Vakavasti masentunut- mikä pitää sinut vielä elossa?
Mietin tässä yksi kerta, kun tunsin oloni masentuneeksi, että mikä pitää _oikeasti_ vakavasti masentuneen ihmisen elossa? Jos ei ole toivoakaan huomisesta, ei näy yhtään valoa tunnelin päässä, niin mikä on kuitenkin se, mikä auttaa jaksamaan? Vai näkeekö kuitenkin todella masentuneena silti edes pienen valon tunnelin päässä?
Kommentit (37)
Noin neljäkymmentä vuotta sitten puhkesi masennus ja silloin ei saanut lääkitystä vaan piti keskustelemalla selvitä, se oli yhtä helvettiä . Se mikä piti mut elossa oli helvettiin pelko, että joutuu kokemaan samaa paskaa kuolemansa jälkeenkin.En minä siinä tuskassa ajatellut läheisten surua vaan ajattelin, että minusta olisi paras päästä eroon.En kuitenkaan uskaltanut lopettaa päiväni, koska pelkäsin saman olotilan jatkuvan kuolemanjälkeisessä elämässä .Tänä päivänä olen onnellinen, että kestin sen tuskallisen ajan helvettiä, sillä sen pimeän kujanpää päässä avautui lopulta taivas, jossa nykyään elän, tosin ylläpitolääkityksen turvin, mutta elän kuitenkin ja kiitos lääkäreiden ja lääkityksen olen nähnyt jo yli kolmisenkymmentä vuotta taivaan maan päällä eli elämä on nykyään ihanaa ja nautin jokaisesta päivästä, mitä nyt joskus saattaa ..tuttaa tai iskeä paha flunssa tai muu sairaus päälle, mutta muuten ihan kivaa. Kyllä se siitä kun jaksaa hakea apua ja sitä saa nykyaikana hyvin 😊
Itsellä oli niin paha masennusjakso että makasin vain sängyssä kuukausitolkulla siis olin jopa yli masentunut edes tappamaan itseäni.
Silloin kun olin eniten masentunut, niin velvollisuudet olivat ne jotka asiassa auttoivat.
Jos on pakko, niin on pakko.
Äiti, veli, isä. Tosin isä juuri nyt sairaalassa, nyt kun tiedän kuinka tuskaista se on katsoa kuolevaa ihmistä vierestä niin vielä kamalampaa varmaan olisi läheisilleni jos oikeasti kuolisin... tiedä sitten.
Ei mikään, ihmisellä näyttää olevan kaikki kunnossa (koti, perhe ja ystäviä) ei edes puhu että masentaa ja sitten menee ja tekee itsarin...
Se,että olen ollut vakavasti masentunut useasti aiemminkin ja selvinnyt niistä.Tiedostan sairaudeksi.Lisäksi tiedän,että itsemurha on todellisuudessa vaikea tehdä "onnistuneesti" enkä halua maata loppuelämää kroonikko-osastolla puolikuolleena.
Se sama perfektionismi, joka mut tähän tilaan ajoi. :D Oon niin vaativa sen suhteen, miten se itsemurha pitäisi valmistella ja tehdä, etten yksinkertaisesti jaksa nähdä niin paljon vaivaa.
En tiedä. Olen miettinyt tuota kysymystä noin kuukauden. Ei ole ketään tai mitään minkä vuoksi jatkaa, tunnen itseni eläväksi kuolleeksi. En tee elämälläni mitään ja tuijotan samaa neljää yksiön seinää joka ikinen päivä. Välillä tuntuu siltä että pitäis mennä kävelylle mutta takin ja kenkien pukeminen on liian raskasta. En ole avannut postejakaan varmaan kolmeen kuukauteen joten kohta on varmaan kaikki ulosotossa, en edes välitä.
Kuoleman pelko, tai siis siihen liittyvän väistämättömän kivun pelko. Ja sitten velvollisuus, ja se ettei halua muille pahaa.
Nyt elämäni on oudointa koskaan: minulla on mies ja lapsia, on tullut muutama kaveri elämään ja käyn koulua. En silti usko mihinkään itseeni liittyvään. En näe tulevaisuudessa itselleni mitään. En usko, että tästä tulee koskaan mitään. En usko että osaan tarpeeksi hyvin, enkä usko että onnistuisin valintakokeissa. Enkä todellakaan osaa edes kuvitella itseäni työhaastatteluun selittämään 15 vuoden taukoa työelämässä. Mikä häpeä ja nöyryytys!
Ja silti olen tässä. Päivästä toiseen. Kaikki tosin alkaa kasaantua uhkaavasti, ja huomaan vältteleväni tiettyjä asioita ja edes niiden ajattelua.
Mulla se oli se, etten jaksanut suunnitella itsemurhaa, enkä oikeasti halunnut kuolla (vaikken halunnut eläkään - mutta en minä halunnut mitään muutakaan silloin). Siis motivaation puute. Ei ollut motivaatiota enää elää, muttei itsemurhaankaan.
Osaltaan myös pelkäsin kuolemaa, enkä halunnut tehdä muita surullisiksi. Minusta olisi ollut epäreilua ja väärin läheisiäni kohtaan, jos olisin tappanut itseni, kun he niin hirveästi yrittivät auttaa minua.
up