Minkälaiselle ns. normaalille ihmiselle et suosittele lasten hankkimista? Eli jos jätetään pois alkoholismit, narsismit ja muut sellaiset, minkälainen ihminen on sinusta onnellisempi lapsettomana?

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattu.

Mielummin sanoisin että koulukiusatun pitäisi hankkia lapsia kuin koulukiusaajan, joka siirtää sen lapselleen eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Sellaiselle joka on kovin ulkoaohjautuva, yrittää miellyttää muita ja uskoo toisten mielipiteitä vähän liikaa. Äitiyden mukana tulee melkoinen määrä huolta ja syyllisyyttä jo valmiiksi. Jos sen lisäksi kuuntelee kaikkia hyväätarkoittavia neuvoja ja lukee kaikki syyllistävät ja neuvoat kasvatusartikkelit, tulee hulluksi. 

Lasta ei voi hoitaa ja kasvattaa niin etteikö se olisi jonkun mielestä väärin tai jopa haitallista.

Jep. Mutta sama pätee näihin isovanhempien: "Ei saa totuttaa syliin", "Kyllä se kuukauden ikäinen pärjää mummolassa viikonlopun", "Minäkin annoin pottua kahden kuulauden vanhalle".

Pitää myös oikeasti ajatella sen vauvan parasta, eikä toimia sokkona koska näin ne mummotkin teki. On todella tärkeää, että ennen lasta ymmärtää että vanhemmuus on tasapainoilua oman ja lapsen hyvinvoinnin välillä, ja on myös paikallaan miettiä aidosti vauvan kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Joillekin ihmisillle ns. omat jutut ovat tosi tärkeitä. Ei välttämättä yksinolo sinänsä vaan vaikkapa jokin harrastus, oma tutkimustyö, tietyt tavat, ja ennen kaikkea se, että mahdollisuus omiin juttuihin säilyy.

Tällainen ihminen hankkii lapsia vasta kolmikymppisenä, koska elämässä on niin paljon muutakin, ja hänelle on kaikkein vaikeinta sopeutua vanhemmuuden rajoittavuuteen. Hän ei ole välttämättä introvertti tai erakkoluonne, eikä osaa varoa lasten hankintaa samalla lailla kuin ääri-introvertit usein osaavat.

Miehissä on näitä paljon, vaikka he eivät osaisi artikuloida tai tunnistaa tätä piirrettä itsessään. Monet harrastuksiinsa hurahtaneet ja niissä tuntikausia viikossa viihtyvät miehet ovat tällaisia.

Muiden on vaikea ymmärtää näiden omien juttujen tärkeyttä, vaikka tälle ihmiselle itselleen ne ovat niin lähellä elämän tarkoitusta kuin mikään asia nyt ylipäätään on. Oma juttu ei ole vain rentoutumista tai ajan tappamista varten, eikä se ole ylipäätään välineellisesti arvokas vaan arvokas ihan itsessään.

Tällaiselle ihmiselle suosittelen lasten hankintaa vain, jos ehdottomasti haluaa nimenomaan lapsen siksi omaksi jutukseen. Muuten tulee ongelmia ihan varmasti.

Miksi musta tuntuu, että nimenomaan yli kolmekymppisistä suurin osa vanhemmista on tällaisia? Siis tottuneita niihin omien juttujensa toteuttamiseen ja siihen ettei muita tarvitse niinkään huomioida. Ne jotka pystyy niistä edes osin luopumaan, niin varmaan onnistuvat vanhemmuudessa ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Yksin viihtyvälle. Itse olen tahallani jättäytynyt lapsettomaksi, koska olen erakkoluonne, viihdyn parhaiten totaalisen yksin. Jopa mies olisi liikaa, saati lapset.

Minäkin olen yksin viihtyvä erakko, mutta perhe-elämä sopii minulle hyvin.

Oman perheeni kanssa,siis miehen ja lasten, olen yhtä tyytyväinen kuin yksinkin ☺ Saattaa johtua siitä että ollaan kaikki aika rauhallisia.

Omaakin aikaa ja tilaa tietenkin tarvitsen mutta oma perhe ei ime energiaa niinkuin sukulaiset, tuttavat ja muut ihmiset.

Lasten kaveritkin saavat meillä käydä ihan vapaasti, eivät he minua häiritse.

Vaikeinta on ollut synttäreiden järjestäminen ja siksi olenkin aina pitänyt synttärit jossain muualla kuin kotona.

Vanhempainillat tuppaavat olemaan vaivaannuttavia, mutta niistäkin selviää kun ottaa työasenteen.

Minusta olisi aika ylimielistä luulla, että voisin suositella kenellekään puoleen tai toiseen lapsen hankkimista. Mikä minä olisin kenellekään sanomaan, että sinun ei kannattaisi hankkia lapsia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattu.

Mielummin sanoisin että koulukiusatun pitäisi hankkia lapsia kuin koulukiusaajan, joka siirtää sen lapselleen eteenpäin.

Eikö kiusatun roolin periytyminen ole huono asia? Moni kiusattu pelkää jo vuosia ennen koulun alkua sitä kiusaamista niin paljon, että lapsi pelkää sitä koulua ja on loppuun palanut jo ennen koulun alkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin ihmisillle ns. omat jutut ovat tosi tärkeitä. Ei välttämättä yksinolo sinänsä vaan vaikkapa jokin harrastus, oma tutkimustyö, tietyt tavat, ja ennen kaikkea se, että mahdollisuus omiin juttuihin säilyy.

Tällainen ihminen hankkii lapsia vasta kolmikymppisenä, koska elämässä on niin paljon muutakin, ja hänelle on kaikkein vaikeinta sopeutua vanhemmuuden rajoittavuuteen. Hän ei ole välttämättä introvertti tai erakkoluonne, eikä osaa varoa lasten hankintaa samalla lailla kuin ääri-introvertit usein osaavat.

Miehissä on näitä paljon, vaikka he eivät osaisi artikuloida tai tunnistaa tätä piirrettä itsessään. Monet harrastuksiinsa hurahtaneet ja niissä tuntikausia viikossa viihtyvät miehet ovat tällaisia.

Muiden on vaikea ymmärtää näiden omien juttujen tärkeyttä, vaikka tälle ihmiselle itselleen ne ovat niin lähellä elämän tarkoitusta kuin mikään asia nyt ylipäätään on. Oma juttu ei ole vain rentoutumista tai ajan tappamista varten, eikä se ole ylipäätään välineellisesti arvokas vaan arvokas ihan itsessään.

Tällaiselle ihmiselle suosittelen lasten hankintaa vain, jos ehdottomasti haluaa nimenomaan lapsen siksi omaksi jutukseen. Muuten tulee ongelmia ihan varmasti.

Miksi musta tuntuu, että nimenomaan yli kolmekymppisistä suurin osa vanhemmista on tällaisia? Siis tottuneita niihin omien juttujensa toteuttamiseen ja siihen ettei muita tarvitse niinkään huomioida. Ne jotka pystyy niistä edes osin luopumaan, niin varmaan onnistuvat vanhemmuudessa ihan hyvin.

Varmaan ihan siksi, että kolmikymppisellä on ollut enemmän aikaa rakentaa elämästä mieleistään, ja se on monella tavalla valmiimpi kuin parikymppisellä. Oma elämäni on ainakin kolmikymppisenä ei-vanhempana ihan hemmetisti mukavampaa ja antoisampaa kuin 25-vuotiaana opiskelijana.

Mutta nämä ihmiset, joille omat jutut ovat tärkeitä, ovat vielä ihan erillinen ryhmänsä normaaleista kolmikymppisistä erotuksena. Heille omat jutut ovat olleet tärkeitä aina, lapsesta saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattu.

Mielummin sanoisin että koulukiusatun pitäisi hankkia lapsia kuin koulukiusaajan, joka siirtää sen lapselleen eteenpäin.

Kiusaaja on sen roolinsa uhohtanut, mutta kiusattu ei ole anteeksi antanut. Heikko itsetunto siirtyy eteenpäin ja nähdään niitä peikkoja siellä missä niitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi aika ylimielistä luulla, että voisin suositella kenellekään puoleen tai toiseen lapsen hankkimista. Mikä minä olisin kenellekään sanomaan, että sinun ei kannattaisi hankkia lapsia? 

No jos et tiedä, mitkä ominaisuudet edistävät hyvää ja onnellista vanhemmuutta ja mitkä eivät, ei varmaan kannatakaan sanoa mitään. Mutta ainakin minulle on ihan selvää, että jotkut nauttivat vanhemmuudesta vähemmän kuin toiset, ja siihen on syynsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi aika ylimielistä luulla, että voisin suositella kenellekään puoleen tai toiseen lapsen hankkimista. Mikä minä olisin kenellekään sanomaan, että sinun ei kannattaisi hankkia lapsia? 

No jos et tiedä, mitkä ominaisuudet edistävät hyvää ja onnellista vanhemmuutta ja mitkä eivät, ei varmaan kannatakaan sanoa mitään. Mutta ainakin minulle on ihan selvää, että jotkut nauttivat vanhemmuudesta vähemmän kuin toiset, ja siihen on syynsä.

AI oikein toisten ihmisten puolesta tiedät, mistä he nauttivat?

Persoonallisuustyyppi INTJ. Me olemme vapaaehtoisesti lapsettomissa todella reippaasti yliedustettuina siihen verrattuna, kuinka harvinainen tyyppi on kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin ihmisillle ns. omat jutut ovat tosi tärkeitä. Ei välttämättä yksinolo sinänsä vaan vaikkapa jokin harrastus, oma tutkimustyö, tietyt tavat, ja ennen kaikkea se, että mahdollisuus omiin juttuihin säilyy.

Tällainen ihminen hankkii lapsia vasta kolmikymppisenä, koska elämässä on niin paljon muutakin, ja hänelle on kaikkein vaikeinta sopeutua vanhemmuuden rajoittavuuteen. Hän ei ole välttämättä introvertti tai erakkoluonne, eikä osaa varoa lasten hankintaa samalla lailla kuin ääri-introvertit usein osaavat.

Miehissä on näitä paljon, vaikka he eivät osaisi artikuloida tai tunnistaa tätä piirrettä itsessään. Monet harrastuksiinsa hurahtaneet ja niissä tuntikausia viikossa viihtyvät miehet ovat tällaisia.

Muiden on vaikea ymmärtää näiden omien juttujen tärkeyttä, vaikka tälle ihmiselle itselleen ne ovat niin lähellä elämän tarkoitusta kuin mikään asia nyt ylipäätään on. Oma juttu ei ole vain rentoutumista tai ajan tappamista varten, eikä se ole ylipäätään välineellisesti arvokas vaan arvokas ihan itsessään.

Tällaiselle ihmiselle suosittelen lasten hankintaa vain, jos ehdottomasti haluaa nimenomaan lapsen siksi omaksi jutukseen. Muuten tulee ongelmia ihan varmasti.

Miksi musta tuntuu, että nimenomaan yli kolmekymppisistä suurin osa vanhemmista on tällaisia? Siis tottuneita niihin omien juttujensa toteuttamiseen ja siihen ettei muita tarvitse niinkään huomioida. Ne jotka pystyy niistä edes osin luopumaan, niin varmaan onnistuvat vanhemmuudessa ihan hyvin.

Varmaan ihan siksi, että kolmikymppisellä on ollut enemmän aikaa rakentaa elämästä mieleistään, ja se on monella tavalla valmiimpi kuin parikymppisellä. Oma elämäni on ainakin kolmikymppisenä ei-vanhempana ihan hemmetisti mukavampaa ja antoisampaa kuin 25-vuotiaana opiskelijana.

Mutta nämä ihmiset, joille omat jutut ovat tärkeitä, ovat vielä ihan erillinen ryhmänsä normaaleista kolmikymppisistä erotuksena. Heille omat jutut ovat olleet tärkeitä aina, lapsesta saakka.

Kyllä varmasti on ihmisiä, joille ne omat jutut ovat vielä keskimääräistäkin tärkeämpiä, eikä niistä halutakaan luopua. Tarkoitin tuolla ehkä lähinnä sitä, että ne jotka ovat jo ehtineet tottua siihen omaan elämään ja itsensä toteuttamiseen kokevat sen vanhemmuuden rankempana kuin ne, jotka eivät ole.

Ei 70- luvulla äidit mankuneet omaa aikaa..noin esimerkiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillekin ihmisillle ns. omat jutut ovat tosi tärkeitä. Ei välttämättä yksinolo sinänsä vaan vaikkapa jokin harrastus, oma tutkimustyö, tietyt tavat, ja ennen kaikkea se, että mahdollisuus omiin juttuihin säilyy.

Tällainen ihminen hankkii lapsia vasta kolmikymppisenä, koska elämässä on niin paljon muutakin, ja hänelle on kaikkein vaikeinta sopeutua vanhemmuuden rajoittavuuteen. Hän ei ole välttämättä introvertti tai erakkoluonne, eikä osaa varoa lasten hankintaa samalla lailla kuin ääri-introvertit usein osaavat.

Miehissä on näitä paljon, vaikka he eivät osaisi artikuloida tai tunnistaa tätä piirrettä itsessään. Monet harrastuksiinsa hurahtaneet ja niissä tuntikausia viikossa viihtyvät miehet ovat tällaisia.

Muiden on vaikea ymmärtää näiden omien juttujen tärkeyttä, vaikka tälle ihmiselle itselleen ne ovat niin lähellä elämän tarkoitusta kuin mikään asia nyt ylipäätään on. Oma juttu ei ole vain rentoutumista tai ajan tappamista varten, eikä se ole ylipäätään välineellisesti arvokas vaan arvokas ihan itsessään.

Tällaiselle ihmiselle suosittelen lasten hankintaa vain, jos ehdottomasti haluaa nimenomaan lapsen siksi omaksi jutukseen. Muuten tulee ongelmia ihan varmasti.

Miksi musta tuntuu, että nimenomaan yli kolmekymppisistä suurin osa vanhemmista on tällaisia? Siis tottuneita niihin omien juttujensa toteuttamiseen ja siihen ettei muita tarvitse niinkään huomioida. Ne jotka pystyy niistä edes osin luopumaan, niin varmaan onnistuvat vanhemmuudessa ihan hyvin.

Varmaan ihan siksi, että kolmikymppisellä on ollut enemmän aikaa rakentaa elämästä mieleistään, ja se on monella tavalla valmiimpi kuin parikymppisellä. Oma elämäni on ainakin kolmikymppisenä ei-vanhempana ihan hemmetisti mukavampaa ja antoisampaa kuin 25-vuotiaana opiskelijana.

Mutta nämä ihmiset, joille omat jutut ovat tärkeitä, ovat vielä ihan erillinen ryhmänsä normaaleista kolmikymppisistä erotuksena. Heille omat jutut ovat olleet tärkeitä aina, lapsesta saakka.

Kyllä varmasti on ihmisiä, joille ne omat jutut ovat vielä keskimääräistäkin tärkeämpiä, eikä niistä halutakaan luopua. Tarkoitin tuolla ehkä lähinnä sitä, että ne jotka ovat jo ehtineet tottua siihen omaan elämään ja itsensä toteuttamiseen kokevat sen vanhemmuuden rankempana kuin ne, jotka eivät ole.

Ei 70- luvulla äidit mankuneet omaa aikaa..noin esimerkiksi.

En tiedä 70-luvun äideistä, mutta olet varmasti ihan oikeassa siinä, että mitä tottuneempi on omaan elämään ja itsensä toteuttamiseen, sitä vaikeampaa on sopeutua lapsiperhe-elämän rajoittavuuteen. Tällä asialla on enemmän merkitystä nykyisin, kun entistä useampi saa esikoislapsensa yli 30-vuotiaana.

Kääntäen voisi ajatella, että kolmikymppisen on helpompi tehdä päätös lapsettomaksi jäämisestä, kun elämä on jo täyteläistä ja hyvää. Itse olisin vielä parikymppisenä voinut harkita lisääntymistä, kun niin moni asia oli vielä auki, mutta nyt herää lähinnä kysymys: "Miksi ihmeessä hankkisin?"

Jos on vähävarainen ja näyttää siltä, että tilanne ei ole kohenemassa, ei pitäisi tehdä ainakaan paljon lapsia. Aina ihmetyttävät nämä mediassa esiintyvät köyhyyttään valittavat perheet, joissa on 3 - 15 lasta. Mielestäni pitäisi olla valmis myös elättämään lapsensa. Siitä en tietenkään syytä ketään, jos tilanteet muuttuvat. Esim. leskeyttä harva suunnittelee.

En suosittele vanhemmuutta lähtökohtaisesti yksinhuoltajalle. Jos lapsi onkin sairas tai vammainen, yhden ihmisen voimat eivät ehkä riitä. Ihan tavallisenkin lapsen koliikeissa ja kokeisiin lukemisissa ja murrosiän haasteissa voi olla yhdelle liikaa. Ainakin yksinään lisääntyvän pitää ymmärtää riskit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattu.

Mielummin sanoisin että koulukiusatun pitäisi hankkia lapsia kuin koulukiusaajan, joka siirtää sen lapselleen eteenpäin.

Kiusaaja on sen roolinsa uhohtanut, mutta kiusattu ei ole anteeksi antanut. Heikko itsetunto siirtyy eteenpäin ja nähdään niitä peikkoja siellä missä niitä ei ole.

Riippuu tämäkin paljon siitä onko kiusattu päässyt yli tapahtuneesta ja kuinka hän on käsitellyt asian. Eivät kaikki kiusatut ole loppuelämäänsä heikko itsetuntoisia ihmisraunioita. Puhun kokemuksesta. Minua kiusattiin peruskoulussa luokat 3-9, yläasteella se oli jo ihan fyysistä, hiusten repimistä, päälle syljeksimistä, limaisten karamellien liimaamista hiuksiin kaiken haukkumisen ohella. Sairastin vakavan masennuksen ja mulla oli paha esiintymiskammo ja paha sosiaalisten tilanteiden kammo yli 10 vuotta. Kävin terapiassa 8 vuotta.

Nykyään mulla on hyvä itsetunto enkä näe mörköjä sellaisissa paikoissa missä niitä ei ole, vaan olen positiivisen asenteen omaava nuori nainen, joka on yhtä arvokas kuin muutkin omana itsenään.

T. Opiskelija, 2,5 vuotiaan pojan äiti, joka veti tänä aamuna juhlapuheen 60 oppilaalle ja koulun henkilökunnalle :)

Vierailija kirjoitti:

Sellaselle joka vastii pelkosektioo.

Sellaiselle, joka arvostelee toisten synnytystapoja. Miten kykenee kokemaan empatiaa lapsen tuntemia pelkoja kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattu.

Mielummin sanoisin että koulukiusatun pitäisi hankkia lapsia kuin koulukiusaajan, joka siirtää sen lapselleen eteenpäin.

Kiusaaja on sen roolinsa uhohtanut, mutta kiusattu ei ole anteeksi antanut. Heikko itsetunto siirtyy eteenpäin ja nähdään niitä peikkoja siellä missä niitä ei ole.

Riippuu tämäkin paljon siitä onko kiusattu päässyt yli tapahtuneesta ja kuinka hän on käsitellyt asian. Eivät kaikki kiusatut ole loppuelämäänsä heikko itsetuntoisia ihmisraunioita. Puhun kokemuksesta. Minua kiusattiin peruskoulussa luokat 3-9, yläasteella se oli jo ihan fyysistä, hiusten repimistä, päälle syljeksimistä, limaisten karamellien liimaamista hiuksiin kaiken haukkumisen ohella. Sairastin vakavan masennuksen ja mulla oli paha esiintymiskammo ja paha sosiaalisten tilanteiden kammo yli 10 vuotta. Kävin terapiassa 8 vuotta.

Nykyään mulla on hyvä itsetunto enkä näe mörköjä sellaisissa paikoissa missä niitä ei ole, vaan olen positiivisen asenteen omaava nuori nainen, joka on yhtä arvokas kuin muutkin omana itsenään.

T. Opiskelija, 2,5 vuotiaan pojan äiti, joka veti tänä aamuna juhlapuheen 60 oppilaalle ja koulun henkilökunnalle :)

Mieluummin soisin lapsia kiusatulle, joka todennäköisesti osaa tuntea empatiaa erilaisille ihmisille helpommin, kuin sellainen kiusaaja, joka ei edes kadu nuoruuden tekojaan (on hyvällä tuurilla vielä työpaikkakiusaaja).

Yllättävää, ettei tätä ole vielä mainittu: sellaiselle, joka ei koko sydämestään halua omaksua vanhemman vaikeaa ja vastuullista roolia ja kykene hoitamaan sen kunnialla loppuun asti.

Psyykkisesti tai fyysisesti sairaalle.

Pidän kauhistuttavana sitä, että psyykkisesti sairas työkaverini, jonka mies käytti huumeita, sai psyykkisesti erittäin sairaan lapsen, jolla on nyt vauva. Erittäin todennäköisesti vauvallakin on mt-oireita. 

Täysin järjetön tilanne. 

Sellaiselle joka luulee lapsen myötä tulevansa arvostetuksi aikuiseksi. Syy- ja seuraussuhteiden väärinymmärtäjät. Moni äiti on ihailtu, itsevarma ja arvostettu yhteisön silmissä. Mutta he eivät ole sitä lapsiensa takia. Vaan siksi että he ovat koulutettuja, työssäkäyviä, kauniita, sivistyneitä ja mukavia ihmisiä. Tekemällä pelkästään lapsen ei vielä tule heidän kaltaisekseen, vaikka heitä kuinka ihailisi ja ostaisi samanlaisen takin ja kahvinkeittimen kuin heillä on. Perheenperustaminen ei ole oikotie onneen. Moni onnellisen oman perheen saanut on tehnyt vuosikymmenen tai pari töitä sen eteen, alkaen jo sopivan puolison etsimisestä yrityksen ja erehdyksen kautta.