Adoptoisitko syvästi kehitysvammaisen lapsen, jos et muulla keinoin koskaan voisi saada lasta?

24 / 7 vahdittavan koko ikänsä vaipoissa olevan vai onko se vain puhtaasti fantasian tasolla tapahtuvaa toimintaa?

koska vammaisia on äärettömän vaikea saada adoptoitua.



Eikä ihme, kun adoptio on muutenkin rankka ja vaativa prosessi johon kaikista ihmisistä ei ole ja adoptiolapset tarvitsevat suhteellisen terveinäkin paljon erityishuomiota. Lisää siihen vielä se, että lapsi tulee olemaan 24 h vuorokaudessa 7 päivää viikossa täydellisen autettava koko ikänsä niin ei tältä pallolta löydy kovin monta ihmistä joka olisi siihen valmis.



Tietty joskus voi olla että kaikki vammat ei ole tiedossa siinä vaiheessa kun lapsi tulee adoptioon.

No vuosi sitten minä otin omakseni lapsen, jota en itse synnyttänyt. Tiesin etukäteen että lapsi voi olla vammainen. Ihan minkätasoisesti vammainen tahansa. Mutta päätös lapsen tulosta perheeseen oli tehty eikä sitä olisi vamman takia peruttu. En itse vartavasten haluaisi vammaista lasta, en itse tehtynä eikä "hankittuna". Mutta jos sellainen olisi tullakseen , saisi tulla sellaisena kuin on. Nyt tosiaankin alan olla jo niin vanha, että enää minulle ei ainakaan pieniä lapsia anneta. Jos kuitenkin tulisi vielä halu saada vaikkapa isompi lapsi, ottaisin edelleenkin sellaisen kuin tuleman ptiää. Nyt kuitenkin tuntuu, että lapsiluku perheessä on täynnä ja tuota ikääkin tosiaan on.

Ja omalla lapsella sentään vain vähän kehitysviivettä!

isi-kysymykseen jonka mitkään ehdot eivät täyty kohdallasi on niiiiin helppo vastata kyllä.

En oikeasti käsitä tätä inttäjää! (Olen siis tähän kysymykseen ennen vastaamaton kirjoittaja.) Miksi pitää yrittää viesti viestin jälkeen todistaa joku, joka on _uskaltanut_ vastata eri tavalla kuin muut, valehtelijaksi? Miten voi olla joku oikeasti niin yksitotinen, ettei usko että joku voi ajatella eri tavalla kuin hän, ihan aidosti? Ja perustelee sitä täysin uskottavasti.

Ja eihän täällä OLE mitään "vaikeutta" tai "helppoutta" vastata kyllä TAI ei: nimetön palsta, kukaan ei jää kiinni yhtään mistään tosielämän puolella.

Ja itse kysymykseen: en tohtisi adoptoida syvästi kehitysvammaista lasta, vaikka takana onkin useita vuosia lapsettomuutta. Missään vaiheessa en olisi saanut niin paljon rohkeutta ja pontta, että minusta olisi siihen isoon urakkaan ollut.

Vastauksia on kaksi joko kyllä ja en.



En on vastaukseni

Tai uskon kyllä että kirjoittaja itse uskoo vastaukseensa, mutta ei näe omia sokeita pisteitään. Jotain sellaisessa pakonomaisessa "auttamishalussa" on aina takana, auttajallakin on varjonsa.

Ja sitä mieltä oli useampi kuin yksi koska minä jota siteerasit tuossa ylempänä en ollut kirjoittanut niitä kaikkia viestejä.

isi-kysymykseen jonka mitkään ehdot eivät täyty kohdallasi on niiiiin helppo vastata kyllä.

En oikeasti käsitä tätä inttäjää! (Olen siis tähän kysymykseen ennen vastaamaton kirjoittaja.) Miksi pitää yrittää viesti viestin jälkeen todistaa joku, joka on _uskaltanut_ vastata eri tavalla kuin muut, valehtelijaksi? Miten voi olla joku oikeasti niin yksitotinen, ettei usko että joku voi ajatella eri tavalla kuin hän, ihan aidosti? Ja perustelee sitä täysin uskottavasti.

,.

Jotain sellaisessa pakonomaisessa "auttamishalussa" on aina takana, auttajallakin on varjonsa.

Vaikka tämän kannattaisi kyllä varmaan olla erillinen aihe, kun kyse on eri kokoluokan asiasta.

Miksi auttamishalussa ei saisi olla oman mielihyvän hakeminen myös takana? Jos lopputulos on sama ja auttaja näkee kaiken sen vaivan saaden siitä sitten myös omaa tyydytystä? Pitäisikö auttamisesta vain kärsiä ja ottaa takkiinsa, ilman minkäänlaista mielihyvää?

Ihmiset harrastavat monenlaisia asioita. Miksi muiden auttamisen "harrastaminen" pitäisi olla ainut, jossa itsensä pitää ohittaa väkisin, ja mieluiten hävetä, jos tuntee tuloksista omaa mielihyvää?

(Tämän viestin kirjoittaja ei siis ole se kahden lapsen äiti, joka ilmaisi auttamishalunsa, vaan myöhempi kirjoittaja, joka ihmetteli tämän tuomitsemista.)

jotain on vialla silloin kun pitää ruveta inttämään ja kieltämään että en minä sen takia vaan kun minulla vaan nyt on tämä luontainen auttajan taipumus.



Pelastajat voivat olla vaarallisia jos eivät näe omaa varjoaan ja lapsia varsinkaan ei pidä adoptoida siksi että saisi "auttaa".

Mutta voin kyllä ymmärtää, että joku muu tahtoisi, jaksaisi ja pystyisi. Ihmisiä on niin moneksi.

Ja minusta kyllä näytti siltä, että joku muu jankkasi ja jankkasi ja se joka olisi valmis, yritti vaan korjata tämän jankkaajan väärinkäsityksiä.

ja lapsia varsinkaan ei pidä adoptoida siksi että saisi "auttaa".

Miksi lapsi sitten pitää adoptoida - tai siis paremmin aseteltu kysymys: mikä on hyväksyttävä, "oikeutettu" syy adoptoida? Kommentoimatta nyt sinänsä auttamisen oikeutusta - auttamisenhan voi mieltää tietty monella tavalla...

ja jos kyse on tosiaan vaikeasti vammaisesta, en taatusti adoptoisi.

On hiukan eri asia tehdä vapaahetoistyötä kuin olla 24 tuntia sidottu vaikeasti vammaiseen, joka tarvitsee apua paljon myös yöllä.



Minunkaan lapsirakkaus ei riittäisi siihen, että monta kertaa yössä heräisin varmistamaan, onko lapsi hengissä, antamaan lääkkeitä nenämahaletkun kautta, antamaan epilepsialääkkeitä kun lapsi saa yöllä monta kertaa kohtauksi. Päivät menisi perushoidossa ja jumppaamisessa ja syöttämisessä ja koko ajan pitäisi olla läsnä. Kunnalta apua saa kuitenkin tosi vähän. Eli oman lapsesi omaishoitajana olisit todella sidottu lapseen. Edes ulos et pääsisi tuosta noin vain lähtemään.



Vaikeasti vammaisen lapsen hoito on ihan muuta kuin rakastamista ja päästä silittämistä.

Vaan pitää haluta lapsi. Kestääkö auttamisen halu esim. sen, että lapsi ei osoitakaan oletettua kiitollisuutta pelastetuksi tulemisesta.

ja lapsia varsinkaan ei pidä adoptoida siksi että saisi "auttaa".

Miksi lapsi sitten pitää adoptoida - tai siis paremmin aseteltu kysymys: mikä on hyväksyttävä, "oikeutettu" syy adoptoida? Kommentoimatta nyt sinänsä auttamisen oikeutusta - auttamisenhan voi mieltää tietty monella tavalla...