Lue keskustelun säännöt.
Lapsen ns kannustaminen
19.12.2016 |
Olen negatiivinen kamala ihminen, mutta en edelleenkään tajua ajatusta, että lapsi kasvatetaan pelkästään kehumalla ja positiivisuudella.
Siis, kyllä kannustaa ja kehua pitää, mutta kaikestako ja aina? Ja positiivisesti niin, että kaikki negatiivisuus on täysin kiellettyä.
Eikö silloin lapsi kasva ihan hassusti? Kuvittelee että kaikki mitä hän tekee on suurenmoista?
Itse yritän kannustaa, kehua, laittaa tekemään jne. Mutta kerron kyllä mitä tarkalleen ottaen kehun, mikä jossain meni pieleen ja kysyn miten siitä voisi parantaa jne.
Kommentit (27)
Hyvä teema. Samaa olen itse miettinyt.
Ihan pientä lasta / taaperoa saa kannustaa vähän kaikesta, kehua ja ihailla, koska heillehän kaikki on uutta ja vasta opittua. Vauvaankin voi suhtautua puhtaan ihailevasti. Toki jo taaperollekin aletaan tehdä selviä rajoja.
Mutta sitten tuleekin tämä mutta... Ystäväni sanoi kerran hyvin, että hän ei tajua, miksi isoja lapsia ylistetään perustaidoista, jotka olisi pitänyt osata jo vuosia sitten (poislukien erityislapset tietty). Se on vähän kuin kehuisit 10-vuotiasta, että on kyllä hienoa kun osaat jo kävellä ja juostakin osaat. Vähän saman tason asioista kehutaan isoja lapsia nykyisin....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä sanotaan, että pitää vaan kehua? Minä olen nähnyt vain juttuja, missä puhutaan siitä, että kehutaan aiheesta. Tuollaista puhki analysointia en kyllä suosisi kuitenkaan. Kaikesta löytyy aina parantamisen varaa, sinustakin. Onhan ok, että lapsesi analysoi sinut sitten vastaavasti.
Lapsia pitää nykyään kouluttaa kuin koiria: positiivisella vahvistuksella. Eli huono käyttäytyminen kitketään pois sillä ettei sitä huomioida, hyvästä käytöksestä saa palkinnon.
Höpö, höpö. Ei missään yleisessä kasvatusoppaassa kielletä täysin "negatiivisuutta". Eikä vääristä teoista kehuta "hienoa kun löit veljeäsi".
Kehumisessa on yleensä se idea, että lapsi oppii oikean tavan toimia. Eli kun kehutaan takin laitosta naulakkoon, pitäisi lapsen samalla hoksata että takin jättö lattialle ei ole ok.
Luin kolumnin jossa sanottiin että Saara Aalto ja Mannerheim ovat menestyneet koska heillä on ollut suku joka vain kehuu. Hyväksyy kaikki töpöt ja peittelee ja paikkaa.
Itse tunnen noita varakkaiden sukujen töppääjäpoikia ja kyllä he on sitten sellaisia Alexander Stubbin tapaisia. Suorastaan öykkäreitä. Joita ei normisäännöt ksoke.
Ja Mannerheimkin kyllä teki kaikenlaista varsin kyseenalaista...
Ja jos mietin, että miten itse olen kehittynyt niin kyllä se suora negatiivinen palaute on tarvittu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillähän on Suomessa isona ongelmana nuorten mielenterveys. Mielenterveyttä saattaa haitata tämä teema molempiin ääripäihin vedettynä: Eli jos ei ole saanut ollenkaan kehuja tai kannustusta tai vastaavasti jos on saanut kehua kaikesta ja aina. Eli ei pääse muodostumaan positiivista, mutta realistista mielikuvaa ja käsitystä itsestä.
On kamalaa tietenkin jos ei ole mistään kehuttu, eikä tuettu ja kannustettu niin vahvuuksissa kuin heikkouksissa. Mutta entäpä nämä, joille on pidetty maailmanluokan saavutuksina taitoja ja tekoja, joita oikeasti jo normaalit paljon nuoremmat osaavat. Ja sitten on kasvettu isoksi ja todellisuus lyönyt päin naamaa: Olenkin tässä surkea, vaikka luulin olevani loistava. Ja sitten tulee romahdus.
Ystäväni lapsi pimputti pianota eskari-ikäisenä kuten eskari-ikäiset sitä pimputtavat. Siitä kehuttiin ja sen ikäistä siitä voi ja pitääkin kehua. Nyt hän on seiskalla ja pimputtaa edelleen käytännössä samalla tasolla. Ei meinaa tyttä eikä perhe tajuta, että se mikä oli hienoa ja taitavaa 6-veenä ei ole sitä enää. Sitten löi uudessa koulussa todellisuus naamaan kun huomasi, kuinka seiskaluokkalaiset, jotka oikeasti osaavat soittaa hyvin soittavat (enkä puhu edes loistavasti soittavista).
Luulen että tässä tiivistyy se yksi virhe tämän asian suhteen. Se mikä on hienoa, ihanaa ja söpöä pienelle - suoratsaan merkki lahjakkuudesta - ei ole sitä enää vuosia vanhemmalle.
Kuten jo aiemmin sanottu, kehuminen on oikein, mutta on kornia kehua enää 10-vuotiaista sen tason taidoista, jotka ovat taaperolle hienoja (paitsi erityislapset).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Höpö, höpö. Ei missään yleisessä kasvatusoppaassa kielletä täysin "negatiivisuutta". Eikä vääristä teoista kehuta "hienoa kun löit veljeäsi".
Kehumisessa on yleensä se idea, että lapsi oppii oikean tavan toimia. Eli kun kehutaan takin laitosta naulakkoon, pitäisi lapsen samalla hoksata että takin jättö lattialle ei ole ok.
Miten hitossa voi kehua takin laitosta naulakkoon jos se takki ja naulakko ei ole pariin vuoteen kohdanneet vapaaehtoisesti?
Niin siis minulla on kaksi koiraa joita kasvatan just tuolla positiivisella vahvistamisella ja samaa teen lapsillekin, mutta silti ihmettelen nyt vaan tätä ääripään tulkintaa. Ja just esim tuota, että aatelissuvun surkeasti käyttäytyvän vesan suku toisensa jälkeen pelastaa milloin minkäkin tempauksen jälkeen ja äiti kasvattaa poikaansa niin, että tämä kuvittelee olevansa puolijumala...
Näen tässä oieasti tosi paljon riskejäkin. Oliko sillä Mannerheimilla oikeasti hyviä ihmissuhteita? Millainen isä hän oli? Tai aviopuoliso?
Itse en ainakaan suin surminkaan haluaisi aviomiestä jonka äiti on kasvattanut noin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut (sekä töissä että vapaa-ajan toiminnassa), että monella vanhemmalla on on varsin vääristynyt käsitys lapsestaan - ei tietenkään kaikilla, mutta osalla kyllä.
Toisaalta saattaa olla äärettömän lahjakkaita lapsia, mutta vanhemmat pitävät sen tason toimintaa ja suoritusta ihan normaalina. Ja toisaalta on lapsia, jotka eivät ole edes normaalitasoa, mutta vanhemmat pitävät erityislahjakkaina. Ja nyt puhun kaikenlaisista taidoista (akateeminen, käytös, urheilu, taide jne).
Tavallaan eipä sillä ole väliä, mitä vanhemmat ajattelevat vaan sillä, kuinka tämä heijastuu lapsiin. Lahjakkaat lapset (joiden lahjakkuutta vanhemmat eivät tajua) saattaisivat pärjätä vielä hienommin tuettuina - tietenkin heille osaaminen tulee sitten ihanana yllätyksenä kun itse sen tajuavat.
Mutta kurjinta on katsoa näitä lapsia, joille on luotu kuva siitä, että ovat jotenkin erityslahjakkaita.. Heille se romahdus on surkeaa katsottavaa. Otetaan esimerkiksi urheilu; jos lapselle on hoettu kuinka erityislahjakas hän on ja kun hän pääsee oikeasti osaavien pariin ja on siellä surkea niin se tappaa viimeisenkin halun ja masentaa. Samantasoinen lapsi, jolle tätä virheellistä mielikuvaa ei ole luotu saattaa taas pystyä pitämään motivaation yllä ja oikeasti kehittymäänkin eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö, höpö. Ei missään yleisessä kasvatusoppaassa kielletä täysin "negatiivisuutta". Eikä vääristä teoista kehuta "hienoa kun löit veljeäsi".
Kehumisessa on yleensä se idea, että lapsi oppii oikean tavan toimia. Eli kun kehutaan takin laitosta naulakkoon, pitäisi lapsen samalla hoksata että takin jättö lattialle ei ole ok.
Miten hitossa voi kehua takin laitosta naulakkoon jos se takki ja naulakko ei ole pariin vuoteen kohdanneet vapaaehtoisesti?
Niinpä. Takin laittamisesta naulakkoon on eri asia kehua 2-vuotiasta kuin 12-vuotiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin siis minulla on kaksi koiraa joita kasvatan just tuolla positiivisella vahvistamisella ja samaa teen lapsillekin, mutta silti ihmettelen nyt vaan tätä ääripään tulkintaa. Ja just esim tuota, että aatelissuvun surkeasti käyttäytyvän vesan suku toisensa jälkeen pelastaa milloin minkäkin tempauksen jälkeen ja äiti kasvattaa poikaansa niin, että tämä kuvittelee olevansa puolijumala...
Näen tässä oieasti tosi paljon riskejäkin. Oliko sillä Mannerheimilla oikeasti hyviä ihmissuhteita? Millainen isä hän oli? Tai aviopuoliso?
Itse en ainakaan suin surminkaan haluaisi aviomiestä jonka äiti on kasvattanut noin.
Ap
Eipä se mitään kerro, että muutama näin kasvatettu on ns. pärjännyt. Heitä kohden saattaa olla sata samoin kasvatettua, jotka ovat romahtaneet täysin..
Muistatteko Idolseissa ja Popstareissa sun muissa näitä säälittävän surkeita koelaulajia, jotka kuvittelivat olevansa maailmanluokan lahjakkuuksia? Olisiko jonkun heille pitänyt sanoa ajoissa, että ei niin hieno laulaja olekaan, vaikka olihan se söpöä taaperona kun ylipäätään lauloi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö, höpö. Ei missään yleisessä kasvatusoppaassa kielletä täysin "negatiivisuutta". Eikä vääristä teoista kehuta "hienoa kun löit veljeäsi".
Kehumisessa on yleensä se idea, että lapsi oppii oikean tavan toimia. Eli kun kehutaan takin laitosta naulakkoon, pitäisi lapsen samalla hoksata että takin jättö lattialle ei ole ok.
Miten hitossa voi kehua takin laitosta naulakkoon jos se takki ja naulakko ei ole pariin vuoteen kohdanneet vapaaehtoisesti?
Lasta kehutaan jos hän laittaa takin naulakkoon. Jos hän ei laita takkia naulakkoon niin sitten ei kehuta. Mikä tässä on niin vaikeaa?
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko Idolseissa ja Popstareissa sun muissa näitä säälittävän surkeita koelaulajia, jotka kuvittelivat olevansa maailmanluokan lahjakkuuksia? Olisiko jonkun heille pitänyt sanoa ajoissa, että ei niin hieno laulaja olekaan, vaikka olihan se söpöä taaperona kun ylipäätään lauloi.
X Factorista muistan sellaisen noin 120 kiloa painavan teinitytön jolle äiti oli tehnyt valtavan vaaleanpunaisen tyllihameen. Tyttö ei osannut laulaa ja Simonin raati ei sitten päästänyt tyttöä jatkoon.
Se suku syöksyi raadin kimppuun räyhäämään, miten tyttöä ei saa lannistaa.
Olen samaa mieltä useiden muiden kommentoijien kanssa; missään ei sanota, että lasta saisi vain kehua ja kaikki negatiivisuus olisi kielletty. Ehkä nyt sitten jossain saattoi olla tällainen kolumni, mutta entä sitten? Kolumnit ovat lehtien halpaa täytettä joita kynäilijät vääntävät viimehetken paniikissa saadakseen niistä pienen korvauksen.
Ja tuota takin naulakkoon laittamisesta - jos lapsi on kehoitukesta muuttanut käytöstään haluttuun suuntaan, ei maksa paljon osoittaa, että tämä on huomattu. Ei kyseessä ole mikään ihmeellinen taito, jota pitäisi ylistää vaan ihan pelkästään sen huomioinen, että nyt toimit oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpö, höpö. Ei missään yleisessä kasvatusoppaassa kielletä täysin "negatiivisuutta". Eikä vääristä teoista kehuta "hienoa kun löit veljeäsi".
Kehumisessa on yleensä se idea, että lapsi oppii oikean tavan toimia. Eli kun kehutaan takin laitosta naulakkoon, pitäisi lapsen samalla hoksata että takin jättö lattialle ei ole ok.
Miten hitossa voi kehua takin laitosta naulakkoon jos se takki ja naulakko ei ole pariin vuoteen kohdanneet vapaaehtoisesti?
Sitten sä vaikka kädestä pitäen näytät miten takki laitetaan naulakkoon.
Tää lasten "tavallisista asioista kehuminen" on samaa sarjaa sen kanssa, että pitääkö puolisoa kiittää/kehua kotitöistä. Mun mielestä on hyvä sanoa toiselle, että kiva kun tyhjensit tiskikoneen. Hyvän huomioiminen tuo mukavaa ilmapiiriä kotiin. On itsekin kiva kuulla niitä kehuja lapsilta ja puolisolta ihan tavispäivänä. Eikä kehuilla ole mitään ikärajaa.
Vierailija kirjoitti:
Mutta sitten tuleekin tämä mutta... Ystäväni sanoi kerran hyvin, että hän ei tajua, miksi isoja lapsia ylistetään perustaidoista, jotka olisi pitänyt osata jo vuosia sitten (poislukien erityislapset tietty). Se on vähän kuin kehuisit 10-vuotiasta, että on kyllä hienoa kun osaat jo kävellä ja juostakin osaat. Vähän saman tason asioista kehutaan isoja lapsia nykyisin....
Maksaako se kehuminen jotain? Onko se joltain pois? Kyllä mä voin sanoa mun 12-vuotiaalle että onpa mukavaa vaan istua hänen kanssaan juttelemassa. On siis osannut istua ja jutella jo yli 10 v. Kyllä meidän perheessä kaikkiin perheenjäseniin sovelletaan sitä ohjetta, että asia mistä kehutaan, lisääntyy. Sanon miehelle että ihanaa kun hierot mua ja pojalle että on se hyvä kun hakee aina postin.
Muistan hyvin että lapsuudenkodissani ei turhia kehuttu. Vaikka tein suursiivouksen, niin sanottiin vaan että näin siistiä pitäisi aina olla. Miksi et siivoa päivittäin kun kerran osaat? Eipä lisännyt siivousintoa yhtään. Jos olisi kehuttu, niin olisin varmasti _halunnut_ siivota enemmänkin.
Luin että lapsen ns mummoutuminen.