Kuinka tavallista tunneköyhyys on?

Äiti ei koskaan puhu tunteistaan. Huomasin sen viimeistään kun hänen sisko kuoli ja hän oli kuin mitään ei ois tapahtunu. Silti hän koko ajan vaatii että mun pitäis avautua tunteistani, mutta en osaa. Varmaan kotoa en ole tuota taitoa oppinut.

Tunnen muutaman tunneilmaisultaan köyhän ihmisen ja yhden sellaisen, joka ei koe tunteita. Tämä ihminen tuntee kyllä mielihyvää ja voi närkästyä pienesti, esimerkiksi jos pomo käyttäytyy epäreilusti, mutta muuten hän on täysin tasainen. Kyseessä on sukulaiseni mies, ja vasta monen vuoden tuntemisen jälkeen huomasin että pinnan alla on varmasti monenlaisia tunteita, mutta mies ei ole niistä itsekään tietoinen. Siinä on jotain karmivaa.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että minulla on aleksitymia. Mä tunnen kehossani tunteet reaktioina, esimerkiksi sydämen sykkeenä. En osaa kuitenkaan kertoa tunteistani puheen muodossa. En pysty myös kertomaan miltä minkäkin asian tekeminen tuntuu. Kerron vain ilman tunneilmaisuja mitä olen tehnyt. Tuntuu kuin olisin omassa päänsisäisessä vankilassani, enkä saa yhteyttä ihmisiin.

Millainen olet parisuhteessa tai läheisenä ystävänä? Oletko aina tiennyt ettet saa yhteyttä ihmisiin vai oletko joskus ajatellut että kaikki ovat samanlaisia kuin sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että minulla on aleksitymia. Mä tunnen kehossani tunteet reaktioina, esimerkiksi sydämen sykkeenä. En osaa kuitenkaan kertoa tunteistani puheen muodossa. En pysty myös kertomaan miltä minkäkin asian tekeminen tuntuu. Kerron vain ilman tunneilmaisuja mitä olen tehnyt. Tuntuu kuin olisin omassa päänsisäisessä vankilassani, enkä saa yhteyttä ihmisiin.

Millainen olet parisuhteessa tai läheisenä ystävänä? Oletko aina tiennyt ettet saa yhteyttä ihmisiin vai oletko joskus ajatellut että kaikki ovat samanlaisia kuin sinä?

Minä luulen, että tämä ystäväni ei ehkä tajua sitä, että ihmissuhteen luomiseen tarvitaan tuota tunneilmaisua. Hän vain ihmettelee, että miksi on niin yksin. Ja minäkin puhuin ensin vastavuoroisuuden puutteesta. Mutta nyt olen päätynyt mielessäni tähän tunneilmaisuun. En vain vielä ole osannut sitä hänelle kuvailla, miten hänen lähelleen ei pääse, kun hän ei pysty antamaan itsestään paljonkaan.

Olen tuntenut hänet 2 vuotta, ollaan oltu paljon tekemisissä monella tasolla, ajoittain nähdään päivittäin, välillä on viikkojen taukoja, nyt tahti on ollut noin kerran viikossa. Minusta kohtuullisen tiivistä olemista, ja silti minusta tuntuu vieläkin, että en tunne häntä lainkaan. Tietysti on maneereja ja toimintatyyliä, jotka ovat tulleet tutuiksi. Mutta en tiedä millainen hän on oikeasti. En tiedä edes nauttiiko hän seurastani, haluaisiko nähdä enemmän vai vähemmän, haluaako olla ystäväni. Pelkkä lempiruuan kysyminen sai hänet aikanaan hyvin hämmennyksiin. Kokkaan usein, joten kysymys oli ihan relevantti. Ja hän sanookin, että kyselen niin vaikeita, ettei kukaan muu. Olen oikein miettinyt, että ovatko kysymykset niin vaikeita. Mutta vaikka kuinka mietin, niin ne ovat tuota tasoa, että mikä on lempiruokasi, mitä haluat, miltä sinusta tuntuu. Ei mitään älyttömän vaikeita ollenkaan, vaikka tietysti tunteisiin liittyviä, että kyllä sellaiset monelle olisi pikkuisen haastavia. Mutta ei kuitenkaan niin vaikeita, ettei mitään ollenkaan osaa vastata. Tuota lempiruokaakin piti kysyä varmaan kolmena eri päivänä, ennen kuin suostui jotain vastaamaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että minulla on aleksitymia. Mä tunnen kehossani tunteet reaktioina, esimerkiksi sydämen sykkeenä. En osaa kuitenkaan kertoa tunteistani puheen muodossa. En pysty myös kertomaan miltä minkäkin asian tekeminen tuntuu. Kerron vain ilman tunneilmaisuja mitä olen tehnyt. Tuntuu kuin olisin omassa päänsisäisessä vankilassani, enkä saa yhteyttä ihmisiin.

Millainen olet parisuhteessa tai läheisenä ystävänä? Oletko aina tiennyt ettet saa yhteyttä ihmisiin vai oletko joskus ajatellut että kaikki ovat samanlaisia kuin sinä?

Minä luulen, että tämä ystäväni ei ehkä tajua sitä, että ihmissuhteen luomiseen tarvitaan tuota tunneilmaisua. Hän vain ihmettelee, että miksi on niin yksin. Ja minäkin puhuin ensin vastavuoroisuuden puutteesta. Mutta nyt olen päätynyt mielessäni tähän tunneilmaisuun. En vain vielä ole osannut sitä hänelle kuvailla, miten hänen lähelleen ei pääse, kun hän ei pysty antamaan itsestään paljonkaan.

Olen tuntenut hänet 2 vuotta, ollaan oltu paljon tekemisissä monella tasolla, ajoittain nähdään päivittäin, välillä on viikkojen taukoja, nyt tahti on ollut noin kerran viikossa. Minusta kohtuullisen tiivistä olemista, ja silti minusta tuntuu vieläkin, että en tunne häntä lainkaan. Tietysti on maneereja ja toimintatyyliä, jotka ovat tulleet tutuiksi. Mutta en tiedä millainen hän on oikeasti. En tiedä edes nauttiiko hän seurastani, haluaisiko nähdä enemmän vai vähemmän, haluaako olla ystäväni. Pelkkä lempiruuan kysyminen sai hänet aikanaan hyvin hämmennyksiin. Kokkaan usein, joten kysymys oli ihan relevantti. Ja hän sanookin, että kyselen niin vaikeita, ettei kukaan muu. Olen oikein miettinyt, että ovatko kysymykset niin vaikeita. Mutta vaikka kuinka mietin, niin ne ovat tuota tasoa, että mikä on lempiruokasi, mitä haluat, miltä sinusta tuntuu. Ei mitään älyttömän vaikeita ollenkaan, vaikka tietysti tunteisiin liittyviä, että kyllä sellaiset monelle olisi pikkuisen haastavia. Mutta ei kuitenkaan niin vaikeita, ettei mitään ollenkaan osaa vastata. Tuota lempiruokaakin piti kysyä varmaan kolmena eri päivänä, ennen kuin suostui jotain vastaamaan. Ap

Voi, tämä on niin tuttua. Menen itsekin hämmennyksiin helpon tuntuisissa kysymyksissä. Kuinka päivä meni tai millainen päivä oli, on kauheita kysymyksiä. En vain jotenkin osaa muokata tuntemuksiani sanoiksi. Itselläni ystävyyssuhteet ovat yksipuolisia. Kaverit kertovat tuntemuksistaan ja minä olen kuuntelevana osapuolena. Joskus mietin, miten he osaavat kuvailla tuntemuksiaan niin hyvin. Usein kaverit saattavat esimerkiksi sanoa, että olipas ilmapiiri kiusallinen tai ankea. Itse vain huomaan, että jokin asia aiheuttaa huonoa oloa kehossa. Sitten tajuan, että noinhan tuntemuksen olisi voinut pukea sanoiksi. Kaverit sanovat, että minusta ei saa otetta. Joskus minusta tuntuu, etten aina tunne itseänikään.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että minulla on aleksitymia. Mä tunnen kehossani tunteet reaktioina, esimerkiksi sydämen sykkeenä. En osaa kuitenkaan kertoa tunteistani puheen muodossa. En pysty myös kertomaan miltä minkäkin asian tekeminen tuntuu. Kerron vain ilman tunneilmaisuja mitä olen tehnyt. Tuntuu kuin olisin omassa päänsisäisessä vankilassani, enkä saa yhteyttä ihmisiin.

Nuo oireet ovat tavanomaisia sellaisissa perheissä, joiden lasten tunteita ei ole sanoitettu, eikä tunteista piitattu. Esimerkiksi, kun vanhempi sanoo, eikö ollutkin hauskaa käydä leikkipuistossa, niin lapsikin oppii vähitellen ilmaisemaan, että leikkiminen on hauskaa. Näin tunneilmaisut tulevat osaksi elämää, eikä yhteys tunteiden ja niiden ilmaisun välillä katkea. Esimerkiksi tuttuni olemattoman tunneilmaisun olen päätellyt johtuvan huonoista kotiolosuhteista ja piittaamattomuudesta.

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

siinäpä Se. Ei kannata tehdä liian suoria johtopäätöksiä näkemänsä perusteella. Toiset ovat räiskyviä tunneilmaisussaan, toisilla saattavat tuikkia vain silmät.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

Jos ystäväsi on surullinen, niin miten osoitat hänelle empatiaa? Kun siis sanot, että se ei näy sinusta päälle päin. Tietysti tiedät sisälläsi olevasi empaattinen. Mutta mistä lähimmäisesi tietävät, että se empatia on olemassa ja että nyt jaat sitä empatiaasi heille? Ap

Minä olen asperger ja puolisoni aleksityymi. Ja meitä molempia voisi kuvata ketjussa kerrotuilla asioilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

Jos ystäväsi on surullinen, niin miten osoitat hänelle empatiaa? Kun siis sanot, että se ei näy sinusta päälle päin. Tietysti tiedät sisälläsi olevasi empaattinen. Mutta mistä lähimmäisesi tietävät, että se empatia on olemassa ja että nyt jaat sitä empatiaasi heille? Ap

Ihmeellisen mustavalkoista ajattelua. Tottakai osaan lohduttaa, sanoin ja teoin kun sellainen tilanne on. Ajatteletko,että ihmiset ovat joko on tai off? Täydellisiä kivikasvoja tai aina siis ihan tunteet levällään? Aina, joka tilanteessa?

Höpö höpö juttuja. Muistaakseni Suomessa on tehty tutkimus tunteista. Ja siinä todettiin että kaikilla meillä on saman verran tunteita. Toisilla ajattelee enemmän tunteella ja toiset järjellä.

Mielestäni on paljon fiksumpaa ajatella järjellä kuin tunteella. Elämä on paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen asperger ja puolisoni aleksityymi. Ja meitä molempia voisi kuvata ketjussa kerrotuilla asioilla.

Mitä yhteistä ja mitä eroavaisuutta näillä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

Jos ystäväsi on surullinen, niin miten osoitat hänelle empatiaa? Kun siis sanot, että se ei näy sinusta päälle päin. Tietysti tiedät sisälläsi olevasi empaattinen. Mutta mistä lähimmäisesi tietävät, että se empatia on olemassa ja että nyt jaat sitä empatiaasi heille? Ap

Ihmeellisen mustavalkoista ajattelua. Tottakai osaan lohduttaa, sanoin ja teoin kun sellainen tilanne on. Ajatteletko,että ihmiset ovat joko on tai off? Täydellisiä kivikasvoja tai aina siis ihan tunteet levällään? Aina, joka tilanteessa?

En ajattele mustavalkoisesti. Me vain puhumme eri asioista. Se, että toiset ihmiset ovat räiskyvämpiä ja toiset hillitympiä on normaalia luonne-eroa. Tunneköyhyys on juurikin sitä kivikasvoisuutta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät elä tunteella ja tunteet pinnassa, vaan toiset ovat rationaalista ja analyyttisiä. Se on luonteen- tai persoonallisuuden piirre eikä taustalla välttämättä ole traumoja tai tunnekylmää lapsuutta. Itse koen kovin tunteelliset ihmiset ja estottoman tunneilmaisun kiusallisena ja turhana draamailuna. Olen siitä huolimatta empaattinen ja tunteva ihminen, kaikki ei vain näy päälle. Kuten pari muutakin täällä kertonut, tästä joskus seuraa se, että ihmiset, jopa perheenjäsenet, luulevat ettei mikään loukkaa ja kohtelu on sen mukaista.

siinäpä Se. Ei kannata tehdä liian suoria johtopäätöksiä näkemänsä perusteella. Toiset ovat räiskyviä tunneilmaisussaan, toisilla saattavat tuikkia vain silmät.

Ei niitä johtopäätöksiä ole niin vaikea tehdä, että olisi mahdotonta erottaa onko kyseessä tunteeton vai tunteitaan vähäeleisesti ilmaiseva ihminen. Tunnen muutamia dramaattisia "tunteet pinnassa" -tyyppejä sekä monia tasaisempia ihmisiä. Oikeasti tunneköyhä tai aleksityminen ihminen erottuu näistä tavallisista ihmisistä, koska hän ei ilmaise tunteita tai empatiaa millään tavoin, edes kasvonilmeillä tai asennoilla, joilla normaali ihminen viestii tunteistaan jopa tahtomattaan. Silmät eivät tuiki, kuten asian ilmaisit.

Mitä sontaa. Räiskyvyys on tempperamentti ja sillä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Mitähän ap kulta jos lukisit ensin aiheeseen liittyvää ennen kun teet itsesi naurunalaiseksi näillä jutuilla.

ed. lisäys .siis tempperamentillä ei ole mitään tekemistä tunneköyhyyden kanssa. Se että jos et itse hallitse tunteitasi ja käyttäytymistäsi ei tarkoita sitä että muut olisivat tunneköyhiä.

Vierailija kirjoitti:

ed. lisäys .siis tempperamentillä ei ole mitään tekemistä tunneköyhyyden kanssa. Se että jos et itse hallitse tunteitasi ja käyttäytymistäsi ei tarkoita sitä että muut olisivat tunneköyhiä.

Ei kai kukaan ole niin väittänytkään että kaikki paitsi räiskyvät ja dramaattiset ihmiset olisivat tunneköyhiä. Tunneköyhyys on todellinen ilmiö vaikka väittäisit muuta.

Ei ap

Vierailija kirjoitti:

Minun kaverini vaikuttaa tunneköyhältä. Joskus kyllä tuntuu, että hän yrittää peittää tunteensa. Joskus ärsytän hänet äärimmilleen, jolloin hänelle voi tulla jonkinlainen tunteen purkaus, esimerkiksi itku. Silloin hän pakenee pois, eikä puhu asiasta enää myöhemmin uudelleen. Ikään kuin hän häpeäisi tunteitaan. Normaalisti pokerinaama säilyy hyvin.

Olet törkeä ja teet väärin. Kaverillasi on täysi oikeus olla paljastamatta tunteitaan ulospäin, jos hän niin tahtoo. Sinä sen sijaan olet vittumainen kiusaaja, kun tahallasi ärsytät toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse sellainen, mutta en pidä asiaa todellakaan mitenkään negatiivisena ominaisuutena. Tuntuu, että elämäni on tosi paljon helpompaa kuin monilla enemmän tunteiden hallitsemalla tutullani.

Ja mulla siis ei kyse siitä ettenkö osaisi ilmaista tunteitani, vaan mulla vaan on erittäin tasainen tunne-elämä myös sisäisesti. Enimmäkseen tunnen vain rauhaa ja olemassaolemisen tunnetta.

Ehkä sinä vain olet tasapainoinen ihminen. Kyllähän sellaisen seurassa on hyvä olla. Ainakin kuulostaa ihan eri asialta kuin tuo tunneköyhyys, joka nimenomaan aiheuttaa ihmissuhdeongelmia ja ihmiset luonnostaan karttavat sellaista ihmistä. Siksi tämä tuttavani onkin yksinäinen. Minä olen ainoa, joka ylipäätään kysyy häneltä mitä hänelle kuuluu. Ap

Hmm, ei minultakaan kukaan tuollaisia juuri kysele, paitsi vanha äiti joskus. Mutta en minä sellaista kaipaakaan. Ja pääosin tosiaan viihdyn omasta tahdostani yksin, koska olen hyvin introvertti. Silloin kun on pakko olla ihmisten kanssa tekemisissä, esim. töissä, ihmiset kuitenkin tuntuvat pitävän minusta.