Oman lapsuutesi kotikasvatuksen virheet

Isän luona sain seurata parisuhdeväkivaltaa ja juopottelua joskus. En osaa sanoa kuinka usein, mutta kyllä niitä kertoja oli.

Olen joskus aikuisiällä ihmetellyt, minkä takia äitini päästi meidät lapset sinne isälle. Hän sanoi ihmetelleensä sitä joskus itsekin. Kai sen takia, kun kuitenkin yleensä kaikki meni hyvin ja kävimme siellä kuitenkin ihan mielellämme. Olimme isällä suunnilleen jokatoinen vkl.

Isän henkistä ja fyysistä väkivaltaa, sekä uhkailemista. Vanhempien kyvyttömyys  ohjata, kasvattaa ja antaa positiivista palautetta, sekä olla rohkaisevana tukena ja turvana.

Se tuli ehkä ensimmäisenä mieleen että vanhemmat (lähinnä isä) toivoi että meistä lapsista tulee kaikista tyyliin maistereita ja lääkäreitä, mutta kertaakaan en muista että olisi autettu esim. läksyissä. Todistuksessa kun oli huonoja numeroita niin muistan kun isä piti kauhean saarnan ja käski skarppaamaan ja syyllisti siitä että en yritä tarpeeksi. Loppuviimein kun ei puhe auttanut niin alkoi se uhkailu, että seuraavasta huonosta numerosta tulee sitä ja tätä.

Ei musta sitten lääkäriä tullut ja ihan viime vuosiin asti olen ajatellut että mä en vain ole sellainen joka menestyisi opiskelussa, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin että mun vanhemmathan myös virheen teki. Äiti tai isä ei kumpikaan ole käynyt mitään kouluja ja väittivät että lapsilleen haluavat parempaa, mutta vissiin olettivat että antoivat otolliset suhteet opiskeluun sillä että tarjosivat koulupöydän ja heidän osuutensa oli siinä, loput oli omalla ja opettajien vastuulla.

Ehkä se suurin virhe mitä omat vanhemmat teki oli se, että vaativat kaikilta muilta niin paljon paitsi itseltään.

Vanhemmat eivät puuttuneet siihen vaikka mua kiusattiin/syrjittiin koulussa. Uhrin roolista tuli leima josta ei meinaa päästä aikuisenakaan eroon. Kaikki narsisti ja kiusaajaluonteet tuntuu tunnistavat tuon leiman aikuisenakin ja heissä herää taas se pikkupiru joita he olivat jo lapsina...

Pahiten vaikuttanut:

 Minua ei koskaan kannustettu yrittämään ylittää vaikeuksia. Päinvastoin, sanottiin, että jos homma ei heti onnistunut, että sulla ei oile siihen lahjoja, ja annettiin ymmärtää että sitten ei voi mitään. Pienestä pitäen jo opin että liikuntaan mulla ei ole lahjoja, lauluun ei ole lahjoja, koulussa sitten että lukemiseen ja laskemiseen ei ole lahjoja. Mihinkään ei ole lahjoja. Voi kunpa vanhemmat olisivat osanneet sanoa, että harjoittelet vaan sisulla niin opit uusia asioita, eikä höpöttäneet niistä lahjakkuuksista.

Lahjattomuushöpötys johti siihen että alisuoriuduin koulussa pahasti enkä mennyt edes amikseen peruskoulun jälkeen. Mitä siellä niin lahjaton tekisi kuin minä. Vasta yli kaksikymppisenä aloin kyseenalaistaa koko lahjakkuusteorian ja haastaa itseäni, että entä jos uskoisin pystyväni, ja tekisin töitä, pystyisinkö? Menin sitten iltalukioon ja 32-vuotiaana valmistuin yliopistosta matemaattis-luonnontieteelliseltä alalta - ihan kiusallanikin, koska matematiikka oli se juttu johon minulla ei ainakaan ollut mielestäni lahjoja :D

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat eivät puuttuneet siihen vaikka mua kiusattiin/syrjittiin koulussa. Uhrin roolista tuli leima josta ei meinaa päästä aikuisenakaan eroon. Kaikki narsisti ja kiusaajaluonteet tuntuu tunnistavat tuon leiman aikuisenakin ja heissä herää taas se pikkupiru joita he olivat jo lapsina...

Meillä oli myös tämä. Äitini oli kova karski nainen, ja häntä jotenkin ärsytti että olin kiusattu nyhjäle. Ainoa apu mitä sain kun kerroin kiusaamisesta oli, että vedät niitä kunnolla turpaan niin eivät uskalla kiusata. Sanoi että on oma vikani että minua kiusataan, kun olen niin avuton enkä puolustaudu.

Mutta minä olin luokan pienikokoisin, ujo tyttö. Ei minusta ollut vetämään ketään turpaan, ja sanallisille puolustautumisyrityksilleni naurettiin ja niitä matkittiin. 

Tunnekylmä koti ja positiivisen palautteen puute. Suoritusten ja koulutuksen liiallinen arvostaminen.

Keskustelun vähäisyys. Vanhemmilla oli aivan hirveä kiire isossa maalaistalossa, tuskin heitä joka päivä näkikään muuta kuin varhain aamulla. Illalla olin jo laittanut nukkumaan, kun vanhemmat vihdoin lopettivat työt. Toisaalta koti oli hyvin turvallinen ja vanhempien lupauksiin saattoi luottaa vuorenvarmasti. He myös kannustivat opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

*Meillä äitini poltti raskausajan ja lapsuuteni sisällä kotona sekä autossa. Ikkunoita ei saanut aukaista ja automatkat oksensin poikeutta, siihen vaivaan toki annettiin pahoinvointilääkettä.

* Äitini tykkäsi juhlia paljon ja jätti minut n.4-5vuotiaana (ehkä jopa nuorempanakin?) kaksin kotiin isosisareni kanssa siksi aikaa kun oli itse baareissa.

* Sain usein selkääni/ kunnon tukkapöllyä (revittiin hiuksista toiseen lukittuun huoneeseen). Myöskin kylmillä ilmoilla meidät lukittiin yökkäreissä parvekkeelle jäähtymään jostain rangaistukseksi. Se kylmyys tuntui silloin tappavalta ja aika mateli hitaasti.

* Jouduimme elämään juoppojen parissa. Isäni oli kunnon väkivaltainen rappioalkoholisti ja isäpuolillanikin oli vakavaa alkoholiongelmaa. Miehet olivat kumminkin arvojärjestyksessä lasten edellä kaikessa, meillä jopa syötiin aina sitä ruokaa mitä kulloinkin miesystävä halusi, ei koskaan mitä lapset olisivat toivoneet.

Tässä nyt jotain.

Muuten sama mutta äiti ei juonut, eikä jouduttu parvekkeelle "jäähylle".

- peloteltiin helvetillä noin viisivuotiaasta alkaen. Olen jälkeenpäin miettinyt, miten jatkuva pelko on vaikuttanut kehittyviin aivoihin.

- tunteiden kanssa jätettiin yksin, mm. edellisen kohdan pelon. Myöskään vihaa tai surua ei saanut näyttää, ja piti iloita hiljaa.

- koulussa ei kannustettu, vaikka odotettiin siellä menestymistä. Aloin pärjätä matikassa vasta lukiossa, kun aloin miettiä, etten minä siinä välttämättä olekaan huono, jos yritän.

- lasta ei puolustettu. Minua kiusattiin koulussa, ja sille naurettiin kotona. Opin, etten ole arvokas.

Tässä jotain juttuja

*Mua ei lapsena koskaan kannustettu mihinkään. Ei kysytty haluanko harrastaa jotain tai kerrottu harrastusmahdollisuuksista yms. Kun aloitin koulun, huomasin että monet luokkakaverit harrastaa jotain ja vähän kateus iski, kun itse en harrastanut mitään eikä mulle oltu kerrottu mahdollisuuksista.

*Kotona ei koskaan näytetty tunteita millään tavalla, ei esim. halattu. Luulen, että tästä johtuu mun vaikeudet aikuisena näyttää tunteita ja vaikeudet ihmissuhteissa ylipäätään.

*Olen nainen ja kotona äidin kanssa kuukautiset oli semmonen häpeällinen asia, josta ei saanut puhua. Muistan kun kerran penskana näin rättejä kaupassa ja kysyin mitä ne on, niin äiti raivostu ja sanoi, että tämmöisiä ei saa kysyä. Edelleen pidän menkkoja todella häpeällisenä asiana, vaikka nyt tiedänkin että ne on ihan luonnollinen juttu.

Äidin ja isän suhde oli luultavasti jo ihan alkuaikoina tuomittu epäonnistumaan, mutta silti he roikkuivat yhdessä 18 vuotta. Paska avioliitto, kun oli, myös perheensisäinen ilmapiiri oli kamala: Isä kiskoi viinaa ja riitoja oli joka päivä useita. Näiden kahden lisäksi heidän lempipuuhaansa oli vihan purkaminen meihin lapsiin: fyysistä väkivaltaa ei ollut koskaan, mutta koko ajan tuli kauheat huudot pikkuasioista ja vahingoista ja säännöt ja kuri oli todella tiukat. Ennen vanhempien eroamista me neljä lasta jo olimme hiljaisia ja arkoja ihmisraunioita ja pelkäsimme äitiä ja isää. Minulle on jopa jäänyt tavaksi mahdollisimman hiljainen kävelytyyli  ja ns. toinen silmä auki-nukkuminen juuri noilta ajoilta.

Myöskään minun ja veljen koulukiusaamistapauksiin ei ollut vanhemmilla aikaa puuttua. Niinpä sitten kärsimme kiusattuina koko yläasteen molemmat. 

Kun olin 15, jäi äiti kiinni pettämisestä ja siihen päättyi avioliitto. 

Nykyään molemmat vanhemmat asuvat yksin ja ihmettelevät, miksi kukaan heidän neljästä mt-ongelmaisesta lapsestaan ei koskaan käy katsomassa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä jotain juttuja

*Mua ei lapsena koskaan kannustettu mihinkään. Ei kysytty haluanko harrastaa jotain tai kerrottu harrastusmahdollisuuksista yms. Kun aloitin koulun, huomasin että monet luokkakaverit harrastaa jotain ja vähän kateus iski, kun itse en harrastanut mitään eikä mulle oltu kerrottu mahdollisuuksista.

*Kotona ei koskaan näytetty tunteita millään tavalla, ei esim. halattu. Luulen, että tästä johtuu mun vaikeudet aikuisena näyttää tunteita ja vaikeudet ihmissuhteissa ylipäätään.

*Olen nainen ja kotona äidin kanssa kuukautiset oli semmonen häpeällinen asia, josta ei saanut puhua. Muistan kun kerran penskana näin rättejä kaupassa ja kysyin mitä ne on, niin äiti raivostu ja sanoi, että tämmöisiä ei saa kysyä. Edelleen pidän menkkoja todella häpeällisenä asiana, vaikka nyt tiedänkin että ne on ihan luonnollinen juttu.

Tässä sama toi kuukautisjuttu, meillä vielä että vessaan ei voitu hankkia roskista vaan siteet piti viedä keittiön roskikseen, joka tuntui silloin niiiiiiin häpeälliseltä. Yritin vaihtaa mahd. Paljon esim koulussa ettei tarvi kaikkien nähden roudata sinne keittiöön missä yleensä koko perhe vietti aikaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä jotain juttuja

*Mua ei lapsena koskaan kannustettu mihinkään. Ei kysytty haluanko harrastaa jotain tai kerrottu harrastusmahdollisuuksista yms. Kun aloitin koulun, huomasin että monet luokkakaverit harrastaa jotain ja vähän kateus iski, kun itse en harrastanut mitään eikä mulle oltu kerrottu mahdollisuuksista.

*Kotona ei koskaan näytetty tunteita millään tavalla, ei esim. halattu. Luulen, että tästä johtuu mun vaikeudet aikuisena näyttää tunteita ja vaikeudet ihmissuhteissa ylipäätään.

*Olen nainen ja kotona äidin kanssa kuukautiset oli semmonen häpeällinen asia, josta ei saanut puhua. Muistan kun kerran penskana näin rättejä kaupassa ja kysyin mitä ne on, niin äiti raivostu ja sanoi, että tämmöisiä ei saa kysyä. Edelleen pidän menkkoja todella häpeällisenä asiana, vaikka nyt tiedänkin että ne on ihan luonnollinen juttu.

Tässä sama toi kuukautisjuttu, meillä vielä että vessaan ei voitu hankkia roskista vaan siteet piti viedä keittiön roskikseen, joka tuntui silloin niiiiiiin häpeälliseltä. Yritin vaihtaa mahd. Paljon esim koulussa ettei tarvi kaikkien nähden roudata sinne keittiöön missä yleensä koko perhe vietti aikaa...

Joo, tämä. Isä vielä naureskeli, kun vein siteitä keittiön roskikseen. Huh huh.

Vanhempani olivat nuoria ja olivat ilmeisesti kovin epävarmoja itsestään ja siirsivät sen epävarmuuden lapsiinsa. Mihinkään harrastuksiin ei viety, mihinkään ei kannustettu vaan kaikki ilon aiheet jotenkin lytättiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä jotain juttuja

*Mua ei lapsena koskaan kannustettu mihinkään. Ei kysytty haluanko harrastaa jotain tai kerrottu harrastusmahdollisuuksista yms. Kun aloitin koulun, huomasin että monet luokkakaverit harrastaa jotain ja vähän kateus iski, kun itse en harrastanut mitään eikä mulle oltu kerrottu mahdollisuuksista.

*Kotona ei koskaan näytetty tunteita millään tavalla, ei esim. halattu. Luulen, että tästä johtuu mun vaikeudet aikuisena näyttää tunteita ja vaikeudet ihmissuhteissa ylipäätään.

*Olen nainen ja kotona äidin kanssa kuukautiset oli semmonen häpeällinen asia, josta ei saanut puhua. Muistan kun kerran penskana näin rättejä kaupassa ja kysyin mitä ne on, niin äiti raivostu ja sanoi, että tämmöisiä ei saa kysyä. Edelleen pidän menkkoja todella häpeällisenä asiana, vaikka nyt tiedänkin että ne on ihan luonnollinen juttu.

Tässä sama toi kuukautisjuttu, meillä vielä että vessaan ei voitu hankkia roskista vaan siteet piti viedä keittiön roskikseen, joka tuntui silloin niiiiiiin häpeälliseltä. Yritin vaihtaa mahd. Paljon esim koulussa ettei tarvi kaikkien nähden roudata sinne keittiöön missä yleensä koko perhe vietti aikaa...

Joo, tämä. Isä vielä naureskeli, kun vein siteitä keittiön roskikseen. Huh huh.

Meillä isoveli! "taasko se perse vuotaa??" yök yök ja yök.

"Pelottelu-lyttäämis" -taktiikka. Ensin kauhisteltiin jotakin, että miten muka selviytyisit/pärjäisit asiassa x. Sitten arvosteltiin kovaan ääneen, kun et ole tehnyt asiaa x. Tai toisinpäin. Isosiskoani mm. peloteltiin, että miten muka kuvittelet pärjääväsi yksin asuen ja hän sitten asui kotona 23v asti. Sitä sitten päiviteltiin, kun asuu vielä niin ja niin vanhana kotona. Edelleen välillä äiti ottaa tuon esiin, vaikka sisko on jo 40... Mua patistettiin hakemaan kesätöitä ja kun sain yhden työpaikan, alkoi kova "se on kyllä rankka työ, miten muka siitä aiot selviytyä" -kauhistelu. Aloin itsekin uskoa, ettei musta tosiaan taida olla siihen ja purin sopimuksen ennenkuin ehdin edes aloittaa ja kokeilla. :-( Mutta onneksi sainkin sitten toisen vielä paremman työn!

Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Nyt vasta hiljattain kun heräsin tähän kuvioon, ihan kauhistuttaa, mikä vaikutus itsetuntoon tällä on ollut ja kuinka paljon pahemminkin olisi voinut käydä. :-( Ihme että ylipäätään on kehittynyt yhtään selaista...

Vierailija kirjoitti:

Keskustelun vähäisyys. Vanhemmilla oli aivan hirveä kiire isossa maalaistalossa, tuskin heitä joka päivä näkikään muuta kuin varhain aamulla. Illalla olin jo laittanut nukkumaan, kun vanhemmat vihdoin lopettivat työt.

Samanlaista täällä. Itselläni jäi sellanen aito läsnäolo tosi vähälle lapsena ja koin jääväni muutenkin aika yksin

Vierailija kirjoitti:

Se tuli ehkä ensimmäisenä mieleen että vanhemmat (lähinnä isä) toivoi että meistä lapsista tulee kaikista tyyliin maistereita ja lääkäreitä, mutta kertaakaan en muista että olisi autettu esim. läksyissä. Todistuksessa kun oli huonoja numeroita niin muistan kun isä piti kauhean saarnan ja käski skarppaamaan ja syyllisti siitä että en yritä tarpeeksi. Loppuviimein kun ei puhe auttanut niin alkoi se uhkailu, että seuraavasta huonosta numerosta tulee sitä ja tätä.

Ei musta sitten lääkäriä tullut ja ihan viime vuosiin asti olen ajatellut että mä en vain ole sellainen joka menestyisi opiskelussa, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin että mun vanhemmathan myös virheen teki. Äiti tai isä ei kumpikaan ole käynyt mitään kouluja ja väittivät että lapsilleen haluavat parempaa, mutta vissiin olettivat että antoivat otolliset suhteet opiskeluun sillä että tarjosivat koulupöydän ja heidän osuutensa oli siinä, loput oli omalla ja opettajien vastuulla.

Ehkä se suurin virhe mitä omat vanhemmat teki oli se, että vaativat kaikilta muilta niin paljon paitsi itseltään.

Heh, tutulta kuulostaa. Ja ne kerrat kun vanhemmat auttoi tai suostui edes vilkaisemaan niitä läksyjä niin vastaus oli aina huutoa jos sitä asiaa ei ymmärtänyt heti, tai "en minä tätä tajua, ei meille tällaisia opetettu". Piti "opiskella enemmän" mutta mitään konkreettista neuvoa ei annettu. Kun minulla diagnosoitiin lukihäiriö niin vastaus oli "no ei sinulla mitään häiriöitä ole, ei ennenkään ollut tuollaisia". Huoh...

Nro 12, järkyttävää luettavaa, mitä olet joutunut lapsuudessasi läpikäymään. Ei voi edes kuvitella, miten pahalta susta ja sun sisaruksista on tuntunut vanhempienne kaltoinkohtelu.

Paljon Voimia Sinulle!