Lapsen käytöksestä näkee millaista on kotona

Vierailija kirjoitti:

Mulla on viisi lasta

- Yksi oli koko lapsuuden varsinainen hirviö. Silti uskoisin, että koki mun rakastavan häntä ja on siksi nykyisin melkoisen tolkuissaan.

- Toka on aina suhtautunut muhun viileän rauhallisesti. Ei läheiset välit, muttei huonotkaan. Oli aikanaan perässävedettävä nössö, nykyään ottanut oman elämänsä haltuun.

- Kolmas on pettynyt minuun ja vihaa minua. Koulu on aina mennyt hyvin, mutta nyt lukiossa ei enää niin. Vaikuttaa masentuneelta.

- Neljäs kokee etten ole läheinen, mutta on äärimmäisen kiltti ja sopeutuva ihminen niin kotona kuin ulospäinkin.

- Viides rakastaa mua hulluna.

Eri lapsia tarkastelemalla saisit minusta sangen erilaisen kuvan :)

Ihan perusjuttu, että esikoinen ja kuopus rakkaimmat.

Äh, miten muotoiltu aloitus. Mutta kyllä ainakin ala-asteella lapsista näkyy aika selvästi saako lapsi kotona tukea ja arkista turvaa vai puuttuuko sellainen yleinen tuki tai elämisen rytmi. Lapset, joita tuetaan kotona ovat paremmassa asemassa elämän suhteen.  Ne, jotka jäävät vaille tavallaan "omilleen" pärjäämään koulun ja elämänhallinnan kanssa, joutuvat paljon kovemmalle elämässä. Valitettavasti. Syitä siihen, että lapsi joutuu pärjäämään itsekseen tai jonka elämästä puuttu rytmi/ennakoitavuus on todella monenlaisia: kyse voi olla vanhempien jaksamisesta, osaamattomuudesta, syrjäytymisestä, päihteistä, mielenterveyspulmista, liiallisesta työkuormasta, työelämän paineista, taloudellisista huolista, sairastumisista vain muutamia mainitakseni. Joskus voi olla kyse lapsen erityistarpeesta, jonka kanssa vanhemmat ovat hukassa.

En tarkoita, että lasta vilkaisemalla näkyy jotakin päällepäin. Mutta kun on oppilaiden kanssa vuorovaikutuksessa päivittäin, voi nähdä paljon. Joskus on helpompi auttaa, joskus mahdottomampi. On lapsia, joilla on sisua, voimaa ja positiivisuutta silti pärjätä elämässä, mutta toivoisin niin, että jokainen lapsi saisi tukea ja huolenpitoa kotona.

Tiedän pari tapausta uskovaisista perheistä, kaikki näennäisesti hyvin mutta käytöksessä ongelmaa. Sitten on uusioperheitää potenssiin viisi, eli on minun, sinun, hänen,meidän, teidän ja heidän lapset. Niistäkin tulee hankalia lapsia.

Nyt tulee huono omatunto työssäkäymisestä. Olisi pitänyt heittäytyä sossun varaan, kun olin yh.

Psykiatrini onkin sen huomannut ettei meillä kotona puhuttu asioista. Kaikki huolet salattiin. Psykiatrilla on kamala homma joka kerta murtaa suojamuuriani ja saada jotai esille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä etsittiin sitä ongelmaa 5 vuotta. Ammattilainen kun näki jo eskarissa, että pojassa ja perheessä on jotain vialla. Ravattiin neurologilla, psykologilla, terapeutilla ja ties missä. Mitään ei löytynyt, mutta ammattilaisen mukaan se johtui siitä, että meillä oli niin vahva puolustautumismekanismi, emme avautuneet tarpeeksi.

Ongelmaisen perheemme kaikki lapset ovat nyt yliopistossa, isä on väitellyt tohtoriksi ja äiti on hyväpalkkaisessa ihmissuhdeammatissa. Vieläkään emme tiedä, mitä vikaa se ammattilainen meissä näki.

Suorittamisen ja ylikorostuneen defenssimekanismin.

Miten voi nähdä suorittamisen lapsessa, jonka katsoi olevan autisti vailla mitään kommunikointikykyjä? Ja tämä sama lapsi 13 vuotta myöhemmin piti 9-luokkalaisten puolesta kiitospuheen opettajille ihan tavallisessa koulussa ja samana vuonna oli mukana voittamassa erään joukkoeurheilulajin nuorten kansallista mestaruutta.

Olisiko sittenkin niin, että ammattilainen halusi näpäyttää perhettä, jossa kaikki oli hyvin.

Arvaapa vaan kuinka paljon ne näpäytteli, kun kaikki ei ollut hyvin. Yhtään en olisi siihen kuorman päälle enää tarvinnut "ammattilaisia" ilkkumaan ja kiusaamaan.

Mutta tosiaan, siitä toukasta alkaa kuoriutua perhonen, kun on jättänyt pienen kylän "ammattilaiset" taakseen, ja tekee asioita omalla tavallaan ja tahdillaan. Meillä tosin kesti kauemmin kuin teillä, mutta kyllä ne hyvät kotiolot, tai edes yritys siihen suuntaan, alkavat jossain vaiheessa kantamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä lienee provo mutta varmaankin noin ja toisaalta ei. Kaverilla esim on kaksi tosi erilaista lasta. Toinen on arka ja ujo ja toinen tosi rohkea. Toki molemmilla perusluottamus tallella. Ja muutenkin oman lapsen kaveri on haastanut ajatuksen siitä mitrn paljon kasvatuksella voi vaikuttaa.

Lapsuuskokemus voi olla saman perheen lapsilla täysin sisarusten kokemuksesta poikkeava.

Niin voi olla mutta ei se ihan kaikkea selitä. On olemassa temperamentti, se nyt vaan on fakta. Olen tuon tekstin kirjoittaja enkä usko että mikään ulkoinen olosuhde olisi voinut tehdä kaverini rohkeasta lapsesta arkaa ja toisin päin. Korkeintana rohkea oireilisi häiriökäytöksellä eikä arka olisi hymyileväisen arka niinkuin nyt. Eniten kuitenkin mietittyttää toi lapsen koulukaveri. Käytöksestä voisi olettaa kotioloista vaikka mitä, mutta vanhemmat vaikuttavat fiksuilta ja omin silmin todistin kuinka muksu äitinsä nähdessään loikki iloisesti hänen syliinsä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt tulee huono omatunto työssäkäymisestä. Olisi pitänyt heittäytyä sossun varaan, kun olin yh.

Höpsis! Kyllä jokaisen elämässä on paineita ja sossun varassa eläminen vasta paineita tuokin. Ja on mahtavaa, että olet näyttänyt lapsellesi esimerkkiä siitä, että toimeen voidaan tulla, vaikka se vaatiikiin sisua ja organisoimista.

Olennaistahan on se, että  vanhemmilla olisi silti kykyä ja jaksamista kiinnostua lapsen elämästä. Kykyä kuunnella, kysellä, ohjeistaa, miettiä ratkaisuja, lohduttaa, tarjota turvaa, oikaita asioita, lukea iltasatu, varmistaa hampaiden pesu, oikeat vaatteet ja ravinto jne. Vaikka lapsen kuuluukin oppia kantamaan vastuuta esim.läksyistä, on silti hirveän tärkeää, että saa apua ja tukea läksyihin, kaverisuhteisiin, päivän tapahtumiin, asioiden muistamiseen ja tekemiseen. Että saa olla lapsi ja että voi ennakoida tulevaa ja että joku auttaa tulkitsemaan tapahtumia. Kaikilla alakouluikäisillä tällaiset asiat eivät ole itsestäänselviä :-(

Tervesin nro 22

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä lienee provo mutta varmaankin noin ja toisaalta ei. Kaverilla esim on kaksi tosi erilaista lasta. Toinen on arka ja ujo ja toinen tosi rohkea. Toki molemmilla perusluottamus tallella. Ja muutenkin oman lapsen kaveri on haastanut ajatuksen siitä mitrn paljon kasvatuksella voi vaikuttaa.

Lapsuuskokemus voi olla saman perheen lapsilla täysin sisarusten kokemuksesta poikkeava.

Niin voi olla mutta ei se ihan kaikkea selitä. On olemassa temperamentti, se nyt vaan on fakta. Olen tuon tekstin kirjoittaja enkä usko että mikään ulkoinen olosuhde olisi voinut tehdä kaverini rohkeasta lapsesta arkaa ja toisin päin. Korkeintana rohkea oireilisi häiriökäytöksellä eikä arka olisi hymyileväisen arka niinkuin nyt. Eniten kuitenkin mietittyttää toi lapsen koulukaveri. Käytöksestä voisi olettaa kotioloista vaikka mitä, mutta vanhemmat vaikuttavat fiksuilta ja omin silmin todistin kuinka muksu äitinsä nähdessään loikki iloisesti hänen syliinsä.

"Ei mikään ulkoinen olosuhde"? Mitään noin typerää en olekaan vähään aikaan kuullut. Lapsi on todella helppo nujertaa ja tehdä araksi, se ei vaadi edes yrittämistä. Erityisen helposti se käy omilta vanhemmilta.

Se on yleensä niin että sitä voi nähdä mitä haluaa ja jotenkin tuntuu että joillain "ammattilaisilla" on enemmän taipumusta yleensä etsiä sitä syytä vanhemmista tai kotoa. Jotenkin näillä "ammattilaisilla" sopivasti unohtuu itsestäänselvyydet kuten se että lapsilla on myös omat temperamentti, oma persoonallisuus ja samankaltaisesta kasvatuksesta ja kotioloista voi hyvinkin tulla hyvin erilaisia lapsia. Ja myöskin jotkut "ammattilaiset" eivät mitenkään halua edes miettiä sitä vaihtoehtoa että taustalla voi olla jotain muutakin kuten neurologisia häikkää vaikka siitä olisi jotain viitteitäkin. Ei, jos joku "ammattilainen" on päättänyt omassa päässään jotain hän on yleensä niin omahyväinen tai suorastaan tyhmä että luulee olevansa se joka tietää tai oikeastaan arvaa miten asiat on.