Mikä mua vaivaa? (liittyy lapsiin)

En oo koskaan potenut vauvakuumetta, mutta olen ajatellut hankkivani lapsia "sitten joskus". Lapsiin olen suhtautunut myönteisesti, tulen hyvin toimeen lasten kanssa, lapset tykkäävät musta ja leikin mielelläni muiden lasten kanssa. Olen nähnyt lapsissa paljon "hyviä puolia" ja uskonut vanhemmuuden olevan palkitsevaa ja elämää rikastuttavaa (vaikka toki samalla vastuullista ja väsyttävää).

Nyt yhtäkkiä muhun on iskenyt ihan kamala "lapsi- ja perhe-elämä ällötys". Tuntuu, että ympärillä olevien ihmisten vanhemmuus on vain huonosti nukuttuja öitä, kiukkuisia äitejä, uhmaikäisten kanssa tappelua, yksinkertaisten sääntöjen opettamista ja itkevien lapsien lohduttamista. Kun näen vanhemman kantavan rimpuilevaa lasta autoon, lohduttavan "väärän värisestä" lasista juonutta, itkevää lasta tai jättävän oman ruokailun kesken karkaavan lapsen perään lähtiessään, huokaisen syvään ettei itsellä tarvitse elää tuollaista elämää. Samalla vanhemmat valittavat (ymmärrettävästi) väsymystään, parisuhteen lässähtämistä, rutiinien ja lasten täyttämää elämää vailla omaa aikaa. Tuntuu, että näen tällä hetkellä vanhemmuuden ihan kamalana, vaikka en haluaisi. :( Mikä ihme mua vaivaa, mistä tällainen inho on yhtäkkiä tullut? Kenellekään muulle käynyt samoin?

Tämä ei siis ole kritiikki vanhempia kohtaan, vaan ihmettelen oman suhtautumiseni muuttumista.

N26