Lue keskustelun säännöt.
Lasten kasvattamisen vaikeus kun itse kasvanut alkoholisti-/ongelmaperheessä.
23.11.2016 |
Uskon että täältä löytyy kohtalotovereita ja kokemuksia aiheesta joka itsellä noussut pinnalle nyt etenkin esikoisen lähestyessä murrosikää.
Olen tajunnut nyt aikuisena, varsinaisesti vasta omien lasten myötä, kuinka sairaassa perheessä olen kasvanut. Vanhemmillani oli alkoholi- ja mielenterveysongelmia, oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ilmapiiri oli kylmä ja hyvin jännittynyt. Oli paljon asioita joita ei koskaan sanottu ääneen. Ulospäin esitettiin normaalia, tasapainoista perhettä vaikka kaikilla oli paha olla.
Minusta kasvoi hiljainen ja arka tarkkailija. Olin hyvin lojaali vanhempiani kohtaan. En valittanut vaikka olisin valvonut yön vanhempien riitojen takia. Pidin huolta että isäni oli sammuessaan kylkiasennossa, siivosin oksennukset ja vaihdoin kusiset housut. Esitin reipasta silloinkin kun isäni hyvästeli minut ja kertoi aikovansa jättäytyä rekan alle. En halunnut omalla pahalla olollani lisätä isäni tuskaa. Hoidin kouluni moitteetta, en paiskonut ovia tai osoittanut mieltäni ollessani eri mieltä vanhempieni kanssa. Minun oli oltava se vahva ja tasapainoinen, kun vanhemmilla oli niin paljon ongelmia. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt etten todellakaan ole vahva enkä tasapainoinen vaan todella rikkinäinen ja epävarma ihminen. Itsetuntoni on aivan nollassa, olen liian kiltti ja tunnollinen, enkä osaa lainkaan pitää puoliani. Minulla ei ole omia mielipiteitä vaan toimin useimmiten niin kuin minun odotetaan toimivan.
Minulla on hyvä, tasapainoinen mies ja 3 lasta. Mielestäni meidän perheemme on hyvä ja lämmin ja lasten täällä hyvä kasvaa. Pidän lasteni onnellisuutta elämäni tärkeimpänä asiana. Samaan aikaan suren, usein itkenkin, omaa lapsuuttani kun vertaan sitä omien lasteni elämään. Esikoiseni on 12v ja selkeästi murrosikä on aluillaan. Tiedän että murroisässä lapsen kuuluu alkaa ottaa etäisyyttä vanhempaansa. Kavereista tulee entistä tärkeämpiä. Rajoja kuuluu koetella ja minun pitäisi pystyä olemaan vahva ja määrätietoinen kallio jota vasten lapsen on turvallista kapinoida ja purkaa kasvukipujaan. Kaiken kokemani jälkeen koen tämän kuitenkin todella vaikeana. Purskahdan usein itkuun riidan yhteydessä. Yritän sovitella tilanteita liian pitkään. En osaa olla jämäkkä ja vahva vaan otan lapsen kapinoinnin liian henkilökohtaisesti. Tiedän että äidin kuuluu olla tietyssä vaiheessa paska ja nolo, mutta itsetuntoni on liian heikko kestämään tätä. Olen lukenut murrosikään liittyvää kirjallisuutta ja kokenut että siitä on ollut hyötyä, mutta jonkinlaista vertaistukea kaipaisin. En tunne ketään jonka kanssa voisin aiheesta puhua. Isäni on kuollut, äitini kanssa on tänäpäivänä näennäisesti hyvät välit, mutta edelleenkään näistä asioista ei puhuta. Äitini on välillä ihmetellyt ja paheksunut esikoiseni käytöstä ja muistellut kuinka minun murrosikäni oli helppo. Tämänkin olen vain hiljaa niellyt vaikka koen että niissä olosuhteissa minun ei ollut mahdollista kokea murrosikää. Ei henkisesti eikä fyysisesti, sillä äitini ei koskaan esimerkiksi ostanut minulle rintaliivejä tai siteitä. Opin selviytymään yksin ja nämäkin muistot tekevät yhä todella kipeää.
Tästä tuli nyt pitkä ja sekava vuodatus, mutta jos jollain on vastaavia kokemuksia niin mielelläni lukisin ajatuksia. Toisinaan on mielessä käynyt että jonkinlainen terapia olisi tilanteessani kohdallaan, mutta, kenties olemattomasta itsetunnostani johtuen, ajattelen että ihmisillä on isompiakin ongelmia, tämän kanssa on pärjättävä.
Kommentit (17)
Oletko jo löytänyt al-anonin?
Ei ole koskaan liian myöhäistä käsitellä näitä asioita ja ymmärtää itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tuosta aal vinkistä. Lyhenne on tuttu, mutta en ole tiennyt mistä se tulee. Huomasin että paikkakunnallamme kokoontuu jopa keskusteluryhmä. Koen olevani liian arka vielä, mutta ehkä jonain päivänä.
Mene ihmeessä!
Sinulta odotetaan vain, että sanot "olen nn, alkoholistin läheinen. Olen täällä ensimmäistä kertaa enkä halua vielä puhua."
Ap nostaa tätä vielä jos aihe herättäisi keskustelua paremmin näin illalla.
Olen päivän aikana tutustunut enemmänkin tuohon minulle linkitettyyn sivuun ja ehkäpä uskaltaudun tuollaiseen ryhmään vielä mukaan. Uskon kuitenkin että täältäkin voisi löytyä vertaistukea tai kenties joku joka olisi noissa tapaamisissa käynyt?
Olen myös kasvanut alkoholin varjossa. Isäni ja äitini olivat alkoholisteja. Opin itsenäistymään ja huolehtimaan itsestäni jo alle kouluikäisenä, kun vanhemmat nukkuivat krapulaansa tai olivat kapakassa. Osasin myös taitavasti väärentää äitini allekirjoituksen kaikkiin lappuihin ja lippuihin mitä koulusta tuli. Minusta kasvoi "vahva", en edelleenkään ota muiden apua vastaan, enkä pyydä apua.
Äitini raitistui vanhoilla päivillään ja yritti sitten alkaa olemaan äitiä. En todellakaan suostunut siihen. Olisin halunnut kahden aikuisen ihmisen ystävyyttä, mutta hän halusi olla niin äitiä, että minua kuvotti. Nykyään en ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Sitä niittää mitä kylvää. Pyrin pitämään sen mielessä myös omien lasteni kanssa. Vierastan kanssa noita aal -ryhmiä, en koe, että niillä olisi mitään annetavaa mulle. En voi sietää kännissä olevia ihmisiä, minuun iskee raivo ja kiukku. Toivon, että alkoholi vapautetaan Suomessa ja luonnollinen poistuma hoitaa parissa vuodessa kaikki alkoholistit ja liikakäyttäjät. Joo, ehkäpä olen jonkinasteisen terapian tarpeessa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on onneksi veljeni kenen kanssa voin käydä turvallisesti ja luottamuksellisesti läpi nuoruutemme ja lapsuutemme ongelmia. Mutta se ei ole kaikki kaikessa, koska minun omiin ongelmiin myös veljeni on yksi tekijä, tosin en voi häntä syyttää koska ymmärrän hänen olleen myös paikassa missä sen ikäinen ei saisi olla.
Eli olen siis myös alkoholistiperheestä. Mene ihmeessä ja hae apua näihin ongelmiin, kasva ihmisenä niin pystyt olemaan vahvempi aikuinen lapsillesi, tiedät kuinka tärkeää se on heille. Turha tuntea syyllisyyttä tai häpeää mistään, koska olet tapahtumiin syytön eikä sinulla ole mitään hävettävää.
Tsemppiä
Minulle oman lapsen murrosikä teki sen, että aloin vetää tosi jyrkästi rajoja ja valvoa lasta, vaikka hän on oikein mukava nuori ja varmasti ennemmin se tyyppi, joka auttaa sitä kännissä toikkaroivaa kaveri. Minullekin nuoren murrosikä oli vaikea rasti ja varmasti tuli heijasteita sieltä omasta nuoruudesta, kun kukaan ei katsonut perään ja saatoin kadota päiväkausiksi ilman että ketään kiinnosti. Isäni on istunut vankilassa ja pyörii edelleen ryyppyremmeissä.
Onneksi sain hyvää mallia vanhemmuuteen mm. anoppilasta ja tuon ensimmäisen lapsen teini-iän myötä olen joutunut pohtimaan omaa tyyliäni kasvattajana ja miettimään mikä on vain oman pahan olon peittelyä ja mikä on ihan "normaalia" mokailua, eli sitä ekaa kertaa teinin vanhempana olemisen harjoittelua. Olen myöskin tutustunut noihin tukisivustoihin, mutta enimmäkseen olen työstänyt keskenäni. Olen nykyään sinut sen kanssa, että alkoholi vei vanhempiani ja katkeruuden ja vihan sijaan tunnen säälinsekaista pettymystä ja surua siitä, että lapsillani ei ole minun puoleltani isovanhempia elämässään mukana. Olen silti iloinen ja ylpeä siitä, että kenenkään aikuisen alkoholiongelma ei määritä minun lasteni lapsuutta.
Jos sinun on oikeasti tosi vaikea olla, niin mene ihmeessä käymään vertaisryhmässä, jos paikkakunnallasi sellainen kerta kokoontuu. Tai katso voiko ensin soittaa ja jutella vaikka ryhmän vetäjän tai muun vertaisen kanssa ja pohtia, olisiko ryhmään menosta hyötyä sinulle tai mitä siellä "vaaditaan", eli mitä ryhmän tapaamisissa tapahtuu. Voi olla että tarvitset myös ammattiapua ja valitettavasti meille teinien vanhemmille on jotenkin vähänlaisesti tai hyvin sekalaisesti tukea tarjolla, eikä etenkään meille teinien vanhemmille, joilla on oma alkoholismin tuoma painolasti kannettavana. Siksi ehkä hakeutuisin oikeasti tilanteesta jotain tietävän psykologin tai muun auttajan juttusille ja sellaisenkin henkilön yhteystiedot saattaisit tuollaiselta vertaisporukalta saada.
Voit kyllä ihan taputtaa itseäsi selkään ja olla ylpeä siitä, että mietit omia kokemuksiasi, yrität tehdä parhaasi vanhempana ja kuulostat myös olevasi valmis etsimään lisää apua, jotta perheessänne olisi mukava ollla! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös kasvanut alkoholin varjossa. Isäni ja äitini olivat alkoholisteja. Opin itsenäistymään ja huolehtimaan itsestäni jo alle kouluikäisenä, kun vanhemmat nukkuivat krapulaansa tai olivat kapakassa. Opin myös varhain taitavasti väärentämään äitini allekirjoituksen kaikkiin lappuihin ja lippuihin mitä koulusta sai. Minusta kasvoi "vahva", en edelleenkään ota muiden apua vastaan, enkä pyydä apua. Kasvatin itse itseni.
Äitini raitistui vanhoilla päivillään ja yritti sitten alkaa olemaan äitiä. En todellakaan suostunut siihen. Olisin halunnut kahden aikuisen ihmisen ystävyyttä, mutta hän halusi olla niin äitiä, että minua kuvotti. Nykyään en ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Sitä niittää mitä kylvää. Pyrin pitämään sen mielessä myös omien lasteni kanssa, joiden kanssa olen läsnäoleva rakastava vanhempi, johon voi luottaa. Meillä halataan paljon ja selvin päin. Paljon olen parantunut ja kasvanut sisäisesti omien lasteni ansiosta.
Vierastan kanssa noita aal -ryhmiä, en koe, että niillä olisi mitään annetavaa mulle.
Alkoholia käytän hyvin vähän, lasillinen kuohuvaa uutena vuotena. Enkä voi edelleenkään sietää kännissä olevia ihmisiä, minuun iskee raivo ja kiukku. Toivon, että alkoholi vapautetaan Suomessa ja luonnollinen poistuma hoitaa parissa vuodessa kaikki alkoholistit ja liikakäyttäjät. Joo, ehkäpä olen jonkinasteisen terapian tarpeessa. :)
Aloittaja olet hyvin fiksu ihminen. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille muillekin tähän ketjuun kirjoittaneille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen alkoholistiperheestä. Lapsuus oli kamalaa, sai pelätä ja hävetä kotiaan, toisaalta ei uskaltanut olla poiskaan, kun ei tiennyt, mitä siellä tapahtui. Olin pitkään aikuisiällä passiivis-aggressiivinen ja valehtelin koko ajan vaikka ei olisi ollut syytä. Ensimmäine oikea poikaystävä oli kontrolloiva kusipää, josta hain turvaa ja välttelin oman mielipiteen sanomista. Ajan myötä tulin sinuksi menneisyyden kanssa ja nyt äitinä ja vaimona minulla on normaali suhde alkoholiin ja koen olevani hyvä vanhempi. Mieheni on sellainen, jollaisen toivo tyttäremme aikanaan löytävän puolisokseen. Kaikki hyvin ja toivon samaa tasapainoisuutta muille lasisen lapsuuden kokeneille.
8 jatkaa, että voit kyllä hieman myös avata sitä omaa teini-ikääsi sille omalle teinillesi. Ei tarvitse kaikkea kaataa, mutta voit kertoa että olet tehnyt työtä sen eteen ettei nuoresi tarvitse miettiä oman vanhemman alkoholinkäyttöä. Voit myös sanoa, että riiteleminen on sinulle vaikeata ja haluaisit olla turvallinen, vahva vanhempi nuorellesi, muttet ole varma miten hyvin aina onnistut siinä. Ja voit toki myös sanoa, että "jos meillä on vaikeata, niin sitten haetaan apua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vain isä oli alkoholisti, mutta silti lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni olivat hyvin ahdistavaa ja vaikeaa aikaa. Omien lasteni kanssa halusin tietysti toimia viisaammin ja uskon, että onnistuin ainakin joissain asioissa.
Yksi asia, mikä tuli omien lasten kanssa vastaan oli se, että he tietenkin arvioivat kaikkea sen kokemuksen perusteella, mikä heillä on. Eivät he tienneet alkoholistiperheessä elämisestä mitään. Tarkoitan sitä, että äitinä on helppo erehtyä odottamaan lapsilta suurta kiitollisuutta raittiista ja turvallisesta kodista, vaikka se on lapsille itsestäänselvyys.
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia, mikä tuli omien lasten kanssa vastaan oli se, että he tietenkin arvioivat kaikkea sen kokemuksen perusteella, mikä heillä on. Eivät he tienneet alkoholistiperheessä elämisestä mitään. Tarkoitan sitä, että äitinä on helppo erehtyä odottamaan lapsilta suurta kiitollisuutta raittiista ja turvallisesta kodista, vaikka se on lapsille itsestäänselvyys.
Tämän hahmottamiseen meni minullakin hetki. Siksi varmaan vedinkin liinat niin kireälle, kun nuori myöhästeli ja jätti asioita hoitamatta - siis ihan normaaleja teinikapina/emmääjaksa -juttuja. Jotenkin tuli sellainen "voi pälli, etkö sää tajua että meillä on KAIKKI IHAN HYVIN!" -reaktio, joka ei tietenkään oikein kantanut hedelmää pidemmän päälle. Onneksi saatiin kierre katkaistua ja ymmärsin, että lienee ihan hyvä vähän avata teinille niitä omia kokemuksia ja taustoittaa sitä miksi reagoin niin kauhean vahvasti tämän teinin näkökulmasta ihan tavallisiin juttuihin. Olisin kyllä riemusta kiljuen lähtenyt mukaan johonkin vertaisryhmään, mutta onneksi selvittiin muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno kirjoitus, ap. Olen itse miettinyt oman taustani takia, että uskaltaako tässä lapsia hankkia lainkaan. Tahtoisin kyllä, mutta persoonani on mitä on: kynnysmatoksi lannistettu.
Koko lapsuuteni ajan alkoholisti-isäni joi, ja hommaan kuului hänen ollessaan selvänäkin se tietty kireä ilmapiiri jolle jokainen alkoholistiperheessä kasvanut on altistunut. Miettikää, mitä krooninen kova stressi tekee lapsen kehittyville aivoille. Todistin myös isäni väkivaltaista käytöstä hänen lyödessään äitiäni ja vanhempaa sisarustani. Odotin koko lapsuuteni hälytysvalmiudessa omaa vuoroani. Hän uhkaili itsemurhalla. Hän oli surkea isä.
Hän raitistui kun olin nuori aikuinen. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. En osaa suhtautua häneen. Niin kuin joku tuossa edellä kirjoitti raitistuneesta äidistään, en minäkään suostu nyt leikkimään hänen kanssaan, jotta hän saisi onnistuneen isyyskokemuksen. Se juna meni jo, ja yritän korjata vaurioita omin päin niin hyvin kuin osaan. Terapiaan olisi tarkoitus mennä, AAL:n meno on vielä liian suuren kynnyksen takana. Enkä muutenkaan tiedä, hyötyisinkö siitä.
Ap, minusta on hienoa, että sinulla on tunteita näyttäviä teinejä. He luottavat sinuun. Toivottavasti löytäisit jostakin tukea omaan jaksamiseesi. Terapia kuulostaa ihan täysin aiheelliselta, se voi tuoda paljon ymmärrystä ja rauhaa. Ehdin itse käydä vuosia sitten lyhyessä terapiapätkässä, jossa käsiteltiin äitisuhdettani. Alkoholistin puolisolle tyypillisenä hän oli läheisriippuvainen, ja tästä koitui paljon ongelmia. Terapian avulla tajuan äitiäni paremmin, sain häneen puheyhteyden lapsuusasioihin liittyen ja sain itselleni rauhallisemman olon äiti-tytärsuhteen puolesta. Odotan jännityksellä pidempää terapiajaksoa, jossa päästään käsittelemään kipeämpiä lapsuusmuistoja mm. isän alkoholismin suhteen. Suosittelen, että harkitsisit terapiaa. Voimia!
Kiitos teille kaikille vastanneille. Olen saanut tästä jo paljon tukea ja ajattelemisen aihetta. Olen aiemmin ajatellut että en halua kertoa kokemuksistani lapsilleni, korkeintaan joskus heidän aikuistuttuaan, mutta ehkäpä siinä voisikin olla ajatusta. Äitini ei enää juo ja nämä aiemmat ongelmat eivät juurikaan hänen elämässään enää näy. Tuntuisi kuitenkin pahalta kertoa lapselle "pahaa" mummosta, joka kuitenkin on mummon roolissaan onnistunut ihan hyvin.
Itse en käytä alkoholia lainkaan ja miehenikin hyvin harvoin. Lapsemme eivät ole nähneet meitä koskaan humalassa, eivät edes ketään lähipiiristä. Lapsillemme alkoholisti ( tuskinpa edes tuntevat koko sanaa!) tarkoittaa jotain puistonpenkillä nuokkuvaa puliukkoa. Oli siis hyvä pointti tuo että en voi odottaa lasten olevan "kiitollisia" raittiista perheestä, kun he eivät muusta tiedä!
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kasvanut alkoholin varjossa. Isäni ja äitini olivat alkoholisteja. Opin itsenäistymään ja huolehtimaan itsestäni jo alle kouluikäisenä, kun vanhemmat nukkuivat krapulaansa tai olivat kapakassa. Opin myös varhain taitavasti väärentämään äitini allekirjoituksen kaikkiin lappuihin ja lippuihin mitä koulusta sai. Minusta kasvoi "vahva", en edelleenkään ota muiden apua vastaan, enkä pyydä apua. Kasvatin itse itseni.
Äitini raitistui vanhoilla päivillään ja yritti sitten alkaa olemaan äitiä. En todellakaan suostunut siihen. Olisin halunnut kahden aikuisen ihmisen ystävyyttä, mutta hän halusi olla niin äitiä, että minua kuvotti. Nykyään en ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Sitä niittää mitä kylvää. Pyrin pitämään sen mielessä myös omien lasteni kanssa, joiden kanssa olen läsnäoleva rakastava vanhempi, johon voi luottaa. Meillä halataan paljon ja selvin päin. Paljon olen parantunut ja kasvanut sisäisesti omien lasteni ansiosta.
Vierastan kanssa noita aal -ryhmiä, en koe, että niillä olisi mitään annetavaa mulle.
Alkoholia käytän hyvin vähän, lasillinen kuohuvaa uutena vuotena. Enkä voi edelleenkään sietää kännissä olevia ihmisiä, minuun iskee raivo ja kiukku. Toivon, että alkoholi vapautetaan Suomessa ja luonnollinen poistuma hoitaa parissa vuodessa kaikki alkoholistit ja liikakäyttäjät. Joo, ehkäpä olen jonkinasteisen terapian tarpeessa. :)
Anteeksi, koneeni reistailee. Tämä tuli jostain syystä tuplasti, luonnoksineen päivineen. Pahoittelut, jos jotakuta häiritsee. :)
http://www.aal.fi/