Onko tää normaalia? Jos jollain kurssilla vaikka pitää esitellä ittensä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäli ei ole oikein vakavasti tulkittava oire (näihin sairauksiin on mahdollista hakea apua), niin normi-ihmisille se on vaan pientä jännittyneisyyttä ja hermostuneisuutta. Yleensä nästä tilanteista selviää, kun ei liikoja mieti, eikä anna ahdistukselle valtaa. Mikäli löytyy mielenkiintoa, voisi yleisön edessä puhumista ja itsevarmaa esiintymistä harjoitella. Kannattaa sanoa sanottavansa selkeästi ja lyhyesti. Ottakaa rennosti vaan, hyvin se menee.

Vaikea sanoa asiaa selkeästi kun ääni rupeaa värisemään ja unohtaa mitä pitää sanoa. Onneksi ei ole tarvinnut esiintyä enää vuoteen, ja ne esiintymiset tapahtuivat vain yhden kuuntelijan (opettajan) läsnäollessa.

Suosittelen kokeilemaan hengitys- ja rentoutusharjoituksia. Itse psyykkaan itseni siihen tilanteeseen ja annan mennä niin kuin menee. Yritän olla analysoimasta tilannetta jälkikäteen (se vaan tarpeettomasti masentaa ja ahdistaa).

Ei siinä mikään hengitysharjoitus auta, huoh

Voi niin tuttua. Käyn kouluttamassa silloin tällöin, eikä tunnu missään luokan edessä oleminen ja puhuminen. Annas olla, kun olen itse oppilaana jossain koulutustilaisuudessa ja tulee esittelytilanne. Kaikkien muiden nimet menevät ohi, odotan kauhusta kankeana milloin oma vuoro tulee, sydän hakkaa, kädet hikoilee, heikottaa. Sanon oman nimen ihan oudolla äänellä, sellaisella ihme lässyttävällä.

No ei. Kuulostaa säälittävältä vässyköinniltä.

Tuttuja ovat oireet. Pumppu jyskyttää, hiki virtaa ja puhe tulee kuin tynnyrin pohjalta. Toisekseen muiden nimet menevät ohi korvien, kun huomio on vain siinä, että kohta on mun vuoro. Joskus nämä esittelykierrokset vielä kestävät suhteettoman kauan suhteessa itse tilaisuuden kestoon. Jos koulutustilaisuus on parituntinen niin ei siitä pidä puolta tuntia käyttää pelkkään esittäytymiseen.

Luulen, että se johtuu että kun pienestä asti on opetettu jotenkin olemaan hiljaa, häveliäästi ja näkymätön. Jännitin koulussa niin paljon, että esiintymisestä tai ryhmälle puhumisesta tuli traumaattista. Olin aina tulipunainen, joka lisäsi esiintymispelkoa. Hakeuduin työhön, jossa saan olla oma itseni, eikä tarvi esiintyä mitenkään.

Tuntuu ihan henkiseltä väkivallalta. Ensin kotona taotaan päähän, että susta ei koskaan tule mitään, et osaa mitään, eikä kukaan sua huoli. Sitten ope käskee koulussa luokan eteen esiintymään, esittele siinä sitten itsesi, millainen mitätön luuseri oletkaan.

Minulla oli ennen noin, mutta ei enää nykyään. Menee niin rutiinilla nykyään, etten edes ajattele.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi säätää laki joka kieltää ihmisten kiduttamisen tuolla tavalla.

Jos oireet ovat noin pahat, kuin mitä ap kuvasi, niin pitäisikö harkita terapiaa?

Tuttu juttu. Sama kaikki esitelmien pitäminen. Koko esitys, oli se sitten vaikka tunnin mittainen, on pakko olla kirjoitettuna lähes sanasta sanaan, koska siellä edessä on pakko vain keskittyä siihen, ettei pyörry tai oksenna.

Esiintymispelko.

Muistan, kun koulussa annettiin viikko aikaa tehdä esitelmä, ja koko sen viikon oli kärttyinen ja nukkui huonosti, koska jännitti sitä tilannetta niin paljon. Edellisenä päivänä maha löysällä, ei meinaa pystyä syömään jne.

Voin sanoa, ettei ole helpottanut yli 30v. ikään mennessä. Edelleen hoen omaa nimeä päässäni ryhmäesittäytymistilanteessa, etten vain unohda sitä, kun oma vuoro tulee. Kaikki ympärillä tapahtunut on tuolta hetkeltä aivan sumuista, eli yhdenkään muun ihmisen nimeä en muista jälkikäteen.

En ole edes mitenkään ujo tai pelkää sosiaalisia tilanteita muuten. Ainoastaan esiintyminen saa minut jäätymään täysin.

Mulla on auttanut se että mietin kaikkea ihan muuta, kuin sitä että mitä aion sanoa jne.. Toki jännitän siltikin, mutta se olo vain pahenee jos jään miettimään sanasta sanaan. Joskus juttu saattaakin sitten alkaa "öööö.." mutta sitten se alkaakin luistamaan ja menee ihan hyvin!

Mulle ei tule noita fyysisiä oireita ollenkaaan, mutta korvien välissä oireilee pahasti noissa ap:n kuvaamissa esiintymistilanteissa (sekä omaa vuoroa odottaessa ja vuoron jälkeen harmitellessa, mitä ja miten tuli sanottua tai mitä unohtui sanoa).

Oma ääni kuulostaa ohuelta ja teennäiseltä, unohtuu kaikki mitä piti sanoa, saatan naurahdella hermostuneesti, suu sanoo väärin asioita.

Sanon vahingossa väärän lapsen nimen, sanon äiti-sanan sijaan olevani lapsen isä tai sanon, että lapsi on minun äitini. Jos piti kertoa lapsen kielivalinta lopuksi, saatan unohtaa sen, mutta kertoa jotain "ylimääräistä", kuten mainita lapsen sisarukset.

Minusta tuntuu jälkikäteen, etten ottanut luontevasti katsekontaktia keneenkään tai rauhallisesti koko yleisöön, vaan silmäni ovat pyörineet ja pälyilleet ympäriinsä lattioita ja kattoja.

Kysyppä kuinka moni muistaa mitä toiset ovat kertoneet, useimmatkaaan eivät muista, kun keskittyvät omaan jännitykseensä ja mitä sanovat :D Eli turhaa jännitämme!

On tuttua. Minulle peruskoulussa oli painajaismaista kun jokaisen piti vastata vuorollaan. Kun odotin omaa vuoroa, yritin laskea montako on ennen minua ja paniikissa katsoa mikä kohta tulee minulle. Ja jos en ollut varma vastauksesta, olin lähes varma siitä että oksennan siihen paikkaan. Sanomattakin selvää etten oppinut mitään kun kaikki aika meni pelkäämiseen. Kun tulin teini-ikään, piilouduin takapulpettiin ja kieltäydyin vastaamasta. Olisi vain pitänyt uskaltaa kertoa jollekin miltä siellä tunneilla olo tuntui, mutta en sitäkään saanut sanottua.

Nykyään en jännitän enää tuollaista esittelytilannetta niin paljon ja uskallan puhua joskus isommassakin ryhmässä, vaikka kivaa se ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei tule noita fyysisiä oireita ollenkaaan, mutta korvien välissä oireilee pahasti noissa ap:n kuvaamissa esiintymistilanteissa (sekä omaa vuoroa odottaessa ja vuoron jälkeen harmitellessa, mitä ja miten tuli sanottua tai mitä unohtui sanoa).

Oma ääni kuulostaa ohuelta ja teennäiseltä, unohtuu kaikki mitä piti sanoa, saatan naurahdella hermostuneesti, suu sanoo väärin asioita.

Sanon vahingossa väärän lapsen nimen, sanon äiti-sanan sijaan olevani lapsen isä tai sanon, että lapsi on minun äitini. Jos piti kertoa lapsen kielivalinta lopuksi, saatan unohtaa sen, mutta kertoa jotain "ylimääräistä", kuten mainita lapsen sisarukset.

Minusta tuntuu jälkikäteen, etten ottanut luontevasti katsekontaktia keneenkään tai rauhallisesti koko yleisöön, vaan silmäni ovat pyörineet ja pälyilleet ympäriinsä lattioita ja kattoja.

Voi hyvä luoja ei saa naurattaa, melkein huutonauran täällä melkein ja olen töissä..

Paniikkihäiriö alkoi mulla noin. Onko muita tilanteita missä vastaavanlaiset oireet? Tai sosiaalisten tilanteiden pelko? Ei kuulosta normaalilta jännittämiseltä tuo. Varaa aika lääkärille, ja pyydä alkuun vaikka beetasalpaajia, auttavat sydämen hakkaamiseen. Samalla voi tutkia onko muuta paniikkioireilua, ja sitten sen mukainen hoito/ lääkitys. Xanor auttaa.

Olen ollut monilla työpaikan järjestämillä kursseilla. Yleensä esittäytyminen on yhtä tuskaa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Siinä kouluttaja tunsi tämän ongelman ja hän pani, ennen tätä piinaavaa hetkeä, koko ryhmän huutamaan yhtäaikaa apinakarjuntaa ja heiluttamaan käsiä ylhäällä. No, kaikkia se tietysti nauratti ja jännitys oli kuin poispyyhkäisty tämän kollektiivisen naurettavaksi tekeytymisen tuloksena.

Maailman turhinta tuollaiset esittelyt. Ihmisestä niistä mitään kuvaa saa. Pelkkää sadiatista kiusaamista. Ihmiset on yleensä tulleet kurssille tullakseen ns joksikin ja mennäkseen johonkin suuntaan.

Paljon hedelmällisempää olisi vaikka lausua 10 sekunnin impressionistinen runo. Ja kurssin lopuksi kertoa vapain sanoin, mitä uutta oppi.