Mikä lääke auttaisi onnettomaan, yksipuoliseen rakastumiseen?

Jos rakastuminen on onnetonta ja yksipuolista, niin mitä se asiaan auttaa, että näette monen viikon päästä? Tilannehan on senkin jälkeen se, että olet onnettomasti ja yksipuolisesti rakastunut.

Vierailija kirjoitti:

Jos rakastuminen on onnetonta ja yksipuolista, niin mitä se asiaan auttaa, että näette monen viikon päästä? Tilannehan on senkin jälkeen se, että olet onnettomasti ja yksipuolisesti rakastunut.

Sinänsä se hänen näkeminen auttaa kyllä. :) En tiedä, onko se rakastuminen täysin yksipuolista, mutta varaudun pahimpaan. :)

Ja siis vaikka se tapaaminenkaan ei auttaisi, niin mikä tähän auttaa (muu kuin kuolema)?

Visualisoi hänet tikistämässä ripulipaskaa paikoiltaan pullahtaneesta peräsuolestansa joka on täynnä vihreitä paiseita. Yritä kuvitella äänimaailma myös; kuinka hän ähkii ja miten paska pärskähtelee.

Toista harjoitukset niin monta kertaa että saat tuloksia.

-Psykiatrian tohtori, erikoisdosentti Keijo-Eerik Fuhren-Maulakoski

Hei ap.

Jotain rohtoa tunnet tarvitsevasi.

Kerrot rakkaudettomasta liitosta. Oletko siinä yhä? 

Tuntuu, että ihastuksestasi etsit ikään kuin velan maksua menetetyn rakkauden tilalle? 

Ikävä kyllä se ei taida mennä niin.

Voisiko sopiva lääke löytyäkin siitä, että rakastaa itseään. Se alkaa aina siitä, että uskaltaa katsoa elämäänsä silmiin, hyväksyy sen, ottaa vastuuta siitä mikä on oma osuus, antaa anteeksi itselle ja toisille -- kunnes on vapaa. Vapaana ja itsensä hyväksyvänä ei enää riudu odotuksessa aikaa pakoon juosten, vaan elää joka hetkeä. 

Meni ehkä vähän filosofiseksi, en tiedä. Mitä tästä tuumaat? Osuiko yhtään samaan mietteittesi kanssa?

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Jotain rohtoa tunnet tarvitsevasi.

Kerrot rakkaudettomasta liitosta. Oletko siinä yhä? 

Tuntuu, että ihastuksestasi etsit ikään kuin velan maksua menetetyn rakkauden tilalle? 

Ikävä kyllä se ei taida mennä niin.

Voisiko sopiva lääke löytyäkin siitä, että rakastaa itseään. Se alkaa aina siitä, että uskaltaa katsoa elämäänsä silmiin, hyväksyy sen, ottaa vastuuta siitä mikä on oma osuus, antaa anteeksi itselle ja toisille -- kunnes on vapaa. Vapaana ja itsensä hyväksyvänä ei enää riudu odotuksessa aikaa pakoon juosten, vaan elää joka hetkeä. 

Meni ehkä vähän filosofiseksi, en tiedä. Mitä tästä tuumaat? Osuiko yhtään samaan mietteittesi kanssa?

Kiitos tästä vastauksesta. :) Olen yhä avioliitossa, tosin meillä on avioeron harkinta-aika meneillään. Emotionaalisessa mielessä olemme jo eronneet, sillä liittomme on ollut hyvin onneton ja rakkaudeton jo pitkään. Toki minun pitäisi olla sinut tämän tilanteeni kanssa ja löytää hyvä mieli siitä, että olen yksin -- ja siis muistaa elää siinä nykyhetkessä ja nauttia siitä.

Kuitenkin se ihana henkilö jotenkin tupsahti yllättäen elämääni...tai oikeastaan yhtäkkiä huomasin hänen ihanuutensa. Hän vain tekee minut todella onnelliseksi. Hän on niin lempeä ja rakastettava. Minun olisi niin hyvä olla hänen kanssaan. On vain vaikeaa olla ajattelematta niin upeaa ja kiehtovaa henkilöä. Mulla on ikävä häntä. :'(