Miehen rahoilla eläminen, kuka kehtaa ja rohkenee? ov

Tuntui järkevältä hankkia valmistumisen jälkeen edes jonkin verran työkokemusta eikä olla heti valmistumisen jälkeen montaa vuotta kotona. Nyt taas toisaalta tuntuu sille, että kun tässä tyhjän panttina on joka tapauksessa, voisi sen puoleen olla hyväkin aika lapsille. Mutta koska tunnelmat ja mielialat on sanoisinkin apeat, ei tunnu oikealta hankkia lapsia vain saadakseen jotain tekemistä. Ehkäpä ajattelisin lapsia katsoessani jotain sen tapaista, että te olette siinä koska minä en aikoinani saanut töitä (muutoin olisitte jonkun vuoden nuorempia).



Työnhausta vielä, että olen todellakin hakenut töitä laaja-alaisesti, sekä ammatin että paikkakunnan mukaan. Olen valmis matkustamaan max. 1,5 h suuntaansa. Avustavat ym ei-koulutusta-vastaavat hommat eivät haittaisi tippaakaan, alustahan sitä on aloitettava. Ainoa kriteerini on tällä hetkellä, että työn pitäisi olla kuitenkin omalta alaltani. En pidä kovin järkevänä, että opiskelisin nyt ammattikoulussa siivoojaksi ja ryhtyisin etsimään siivoojan töitä. Minulla kuitenkin oli ammatillinen unelma työtehtävistä, joita haluan tehdä, vaikkakin se on nyt hautautunut jonnekin.



Ap

Itse hoidan lapsia kotona, eikä näillä kodinhoidontulla juuri juhlita. Vaikka käytäntömme on yhteisesti sovittu, joka kerta, kun joudun pyytämään rahaa johonkin, tunnen olevani loinen. Ennen joulua lunastin yhden rahastosäästötilini, että sain ostettua vähän joululahjoja ja maksettua veromätkyt. Mies aina silloin tällöin kysyy tarvinko rahaa, ja jos tilanne ei ole akuutti (esim. ruokakaappi kumisee tyhjyyttään) en huoli. Itselleni en ole pariin vuoteen ostanut 5 ¿:n paitaa kummempaa ostosta.



Olen aina ollut itsenäinen ihminen, kesätöissä 14 ikäisestä, pitänyt omasta taloudestani huolen 16-vuotiaasta. Laskut on maksettu ajallaan ja velkaa on otettu vain pakon edessä. Viisi vuotta seurustelin, ja asuin, opiskelijan kanssa ja pidin työssäkäyvänä talouttamme yllä, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Nyt kun tilanne on päinvastoin olen kovin vaivautunut asiasta.



Ymmärrän kyllä, että perhe on kahden aikuisen " yhteinen yritys" , mutta en voi tunteilleni mitään. No, olen syksyllä palaamassa työelämään, niin eiköhän tämäkin asia korjaannu.

Ja ei mennyt kauaa kun sain sitten korekamman koulutukseni mukaista työtä. Kyllä se työkkärin neuvo siitä, että " aina työllistyy paremmin työssäkäyvä kun työtön" piti paikkansa..



Tai sitten odottele sitä parempaa pestiä, mutta voit joutua odottelemaan, sill mitä kauemmin olet työtön sen huonommat mahdollisuutesi siihen ovat. Olet kuitenkin vielä siinä iässä, että jokainen työnantaja ajattelee sinun heti plussaavan kun saat työn.. Näin se vain on.

Tai just ainakin äsken katsoin netistä ystävälleni työpaikkoja ja näytti olevan niin paljon kaikenlaista ympäri Suomea.



Voisitko saada työtä kotipaikkasi lähikunnista (vaikka 100km säteellä?)?



Meillä ainakin perhe on meidän yritys. Rahat ovat yhteisiä vaikka miehellä onkin paljon enemmän varallisuutta kun mulla (vaikka kyllä mullakin jotain on). Talon mies osti " omilla rahoilla" ja aluksi oli sellanen fiiliis " tämä on miehen talo, ei mun, miehen talo" , mutta pikku hiljaa tästäkin on tullut minunkin koti.



Ole onnellinen, että miehesi antaa omistaan sinulle. Kun joissakin perheissä kaikki menot pitää jakaa tasan puoleksi, vaikka toinen olisi työtön.

Teen ohessa vähän töitä. Olen koko yhdessäolomme ajan ollut paremmin palkattu, mutta ei meillä lasketa mitä kukakin on tienannut.



Se on mielestäni se perheen idea: Kun toinen on heikoilla, missä tahansa elämänalueella, se vahvemmilla oleva auttaa, eikä niitä palveluksia lasketa. TS. ei perheessä ole kiitollisuudenvelkoja.



Itse haluamme elää näin, musta on naurettava ajatuskin, että yksin olisi pärjättävä. Miksi ihmeessä, ryhmässä on voimaa : )

Oletko ehkä saanut työpaikan heti valmistuttuasi ja siitä ura on ollut vain ylöspäin? Minä en puhu ennakkoluulostani tai ennakollisesta asennoitumisesta siihen, etten sukupuoleni vuoksi saa syrjimätöntä kohtelua. Minä olen ollut työelämässä kohta 20 vuotta. Mukaan mahtuu parempaa ja pahempaa pätkää, ihan kuten elämään muutenkin.



Yhteiskunnalliset ja lainsäädännölliset ponnistelut työelämän tasa-arvoistamiseksi eivät ole kummunneet siitä, että miehiä syrjitään. Jos ongelmaa tasa-arvossa ei olisi, asiasta ei olisi jatkuvaa puhetta niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. Yleisesti voit kai olla samaa mieltä, että naisille työelämässä asetetaan " haasteita" , jotka eivät ole ammatillisia vaan työn ulkoisista lähteistä tulevia?



Huono käytös, työtehtävien laiminlyönti ovat tietenkin seikkoja, jotka eivät riipu sukupuolesta. Jos näin toimiva henkilö saa siitä jotain ongelmia uralleen, se ei johdu tai ole johtumatta hänen sukupuolestaan vaan käytöksestään.



Ap:lle haluaisin vielä kannustaa ja tulkita ehkäpä väärin ymmärrettyä viestiäni, että tiedän kyllä miten miehen perässä etenkin pienelle paikkakunnalle muuttaneen naisen voi olla vaikea saada töitä. Syy ei ole Sinun! Sinulla on koulutus ja olet kuitenkin hakenut töitä. Älä ota liian raskaasti asioita, joille et voi kaikille mitään. Maassamme on monta muutakin työtöntä. Ole iloinen siitä että miehesi on kovapalkkainen duunari ja silti asenteeltaan sivistynyt mies. Hän haluaa huolehtia perheestänne, oli sitten lapsia tai ei, eikä varmasti halua, että tunnet alemmuutta seikoista, joille et voi mitään.

Anteeksi, että heti alkuu tuollainen klisee, mutta noin se vaan on. Minä olen taaperon kanssa kotona ja mies maksaa. Toki saan yhteiskunnan tukia, mutta eivät ne nyt niin suuria ole. Ei se tilanne näin ole kuitenkaan loppuelämäni (luoja varjelkoon siltä), nyt minä olen siivellä, mutta joskus asia voi olla taas toisin. Siipeilty me ollaan toistemme kesken jo ennen lapsia. Minä miehen ja mies minun. Elätin miestä ennen lapsia kolme vuotta, enkä minä laskenut mikä tavara on minun ja kuinka kauan mies saa olla suihkussa, kun minä maksan veden ;)

Minähän rakastin (öh, rakastan edelleen :) ) häntä! Viis rahasta.



Vuodesta toiseen jatkuva päämäärätön siipeily on ihan eri asia, kuin pakollinen elämäntilanne.

sinulle tulisi olla noin syyllinen olo rahankäytöstä. Eikä miehesi tulisi sinua siitä myöskään syyllistää. Jos hoidat kotityöt ja lapset, voisi mielestäni miehesi maksaa sinulle jotain " kuukausirahaa" jonka voisit käyttää pieniin vaateostoksiin tai harrastuksiin.

Mikset ap keikauttaisi ajatteluasi ihan ylös alaisin ja antaisi mahdollisuutta uusille tuulille?



Turha hakata päätään seinään, kun siitä ei tule kuin päänsärkyä.



Kiinnostaisiko sua kotipaikkakunnallasi jokin uusi opiskeluala, vaikkapa vaan vuoden tai kurssin mittainen? Mites jos kuitenkin alkaisit ajatella sitä lapsiasiaa, jos kerran niitä joskus toivotte saavanne? Kun lapset on tehty, ei se sitten ainakaan olisi niin ongelma, kun alkaa ilmaantua työpaikkoja joita hakea. Eihän me vielä voida tietää, mikä on alasi tilanne vaikka 2-3 vuoden kuluttua? Se on niin lyhyt aika ihmisen elämässä. Murehtiminen ei varmaan auta mitään. Voit siis murhetia joka päivä tilannettasi tai sitten elää rennosti ja mukavasti -miehen rahoilla!

kyllä minullekin on todella tärkeää olla töissä, juuri ap:n kuvaamien syiden ja ajatusten vuoksi. On tärkeää että voin juuri omilla palkkarahoillani ostaa henkilökohtaiset tavarani, ostaa perheen ruokaostoksia, maksaa lasten menoja, maksaa puolet yhteisen talon lainasta.



Ketjussa on tullut paljon hyviä selityksiä miksi sinä ap olet liian ankara itsellesi. Miehen rahoilla eläjiksi haukutut ovat niitä jotka haluavatkin elää miehen rahoilla, loppuikänsä ja sen ollessa suhteen ainoa tarkoitus. Sinähän ap haluaisit mennä töihin ja suhtaudun vastuullisesti omaan työtulevaisuuteesi. Ilmeisesti ajattelet, että osa miehesi palkasta sinun talvitakkiisi on suurikin uhraus ja pitkä puheenaihe. Anna sitten vastaava arvo itsellesi, sille että peset miehen ostamilla pesuaineilla kotinne, ehkä silitätkin miehen vaatteita. Ja etenkin sille, että siksi että sinä olet suostunut muuttamaan työttömäksi miehen kotipaikkakunnalle mahdollistaa miehen työssäkäynnin hyvässä työpaikassaan ja hyvän vaimon samalla kertaa!

Vapaaehtoistyö? Kotissivousta? Koiran ulkoilutusta?

Olen siis pohjimmiltani useiden kanssa samaa mieltä, että yhteisessä perheessä tulot ja menot ovat yhteisiä eikä rahojen tienaajalla ole täydellistä sanavaltaa rahojensa käyttöön etenkään tilanteessa jossa köyhemmän osapuolen köyhyys ei johdu omasta velttoilusta. Meillä siis melkolailla näin. Mieheni on myös samaa mieltä, että koska me ei olla kumpikaan tuhlaavaisia ihmisiä, voidaan ostaa meidän mittapuun mukaan kaikki tarpeellinen ja joskus jotain luksustakin pelkällä hänen ansiotulollaan.



Ongelma olikin se, etten kuitenkaan osaa elää tämän omankin ideologian mukaisesti. Tuntuu nololta ja mahdottomalta käyttää mieheni rahoja omiin ostoksiini. Vaikkakin se mieheni mielestä on ihan ok. Elämä olisi paljon helpompaa kun lakkaisin miettimästä rahojen alkuperää ja ostaisin mitä ostaisin. En vaan jotenkin voi.



ap

sisäpiirikylässä on se, ettei kukaan tunne mua eikä keneltäkään voi käydä kyselemässä, että kuka oon naisiani. No nyt olisi yksi nimi, muttei taida riittää.



ap

Olen toisen lapsen kanssa hoitovapaalla kunnes hän täyttää 2v, esikoisen kanssa olin myös 2,5-vuotiaaksi saakka kotona. Mies siis käytännössä maksaa kaiken, mun pienillä tuloilla ehkä saadaan puolen kuun ruuat ostetuksi... Mutta, mä ainakin näen asian niin että huolehdin kodista, lapsista, taloudesta (siis maksan laskut ja hoidan muut juoksevat asiat) - mies taas käy töissä ja tienaa, ja nämä asiat on täysin samanarvoisia! En koskaan mieti kuka käyttämäni rahat on tienannut, yhdessä ollaan ja eletään ja samaa tiliä käytetään. Mies itse on vaatinut, että olen lasten kanssa kotona jos vaan niin haluan.



Eli aivan täysin turhaan ap podet huonoa omaatuntoa ja tunnontuskia asiasta! Tilanne on nyt mikä on, mutta muuttuu varmasti paremmaksi jossain vaiheessa.

Eli kun olimme yhä lapsettomia, mieheni kannusti minua hakemaan töitä kun itse halusin. Se ei onnistunut. (Emme asu Suomessa muuten, eli työttömyyskorvauksia ei ropise.) En löytänyt mitään paikkaa tunnin työmatkan säteeltä (pidempi matka oli mahdottomuus autottomalle). Eipä siinä mitään. Olin kotirouvana sitten, tein kotityöt ja kulutin aikaa punttisalilla ja aerobicissa, sekä ystäviä tavaten. Mieheni antoi minulle joka kuukausi rahaa tietyn summan, joka oli tarkoitettu bussi/taksimatkoihin, salilla käyntiin, vaatteisiin, jne. Rahaa oli aina yli tarpeen, joten säästin loput ja hankin jotain isompaa tarpeellista kotiin aika ajoin, tai vain talletin yhteiselle säästötilille. (En kuluttanut paljon, elimme kuitenkin aika tiukilla silloin.) Olimme molemmat tyytyväisiä.



Lasten myötä tämä muuttui. Ensiksikin mieheni tulot nousivat niin paljon, että " pienestäkin säästäminen" tuli tarpeettomaksi. Koen lapsia ja kotia hoitaessani tekeväni ainakin yhtä paljon työtä kuin mieheni toimistossa. Kaikki omistamamme on yhteistä, paperillakin. Minun ei koskaan tarvitse pyytää rahaa, mieheni huolehtii, että minulla on aina tarpeeksi käteistä/rahaa korttitilillä. Isommat ostokset päätämme aina yhdessä, ja niihin kuuluvat myös vaateostokset jos yksi vaatekappale on erityisen kallis (n. yli 100 euroa). Tilimme ovat yhteisessä käytössämme, budjetin laadin minä, ja laskut maksaa se joka ensin ne avaa. Säästömme ovat yhteiset.



Itse koen perheen olevan yksikkö, jonka menestyminen on kiinni kaikista sen osapuolista. Meidän yksikkömme menestyy juuri näin, meillä on jopa varaa matkustaa, ja lapset saavat kotiäidin. En koe uhraavani mitään, vaan nimeomaan antavani täyden panokseni. Samoin kuin mieheni, joka tekee työtä ja kantaa palkkansa meidän yhteiseksi hyväksemme, jaksaa sitä monesti tylsääkin toimistorutiinia vuodesta toiseen. Meidän elämässämme pääasia on tämä perhe. Sen yksilöiden hyvinvointi. Ei yksilöiden henkilökohtaiset saavutukset perheen kustannuksella ja sen ulkopuolella.



Tulevaisuudesta en tiedä. En ajattele sitä vielä, mutta haaveissa on kuitenkin joko työ tai opiskelu. Kumpi sopii paremmin perheen hyvinvointiin, sen sitten valitsen kun sen aika tulee.