Olenko typerä jos ajattelen että ensimmäinen kumppanini olisi loppuelämän kanssani?

Tuo on ideaalitilanne, mutta aniharvalta se nykyisin onnistuu. Eli moiseen uskominen on vähän naivia.

Valitettavasti tuollainen toive voi johtaa hyväksikäytön, väkivallan ja manipuloinnin hyväksymiseen. Olen 50- vuotias nainen ja tiedän mistä puhun. 

Olen mies ja nyt ollut ensimmäisen oikean kumppanin kanssa yhdessä jo 15v.

Alamäkiä ja ylämäkiä ollut ja niistä selvitty, nyt viime aikoina vain tullut tunne että näinköhän tuo vastapuolikin haluaa minun kanssa olla loppuelämän (ja en ole siis hänen ensimmäisensä) :(

Hän on minulle se oikea, mutta minä en sitten kuitenkaan ilmeisesti hänelle ole se....

Optimisti olet ainakin.

Jokaisen parisuhteen pitäisi tuntua juuri tuolta, joten totta kai voit uskoa siihen ja pitääkin. Kuitenkin usein vuosien vieriessä ihmiset muuttuvat ja elämäntilanteet. Ehkä joku parempi kävelee vastaan. Tai sitten olet sen saman kanssa aina ja ikuisesti. Ei kannata kuitenkaan alkaa parisuhteeseen, jos ei voisi kuvitella olevansa tämän ihmisen kanssa loppuelämäänsä. Aika näyttää onnistuuko se.

Olen samanlainen ja hyväksynyt sen tosiasian, ettei Suomesta luultavasti löydy minulle kumppania.

En myöskään muuttaisi yhteen ennen avioliittoa ja perhearvoni ovat muutenkin aika konservatiiviset.

Minua ei haittaa eikä kiinnosta mahdolliset satunnaiset syrjähypyt miehen puolelta, kunhan hän on muuten perheelleen ja vaimolleen lojaali, rakastava ja hyvä.

Jos pitäisi valita loppuelämän suhde jossa mies käy kerran kuukaudessa vieraissa vs. väliaikainen suhde jossa mies on seksuaalisesti täysin uskollinen, valitsisin ehdottomasti ensimmäisen.

Itse olen myös nuori nainen, mutta kyllä me ollaan länsimaalaisittain aika harvinaisia.

Itse en kehtaa näistä asioista edes puhuakaan, etten suututa ketään ja saa osakseni jotain "etkö arvosta itseäsi, pettäminen on suuri synti ja suunnilleen rikos"-saarnaa.

Onhan se mahdollista, mutta harvinaista. Itse ymmärrän asian niin, että seurustelun tarkoitus on osoittaa, sovitaanko yhteen. Ilman seurustelua sitä on ihan mahdotonta tietää. Voin toki kysellä toiselta vaikka miljoona kysymystä ja yrittää päätellä vastausten perusteella, onko hän sellainen jonka kanssa voisin olla loppuelämäni, mutta ei se taida niin yksinkertaista olla. Seurustelematon ihminen ei itsekään tiedä, miten hän reagoi esimerkiksi menettämisen pelkoon, mustasukkaisuutta herättäviin tilanteisiin jne.

Ei se silti tarkoita, että kaikki aikaisemmat olisivat vain harjoituskappaleita ja sitten joskus löytyisi vasta se oikea. Ihan täysillä olen itsekin jokaiseen parisuhteeseen lähtenyt. Jos kuitenkin muutaman kuukauden/vuoden jälkeen on käynyt ilmi, että ei olla onnellisia yhdessä, niin on ollut järkevämpää hyväksyä se ja erota kuin edetä avo- tai avioliittoon.

Naiset yleensä luovuttavat, kun tulee alamäkiä

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta minusta on jotenkin turhauttavaa ajatella, että joku toinen tietäsi minua itseäni paremmin milloin parisuhteen pitäisi päättyä. Paljon on myös kiinni siitä kuinka paljon itse on valmis antamaan ja muuttumaan. Ei hyvää kannata vaihtaa saati hylätä vain tavan vuoksi. - Olen tätä mieltä, vaikka tämä ajatus nykyisin kun lähes kaikkea on saatavana kertakäyttöisenä ja ajatus kestävästä ja pysyvästä tai toisnaan tylsästäkin kuullostaa vähintään rikolliseslta ja tuomittavalta kun kaiken pitäisi olla alinomaan vain kivaa ja hauskaa. Ihmiseloon kun kuitenkin, ainakin minusta kuuluu sekä ylä että alamäkiä. Taisaisempia jaksoja ja vähemmän tasaisia.

Itselläni ei -toistaiseksi- ole kokemusta erityisen pitkästä parisuhteesta (kiitos taimoite nuoren ikäni) mutta luulen, että yksi syy, miksi vanhempani ovat jatkaneet omassa pitkä-ikäisessä liitossaan on se, että heillä kummallakin on ollut sekä omat kotkotuksensa; puuhansa ja askareensa mutta myös vain ja ainoastaan heidän kahden väliset -tiivistäen- juttunsa ja asiansa, joista edes me lapset emme, kenties onneksi tiedä kaikkia.än)

Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että heidän "roolinsa" olisi ollut kokoajan samanlainen. Elämä muuttuu ja tehtävät ja puuhat siinä samalla. Voin esimerkiksi kuvitella, että suhteensa alussa vanhempieni roolit olivat vielä aika vanhanaikaiset, jakautuen miesten (/isän) ja naisten (/äitini) töihin. Mutta mm. elinpiirin muuttuessa monesta aiemmin lähinnä naisen (äitini) askareesta on tullut luonteva osa isni puuhia. Vastaavasti, jostain aiemmin isäni puuhasta vastaa nykyisin mm. huoltoyhtiö. Vuosien vieriessä me lapset olemme sitten omaksuneet ja meidän on odotettu kantavan oman kortemme kekoon ja pikkuhiljaa oppia elämään itsenäistä ja vastuuntoista eloa. 

- Jos mainittu elinpiiri olisi pysynyt samamana niin voi olla, että molemmat saattaisivat olla ihan tyytyväisiä vanhoihin rooleihinsa, tai mistä sitä tietää, kun osa haluaa muuttaa tietoisesti tai tiedostamatta ajan myötä rooliaan tutuimmassakin ympäristössä.   

Minä olen miehelle ensimmäinen "oikea" tyttöystävä ja hän minulle samoin. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, kun tapasimme. Parikymppisenä asuin kaksi vuotta monen sadan kilometrin päässä ja suhde kesti senkin. Pikkulapsiaika koitti kymmenisen vuotta myöhemmin ja se oli niin raskas, että muutimme vajaaksi vuodeksi erillemme.

Päädyimme takaisin yhteen ja yhdessä olemme pysyneet, lapsetkin ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Rakastan miestäni ja meillä on hauskaa yhdessä. Toivottavasti meillä on vielä pitkä elämä yhdessä.