Oletteko muut törmänneet ilmiöön, että jotkut nauttii vitkastelusta ja muiden ihmisten viivästyttämisestä?

Itse tykkään välillä kiusata pomoa vitkastelulla. Pomo on todella kitsas ja haluaa aina kaiken puoli ilmaiseksi, mutta vain parasta laatua. Maksaa myös työntekijöilleen reilusti alakanttiin palkkaa vastaaviin tehtäviin verrattuna.

Aluksi kun tulin työpaikalle, olin motivoitunut ja tein kaikki annetut työtehtävät todella säntillisesti ja reippasti. Pomo oli tyytyväinen ja kehui kuinka olen hyvä työntekijä. Oltuani talossa jo liki vuoden, uskaltauduin kysymään voisiko palkasta keskustella. Pomo sai raivarin kun edes kehtasin kysyä tuollaisia, olin kuulemma tyhmä ja laiska. Minulla ei kuulemma leikannut enkä hoksannut asioita tarpeeksi nopeasti. Meni todella henkiläkohtaisuuksiin ja kyykytti oikein kunnolla. Ei kuitenkaan antanut potkuja vaikka ajattelin, että nyt on sen kuuloista puhetta, että lähellä on.

Tämän palkkakeskustelun jälkeen olen tajunnut, että pomoni haluaa vain hyväksikäyttää nöyrää luonnettani. Olen alkanut katselemaan uusia työpaikkoja, enkä enää yritä miellyttää pomoa vaan mieluummin kirjoittelen vauvapalstalla ja vitkastelen. Tiedän, että pomoni ei saa minun tasoistani työntekijää tänne samalla rahalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saisko kuulla sen esimerkin?

- Vanhempi tuttu rouva soittaa. Kerron, että mulla on nyt tilanne päällä lasten kanssa. Kuulen hänen äänessään tyytyväisyyttä ja samalla hän alkaa jaaritella niitä näitä verkkaiseen tahtiin. Aina lasten taustamölyä kuultuaan jää kuulostelemaan tilannetta ja sitten jatkaa taas jaaritteluaan iloisen kuuloisena. Aina kun yritän lopettaa puhelun, hänelle tulee vielä jotain tähdellistä sanottavaa mieleen.

Tässä kohtaa auttaa parhaiten punaisen luurin painaminen aivan kylmästi. "Anteeksi, en ehdi nyt jutella. Soittelen takaisin kun ehdin. Heippa!" on aika tehokas lause. 

- Käyn hakemassa sovitusti autolla tuttavani yhteiseen harrastukseen. Hän on "unohtunut" imuroimaan eikä kuule, kun yritän soittaa ja laittaa viestiä. Olen tullut pihalle sovittuun aikaan. Kun käyn rimputtamassa ovikelloa, hänen täytyy vielä juoda kupillinen kahvia rauhassa ennen lähtöä, koska väsymys on kova. Ilmeestä taas huomaa, että vitkuttelu on tahallista.

Miksi oikein menet etsimään toista tuossa kohtaa? Jos kaveri ei vastaa puhelimeen kolmannellakaan yrittämällä, kääntäisin auton ja lähtisin harrastukseen yksin. Siinäkin kohtaa kun kahvi maistuu ja ilmeestä näkee sen olevan tahallista, ottaisin ja lähtisin yksin. 

- Yhteisellä kotimatkalla harrastuksesta kotiin kävellen hänen on pysähdyttävä a) R-kioskille katsomaan uusia ilmestyneitä lehtiä b) pankkiautomaatille c) lemmikkieläinkauppaan ostamaan jotain kivaa lemmikilleen ja näiden pysähdysten jälkeen miettii vielä pitäisikö kääntyä takaisin hakemaan valkosipulia Siwasta.

Toivottaisin hauskaa loppuiltaa ja jatkaisin jalan yksinäni. Kaikkialle ei tarvitse seurata kuin koira. 

Äitini teki tätä todella usein, kun hän oli kuskaamassa mua jonnekin. Kerrankin sovittiin kaverin kanssa, että mennään kirppareille kiertelemään niin meidän mutsi lupasi lähteä kuskailemaan. Hän päättikin kiertää vähän kiertoteitä ja ajella ristiin rastiin, vaikka sanoin a) kauniisti b) painokkaasti c) vähemmän kauniisti lopulta, että nyt se auto kohti osoitetta x tai veri lentää.. No ei ny, mutta mutsi oli huuli pyöreänä "Mä nyt ajattelin käydä vähän katselemassa" - ja kun kaveri soitti, missä olen, niin oli noloa ilmoittaa että olen itse asiassa sen kirpparin pihalla mihin meidän piti yhdessä mennä. 

Ei minua oikeastaan rassaa muut kuin kassajonossa vitkastelijat, joita on muutamaakin tyyppiä. Tavarat kyllä nostellaan liukuhihnalle ja ollaan jo vuorossa, kun huomataankin, että nyt se hiiva unohtui ja lähdetään sitten haahuilemaan myymälän toiseen laitaan hiivan hakuun. No sitten jatketaan taas, kunnes kassa havaitsee, että omenat ovat jääneet punnitsematta. Kassa kipaisee punnitsemassa. No nyt on homma hanskassa. Mitä vielä! Kun kassa lyö loppusumman näkyviin, niin asiakas alkaa vasta hiljalleen kaivella säkin kokoisesta kassistaan rahapussia, mahdollisesti kahtakin (kun toisessa on setelit ja kortit ja toisessa kolikot). Samalla hän jaarittelee puolitutulle kassalle. No löytyihän se lompsa. Maksetaan sitten. Ai niin, mutta se bonuskorttikin olisi pitänyt käyttää lukijassa. Kassa tekee muutokset, että kortin saa vetäistyä lukijan läpi. Huoh! Vihdoin seuraavan asiakkaan vuoro. Kyllä, mutta kun tämä edellinen ei osaa siirtyä kassapöydän päähän pakkaamaan ostoksiaan, vaan nypertää siinä kortinlukijan kohdalla rahapussinsa kanssa. Anteeksi, voisitteko siirtyä, että voisin maksaa kortilla. Mulkaisu, vastentahtoinen pieni siirtyminen. Tavarat tukkivat kassapöydän vielä pitkään, sillä tavaroita pakataan ja puretaan moneen kertaan. Muutama vähemmän ostanut asiakas on jo siinä ajassa ehtinyt hoitaa ostoksensa - toivottavasti.

Onneksi ei enää käytetä käyttöshekkejä. Niiden käyttäjät olivat vihonviimeisiä aikasyöppöjä. Ei tullut pieneen mieleenkään, että sen shekin olisi voinut täytellä siinä jonottaessaan summaa vaille valmiiksi, vaan vihko ja kynä pengottiin käsilaukusta vasta, kun kassa oli naputellut ostokset koneelle ja odotti jo maksua. Sitten alettiin vasta kieli keskellä suuta taiteilla shekkiä. Vallankäyttöä jos mikä! Tulee muutamat paikkakunnan vallasnaiset mieleen.

Isäni on tällainen. Hänellä oli perheen ainoa ajokortti ja nautti sen tuomasta vallantunteesta. Aina kun jonkun piti saada kyyti johonkin, hän vitkasteli tahallaan lähtöä oikein nautiskellen ja ajoi sitä hitaammin mitä kiireempi toisella oli, toisen rukoillessa kyynelsilmin häntä ajamaan kovempaa. Nykyään kun käyn kotiseudullani, lähden omalla autollani jos menemme vaikka käymään kaupoilla. Keksin minkä tahansa syyn, etten voi tulla hänen kyytiinsä. Tosiasiassa hänen kyydissään olo saa mulle vieläkin sellaisen ahdistavan voimattomuuden ja avuttomuuden tunteen.

Isäni on muutenkin kova käyttämään valtaa ja kontrolloimaan muita.