Lue keskustelun säännöt.
Oman lapsuutesi kotikasvatuksen virheet
29.12.2016 |
*Meillä äitini poltti raskausajan ja lapsuuteni sisällä kotona sekä autossa. Ikkunoita ei saanut aukaista ja automatkat oksensin poikeutta, siihen vaivaan toki annettiin pahoinvointilääkettä.
* Äitini tykkäsi juhlia paljon ja jätti minut n.4-5vuotiaana (ehkä jopa nuorempanakin?) kaksin kotiin isosisareni kanssa siksi aikaa kun oli itse baareissa.
* Sain usein selkääni/ kunnon tukkapöllyä (revittiin hiuksista toiseen lukittuun huoneeseen). Myöskin kylmillä ilmoilla meidät lukittiin yökkäreissä parvekkeelle jäähtymään jostain rangaistukseksi. Se kylmyys tuntui silloin tappavalta ja aika mateli hitaasti.
* Jouduimme elämään juoppojen parissa. Isäni oli kunnon väkivaltainen rappioalkoholisti ja isäpuolillanikin oli vakavaa alkoholiongelmaa. Miehet olivat kumminkin arvojärjestyksessä lasten edellä kaikessa, meillä jopa syötiin aina sitä ruokaa mitä kulloinkin miesystävä halusi, ei koskaan mitä lapset olisivat toivoneet.
Tässä nyt jotain.
Kommentit (30)
Miten pärjäilette aikuisena? Paljon pahaa moni kokenut. Oletteko tarvinneet terapiaa? Itsellä aktivoitui kaikki lapsuuden asiat omien lasten myötä - masennusta, ahdistusta, raivareita... nyt alkaa terapia että saatais kasattua taas minua ja sukupolvien kierre katkeaisi :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se tuli ehkä ensimmäisenä mieleen että vanhemmat (lähinnä isä) toivoi että meistä lapsista tulee kaikista tyyliin maistereita ja lääkäreitä, mutta kertaakaan en muista että olisi autettu esim. läksyissä. Todistuksessa kun oli huonoja numeroita niin muistan kun isä piti kauhean saarnan ja käski skarppaamaan ja syyllisti siitä että en yritä tarpeeksi. Loppuviimein kun ei puhe auttanut niin alkoi se uhkailu, että seuraavasta huonosta numerosta tulee sitä ja tätä.
Ei musta sitten lääkäriä tullut ja ihan viime vuosiin asti olen ajatellut että mä en vain ole sellainen joka menestyisi opiskelussa, kunnes jossain vaiheessa ymmärsin että mun vanhemmathan myös virheen teki. Äiti tai isä ei kumpikaan ole käynyt mitään kouluja ja väittivät että lapsilleen haluavat parempaa, mutta vissiin olettivat että antoivat otolliset suhteet opiskeluun sillä että tarjosivat koulupöydän ja heidän osuutensa oli siinä, loput oli omalla ja opettajien vastuulla.
Ehkä se suurin virhe mitä omat vanhemmat teki oli se, että vaativat kaikilta muilta niin paljon paitsi itseltään.
Minä myös omaan tällaiset vanhemmat. Isäni ei ikinä kannustanut aidosti eikä osoittanut välittävänsä, tärkeintä tuntui olevan status ja se miltä ulospäin näytetään. Piti antaa parempi kuva mitä todellisuus oikeasti oli ja hän pröystäili meidän lasten saavutuksilla toisille aivan kuin hän olisi itse ne tehnyt meidän puolesta. Vanhemmat ovat vaatineet niin kohtuuttoman paljon siihen nähden mitä on voinut lapsena asioiden eteen tehdä ja saada.
-Minua lytättiin ja peloteltiin kaikella. Minusta tuli huolestunut ja kaikesta ahdistunut, suorastaan neuroottinen aikuinen. Vielä tänäkin päivänä äiti naureskelee minulle. Pelkoni, "saamattomuuteni" jne ovat kuin punainen vaate hänelle.
- Henkisen väkivallan lisäksi fyysinen väkivalta. Tukistaminen, kädestä repiminen, töniminen, lyöminen, esineillä heittäminen...
- Pienenä(n.8v---> )kuljin esim laivalla äidin mukana yökerhoissa ja baareissa. Esiteini-ikäisenä miehet ahdistelivat minua välillä siellä ja äiti vaan nauroi.
Meillä ei keskusteltu eikä näytetty tunteita. Joskus oli päiviä, jolloin emme isän kanssa sanoneet toisillemme sanaakaan, vaikka me molemmat oltaisiin oltu kotona. Äidin kanssa olin vähän läheisempi, mutta ei mekään ikinä puhuttu mitään syvällistä vaan puheenaiheet oli luokkaa ''miten koulussa menee.'' Nyt vanhemmiten oon lähentyny sekä isän että äidin kanssa, mut silloin kun asuin vielä kotona musta tuntui, etten tunne mun vanhempia kunnolla eivätkä he tunne mua.
Mä oon aina ollu tosi herkkä ja itken tosi helposti, sekä ilosta että surusta. Isä taas on tässä asiassa mun täysi vastakohta ja luulen että häntä jopa ärsyttää mun herkkyys. Jos riitelin isän kanssa nuorempana, aloin yleensä itkemään ja isän reaktio tähän oli aina ''lopeta jo toi itkeminen.'' Mun oli vaikea näyttää jopa iloa ja muita positiivisia tunteita isän edessä.
Isä myös arvosteli mun ulkonäköä ja sain kuulla usein mun keltasista hampaista ja huonosta ihosta. Ei kyllä kauheasti itsetuntoa kohottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko muilla muuten ollut sellaista, että äiti usein kommentoi ulkonäköänne:
- voisit joskus koittaa tehdä tuolle tukallesi jotain
-aina toi keskipääjakaus, voisit pitää sivujakaustakin joskus, keskipääjakaus on kamala
-voisit opetella meikkaamaan/alkaa tehdä naamallesi jotain
-voisit joskus pukeutua johonkin nätimpään/muuhunkin kuin mustaan
...
Hyvällä se kai on ollut tarkoittavinaan (niinkuin kaiken muunkin omien sanojensa mukaan) ja halunnut vain "kannustaa", että olisin nätimpi... Lopputulos on, että oon aina kokenut olevani ruma.
Mulla sama, että oon nyt aikuisena edelleen kovin ahdistunut kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, on vissiin joku yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö (puhtausjuttuja, pakkoajatuksia, trikotillomania). Terapiaan on vasta menossa. Lapsen saanti ja eräs tapahtuma juuri sen jälkeen laukaisi nää pitkän ajan jälkeen pahempana.
T. 17
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nanao kirjoitti:
-Minua lytättiin ja peloteltiin kaikella. Minusta tuli huolestunut ja kaikesta ahdistunut, suorastaan neuroottinen aikuinen. Vielä tänäkin päivänä äiti naureskelee minulle. Pelkoni, "saamattomuuteni" jne ovat kuin punainen vaate hänelle.
- Henkisen väkivallan lisäksi fyysinen väkivalta. Tukistaminen, kädestä repiminen, töniminen, lyöminen, esineillä heittäminen...
- Pienenä(n.8v---> )kuljin esim laivalla äidin mukana yökerhoissa ja baareissa. Esiteini-ikäisenä miehet ahdistelivat minua välillä siellä ja äiti vaan nauroi.
Mulla ollut myös tuollainen lapsuus, että käytiin tosi usein laivalla, kun olin n. 5-13v. Siellä sitä hengattiin mukana baareissa ja tanssiravintoloissa, kun äiti ja tädit joi ja piti hauskaa... En ole enää laivoilla käynyt, onko siellä vielä sama meno? Saako yhä nykyään olla noissa ravinteleissa lasten kanssa? Aika, huolestuttavaa, nyt kun miettii... Silloin sitä piti ihan tavallisena. :-(
Kun oma vauvani syntyi, äitini toisella tapaamisella jo leperteli vauvalle, että kun olet vähän isompi, lähdet sitten mummin ja "Pertin"( äidin mies) kanssa laivalle. Juu, ei varmasti lähde!
Mua hoidettiin koko lapsuus kotona, koska äiti oli kotiäiti. Arvostan toki tätä, mutta uskon että jos olisin saanut olla päiväkodissa, minusta olisi voinut tulla sosiaalisempi. On rikkaus, kun lapsi saa leikkiä toisten kanssa ja oppii sosiaalisia taitoja. Kouluun meno oli aikanaan sokki, kun en ollut tottunut olemaan poissa kotoa. Harrastuksiin ei kannustettu, joten sitäkään kautta ei kavereita ollut löytynyt.
Ulkonäköä on myös kotona haukuttu aina ja äiti valitellut kuinka ei tule lapsenlapsia saamaan. Hoki tätä mulle jo, kun olin lapsi. Sain siitä semmosen kuvan, että mussa on jokin vikana, en kelpaa. Vasta nyt ymmärrän, että vika oli äidissä.
Jatkuva uhittelu johonkin laitokseen laittamisesta. Äiti mylläsi huoneeni säännöllisesti, mitään löytämättä, luki päiväkirjani ja teki sinne punakynällä alleviivauksia. Hirveän ahdistunut tunnelma kotona, kamalat muistot.