Häirikkölapsen äiti avautuu. "Anteeksi".

Vierailija kirjoitti:

Monen vuoden kokemuksella (integraatiopäivähoidosta) olen havainnut, että lapset suhtautuvat erilaisuuteen hyvin luontevasti (ellei kotoa ole tarttunut muita asenteita) niin kauan kuin erilaista lasta ei tarvitse pelätä agressiivisen tai hyökkäävän käytöksen takia. Sen perusteella olenkin sitä mieltä, että intergraation koulumaailmassa soveltuvat lapset, jotka eivät äänimaailmalla tai fyysisellä käytöksellä aiheuta pelkoa muille. Muut sopivat, mikäli heidän erityisvaatimuksensa voidaan muuten opetuksessa ja tiloissa huomioida.

Viimeinen lause alkoi väärin, tarkoitin että nämä  sopivat normiopetukseen (siis ne jotka eivät fyysistä pelkoa tai äänimaailma haittaa muille aiheuta), mikäli koulu pystyy heidän oppimistaan tukemaan ja ympäristö heille soveltuu.

Minusta ne, jotka aiheuttavat fyysistä pelkoa muille tai tekevät äänimaailmasta mahdottoman haastavan, eivät sovellu intergaatioon ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut muutaman vuoden koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaajana. Meillä oli ihan järkyttäviä lapsia, joiden kanssa meni kaikki aika ja jaksaminen. Ne "kiltit" eli myös ne sisäänpäin kääntyneet ja paljon aikuista tarvitsevat lapset jäivät ihan omilleen, kun parin aikuisen aika meni siihen että koitettiin estää ja sammuttaa väkivaltaisia kohtauksia. Oli siis sellaisia lapsia, jotka sumeilematta löivät toista, jos vaikkapa ryhmäaskartelussa vieruskaveri otti liimapuikon, jota tämä lyöjä olisi myös seuraavaksi tarvinnut. Lapsella ei siis ollut sellaisia sanoja kuin "saanko minä sen seuraavaksi" tai ylipäätään kykyä odottaa hetki, vaan ensimmäinen reaktio oli "HEI SE OLI MULLE" ja nyrkillä perään. Yritä nyt vittu sitten tuollaisten lasten kanssa askarrella helvetti yhtään mitään. :/ Mihinkään vapaaseen leikkiin ei myöskään ollut valmiuksia, koska kaikki piti saada heti itselle tai sitten lyötiin ja potkittiin. Paikallaan jaksoi olla ehkä minuutin, edes välipalaa ei kyennyt syömään rauhassa, vaan tönittiin, potkittiin mentiin pöydän alle syömään, ikkunaan katsomaan mitä tapahtuu jne.

Parhaamme aina yritettiin, mutta ei isossa lapsiryhmässä riitä jos on vain pari aikuista, jos yhden aikuisen aika menee pääasiassa jonkun oireilevan lapsen kanssa. Että kyllähän sitä pystyi vaikka käynnistämään kahdeksan lapsen tervapata-leikin, mutta sitten piti taas lähteä selvittämään jotain hakkaamista tai kivien heittelyä tai varastettua tavaraa ja ne "hyvin leikkivät" jäivät keskenään. Kyllä heilläkin olisi ollut tarvetta siihen, että aikuinen on mukana, näkee lapset ja iloitsee yhdessä. "Kyllä mekin leikittiin keskenämme kun oltiin koululaisia", joo, mutta kun aikuisena tietää että nämä lapset ovat jo ison osan koulupäivästä olleet näkymättömiä ja oma vanhempi hakee iltapäiväkerhosta vasta lähempänä viittä, niin jäävät ihan vaille rauhallista aikuisen huomiota, eikä siitä mikään hyvä olo tule.

Enkä nyt siis edes liioittele näitä oireilevien lasten oireita ja ovat olleet ihan normaalilla luokalla ilman avustajaa. Yksi päätyi kesken vuoden osastohoitoon, toinen sairaalakouluun, kolmannelle aloitettiin niin tujut lääkitykset ettei pystynyt hetkeen käymään koulua, neljäs haettiin poliisin ja lastensuojelun kanssa huostaan, viides siirrettiin toiselle puolelle kaupunkia erityisluokalle jne. Ei siinä paljon auta, jos iltapäiväkerhon aikuinen puhuu siitä, että pitää arvostaa toisia ja tulla yhdessä toimeen ja joskus voi olla paha mieli, mutta sitä ei voi purkaa muihin. Nämä oireilevat lapset olivat käytännössä heitteillä ja oireiluun reagoitiin aivan liian myöhään.

Lopetin työt ip-ohjaajana, koska pääni ja sydämeni eivät enää kestäneet.

Samasta syystä otin aikanaan lapseni pois ip-hoidosta. Pienen koululaisen oli turvallisempi olla iltapäivät yksin kotona kuin ip-hoidossa, jossa oli kyllä todella hyvät ohjaajat, mutta liikaa ongelmalapsia.

Huomioikaa että myöskään erityiset lapset eivät saa joutua väkivaltaa pelkäämään päivän aikana. Ei se ole mikään tavisten yksinoikeus saada olla rauhassa.

Aika moni lapsi, jolla on lievää neurologista pulmaa, muuttuu varsin normaaliksi yläasteikään mennessä, kun aistien ja impulssien säätelytaidot kasvavat. Toki taas murrosikä voi tehdä häiriökäytöstä, mutta niinpä se voi ihan taviksillakin.

Sanon tämän siksi, että mikään tarkkis ei välttämättä paranna tilannetta sen häirikön kohdalla. Aika sen sijaan yleensä parantaa, jos muuten kasvatus on kohdillaan. Tarkkis helpottaa kyllä muiden oppilaiden olemista, mutta niiden tarkkislaisten kehitystä se voi jopa hidastaa (koska seura...). Ja syrjäytyneitä nuoria tämä maa ei kaipaa enää yhtäkään.

Parempi olisi kohdistaa resursseja kouluille käyttää pienryhmäopetusta, koulunkäyntiavustajia, erityisopettajia jne enemmän kuin nykyään. Tästä hyötyisivät kaikki lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tarkkailuluokkia oteta kouluilla takaisin käyttöön?

1980-90 -luvuilla häiriöksi olevat pantiin niihin, jolloin muut saivat opiskella rauhassa. Mikä järki on heikentää kaikkien opintomahdollisuuksia, jos pari oppilasta ei kykene opiskelemaan? Pienryhmä voisi olla pedagogisestikin katsottuna parempi ratkaisu heille, joilla on aistiyliherkkyyksiä tai muita keskittymisvaikeuksia.

Suomi ei kauaa enää Pisa-tuloksillaan paistattele. Tämä koulun leikkimiseksi meneminen ei paranna tieto- ja taitotasoa.

AAMEN!! tarkkikset takaisin.

meillä on se tilanne, että molempien lasten luokalla. on näitä perkeleen "erityilapsia", ja molemmat luokat sekaisin kun jokisen eväät, koko ajan pitäs vaan ymmärtää ja ymmärtää. mutta kun en enää suostu ymmärtämään, viime kuussa tuli poika silmä mustana koulusta, kun yksi erityislapsi oli vaan kilahtanut. Tunnit koulussa on pelkkää pelleilyä ja perseilyä näiltä "erityislapsilta", väkivaltaisilta purkauksiltakaan ei olla säästytty.

HALOO!!! erityisslasten vanhemmat, teidän vajakkinne eivät pärjää normaalikouluissa. Se että teillä on ongelma, ei pitäisi olla meidän perheen ongelma, eikä kenenkään muunkaan ongelma.

Jos olisit itse normaaliälyinen, niin tietäisit, ettei vanhemmat voi vaikuttaa koulusiirtoon. Itse olen yrittänyt saada lievästi kehitysvammaista lastani erityiskouluun, vaan paikkoja ei ole, ja tyttö ei kerta häiritse ketään. Näin minulle selitetään. Entä oppiminen ja oman tasoiset ystävät. Eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Kiitos muuten, kun haukuit tytärtäni vajakiksi. Aina on virkistävää törmätä netissä, koulukiusaajien vanhempiin. Olenkin miettinyt mistä ne sikiää.

Tule sinä sitten takaisin itkemään, kun oma muksus tulee koulusta silmä mustana kotiin, kun erityislasta oli koulussa vähän kiukuttanut ja sattui oma muksu sattui olemaan tiellä. Viime vuonna yksi erityislapsi löi lyijykynällä tyttöä selkään kiukuissaan... Ja päivästä toiseen molempien  lasten luokassa vallitsee väkivallan pelko ja kaaos, tavaroita rikotaan.  Opettaminen luokassa täysi mahdottomuus, ja hoidan opettamista kotona läksyjen ohella, kun erityislasten takia, opettaja ei kerkiä eikä pysty keskittymään itse opettamiseen.

Että pitääkö tätä muka ymmärtää?

Niin tyttäreni on osittain pienryhmässä, jossa neljä kuudesta on sosiaalisten ongelmien takia ryhmässä. Missä sinun mielestäsi noiden häiriköiden pitäisi olla, jos heille ei kyetä osoittamaan erityiskoulu/luokka paikkaa. Ja käytännössä vanhemmat eivät voi kieltäytyä erityisestä tuesta, koska silloin aletaan uhkailemaan lastensuojelun pakkotoimilla. Tiedän tällaisia tapauksia. Yksi johti huostaanottopäätökseen. Ja suomessa edelleenkin on oppivelvollisuus. Vanhempien on käytävä töissä, joten kotikoulu, ei myöskään sovi. Lastensuojelu, jos on kuvioissa, ei myöskään hyväksy kotikoulua, koska lapsi ei silloin ole tarkkailtava. Huostaanottoa ei tehdä kouluhäiritsemisen takia, ja huostaanotettujen opetusta ei monesti kyetä kunnolla järjestämään. Joten sellaista. Vika on kunnassa, jossa asut. Siellä ei panosteta kouluihin. Jos erityisoppilaat sijoitetaan normiluokkaa, niin apukin pitäisi tuoda sinne.

Ovatko lapsesikin haukkuneet näitä erityislapsistakin. Monesti vanhempien tavat tarttuvat lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Lapseni on jo koulussa, mutta meillä oli ihan sama tilanne. Lapseni ja hänen käytös kehuttiin maasta taivaisiin ja hänestäkin tehtiin ns tukilapsi (lähinnä autismin kirjon piirteisille). Minulla ie ollut silloin asiaa vastaan mitään, olin jopa ylpeä lapsestani. Sitten lapseni siirtyi kouluun - olisitte nähneet ilmeeni kun opettaja kertoi minulle, että 'on niin kiva kun lapseni voi laittaa kenen pariksi vaan koulutöissä. Harva lapsi pärjää vaikeimpien kanssa, mutta teidän lapsi kyllä.' Tässä kohtaa suorastaan suutahdin: En halua, että lapseni joutuu aina häiriköiden pariksi ja heidän käytöstään tasoittamaan. Lapseni käytännössä sai siis rangaistuksen omasta hyvästä käytöksestään. Ohjeeni on, että ota asia suoraan puheeksi.

Ymmärrän tunteesi ja suuttumuksesi. Jokainen haluaa lapselleen parhaat mahdollisuudet ja parasta seuraa. Koska tässä ketjussa on puhuttu paljon tukilapsista, haluan kuitenkin myös jakaa oman kokemukseni.

Lapseni ystävystyi päiväkodissa autismin kirjoon kuuluvan lapsen kanssa, heille muun muassa järjestettiin yhteisiä toimintatuokioita kelton vetäminä. Ikinä päiväkodista ei kunnolla valotettu, mistä on kysymys, todettiin vain että välillä on mahdollisuus järjestää pientä ekstraa. Kun kysyin, onko syytä olla huolissaan lapseni kehityksestä, vastaus oli kieltävä. Vasta kun juttelin toisen lapsen vanhempien kanssa, toimintatuokioiden luonne ja tarkoitus valkeni.

Olisi toki ollut hyvä juttu, että meille olisi kerrottu avoimesti asiasta. Mutta samalla hoitajat olisivat joutuneet kertomaan, että "X:llä on diagnoosi y". Joten en kanna asiasta kaunaa.

Mitä ystävyyteen itseensä tulee, lapset nauttivat aidosti toistensa seurasta, eikä mitään haittaa näistä tuokioista ole omalle lapselleni ollut. Nykyään tuntuu, että lapseni on ehkä vähän kasvanut ohi tästä ystävästä, mutta kaiken kaikkiaan olen ottanut asian hyvänä oppituntina sekä lapselleni että minulle: meitä on moneksi.

Joten jos joku lukee tätä ketjua: ei erityislapsen tukilapsena oleminen ole välttämättä lapselle mitenkään kauheaa. Se voi olla ihan tavallista ystävyyttäkin.

Minun on myös äitini aamu- ja iltapäiväohjaaja ja oikein pelästyin kun viimeksi näin hänet. Kasvoissa oli iso mustelma ja kädet aivan mustelmilla myöskin. Kysyin, onko hänet pahoinpidelty? Vastaus oli, että ei, töissä nää vaan on tullut. 

Ai ei muka pahoinpitely, kun aikuinen ihminen on sen näköinen, että saanut nakkikioskilla turpaansa?

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Ystäväni nosti työpaikan kahvipöytäkeskustelussa mielestäni hyvän näkökulman. Hänen lapsensa luokalla on yksi todella vaikea tapaus; lapsi joka raivoaa, käy päälle, makoilee maassa, häiriköi kaikin tavoin jne. Sellainen lapsi, joka on ulkopuolisen silmin täysin koulukunnoton - kutsutaan tätä lasta nyt vaikka Elle-Petteriksi. Luokalla on myös muutama lapsi (vaikkapa Pekka ja Pirkko), joilla on joku diagnoosi, mutta kovalla työllä koulun, vanhempien ja terapioiden avulla nämä lapset ovat normaaliluokkakuntoisia, eivätkä ole häiriöksi ja itsekin kykenevät koulussa oppimaan. Nyt kuitenkin tämän Elle-Petterin takia meinaa Pekan ja Pirkonkin paletti hajota kasaan. Pekka ja Pirkko eivät ymmärrä, miksi Elle-Petteriä koskevat eri säännöt kuin muita. Tavallaan kaikilla lapsilla toki luokassa samat säännöt, mutta kun Elle-Petterin toiminta on sen tasoista, että tavarat hajoaa ja mustelmia tulee niin Elle-Petterin jokaiseen pienempään häiriköintiin ei ehditä puuttua. Ja samalla luokassa kasvaa se raja, mikä katsotaan normaaliksi käytökseksi, eli hyvin huonoonkaan käytökseen ei pystytä puuttumaan, koska Elle-Petteriin menee kaikkien mehut. Kenen kannalta tällainen on oikein.

Vierailija kirjoitti:

Minun on myös äitini aamu- ja iltapäiväohjaaja ja oikein pelästyin kun viimeksi näin hänet. Kasvoissa oli iso mustelma ja kädet aivan mustelmilla myöskin. Kysyin, onko hänet pahoinpidelty? Vastaus oli, että ei, töissä nää vaan on tullut. 

Ai ei muka pahoinpitely, kun aikuinen ihminen on sen näköinen, että saanut nakkikioskilla turpaansa?

Olen tuo ylempi entinen ip-ohjaaja. Minua on mm. purtu, lyöty naamaan, potkittu jalkoihin, heitetty tuolilla, "puukotettu" kynällä, raavittu ja lyöty mahaan kun olin raskaana. Totta, menivät kategoriaan "töissä oli tällainen päivä", koska mitään apua ei saatu. Tehtiin joka kerta ohjeiden mukaan ilmoitus esimiehille ja kerrottiin ko. lapsen vanhemmalle tapahtuneesta. Lastensuojeluun ilmoitettiin muutamasta lapsesta, kun oli isompi huoli, mutta ei siitäkään tullut meille mitään tietoa tai ohjeita jatkon varalle. Lapselta ei voitu ottaa iltapäiväkerhopaikkaa pois kun sellainen oli kerran myönnetty, eivätkä oireilevien lasten vanhemmat halunneet että heidän lapsensa olisivat iltapäivisin yksin kotona, eikä heillä ollut mahdollisuutta itse lyhentää työpäivää tai järjestää muuta hoitajaa kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Se on vaan niin, että nämä tuolilla kiemurtelijat  ja oppimisvaikeuksiset luokitellaan tänä päivänä jo niihin "taviksiin", kun vertailukohtina on niin paljon noita väkivaltaisia ja oikeasti huonokäytöksisiä lapsia. Ainakaan mun neurologisen häiriön omaava lapseni ei ole saanut juurikaan mitään kiusaamista osakseen vaikka ihan normiluokalla onkin. Mutta lapsi pelkää kyllä osaa luokkalaisistaan tosi paljon, kuten enimmistö luokasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Lapseni on jo koulussa, mutta meillä oli ihan sama tilanne. Lapseni ja hänen käytös kehuttiin maasta taivaisiin ja hänestäkin tehtiin ns tukilapsi (lähinnä autismin kirjon piirteisille). Minulla ie ollut silloin asiaa vastaan mitään, olin jopa ylpeä lapsestani. Sitten lapseni siirtyi kouluun - olisitte nähneet ilmeeni kun opettaja kertoi minulle, että 'on niin kiva kun lapseni voi laittaa kenen pariksi vaan koulutöissä. Harva lapsi pärjää vaikeimpien kanssa, mutta teidän lapsi kyllä.' Tässä kohtaa suorastaan suutahdin: En halua, että lapseni joutuu aina häiriköiden pariksi ja heidän käytöstään tasoittamaan. Lapseni käytännössä sai siis rangaistuksen omasta hyvästä käytöksestään. Ohjeeni on, että ota asia suoraan puheeksi.

Ymmärrän tunteesi ja suuttumuksesi. Jokainen haluaa lapselleen parhaat mahdollisuudet ja parasta seuraa. Koska tässä ketjussa on puhuttu paljon tukilapsista, haluan kuitenkin myös jakaa oman kokemukseni.

Lapseni ystävystyi päiväkodissa autismin kirjoon kuuluvan lapsen kanssa, heille muun muassa järjestettiin yhteisiä toimintatuokioita kelton vetäminä. Ikinä päiväkodista ei kunnolla valotettu, mistä on kysymys, todettiin vain että välillä on mahdollisuus järjestää pientä ekstraa. Kun kysyin, onko syytä olla huolissaan lapseni kehityksestä, vastaus oli kieltävä. Vasta kun juttelin toisen lapsen vanhempien kanssa, toimintatuokioiden luonne ja tarkoitus valkeni.

Olisi toki ollut hyvä juttu, että meille olisi kerrottu avoimesti asiasta. Mutta samalla hoitajat olisivat joutuneet kertomaan, että "X:llä on diagnoosi y". Joten en kanna asiasta kaunaa.

Mitä ystävyyteen itseensä tulee, lapset nauttivat aidosti toistensa seurasta, eikä mitään haittaa näistä tuokioista ole omalle lapselleni ollut. Nykyään tuntuu, että lapseni on ehkä vähän kasvanut ohi tästä ystävästä, mutta kaiken kaikkiaan olen ottanut asian hyvänä oppituntina sekä lapselleni että minulle: meitä on moneksi.

Joten jos joku lukee tätä ketjua: ei erityislapsen tukilapsena oleminen ole välttämättä lapselle mitenkään kauheaa. Se voi olla ihan tavallista ystävyyttäkin.

Meilläkin kaikki toimi vielä päikyssä hyvin, mutta ongelmaksi tilanteen koin vasta koulussa. Koulu on hyvin erilainen ympäristöltään ja tavoitteiltaan - siellä alkaa lapselle olla jo haittaa, mikäli hän päätyy ns helpoksi ja ymmärtäväksi lapseksi, jonka voi laittaa pahimpien häiriköiden pariksi ja ryhmään kun muilta ei onnistu. Koulussa ei kai mitään virallista tukilapsitoimintaa olekaan (vai onko) vaan nämä järjestelyt ovat lähinnä opettajan tekemiä kun hän yrittää jotenkin selviytyä hankalien lasten kanssa.

Oma lapseni on ollut integroidussa erityisryhmässä pk:ssa tukilapsena. Koen sen pelkästään positiivisena asiana. Hän on oppinut paljon siitä, että ihmiset ovat erilaisia ja erilainenkin voi olla hyvä ystävä.

Lapset siis nimenomaan olivat ystävinä erityislapsille, eivät kasvattamassa. Aikuiset ohjasivat toimintaa huomattavan tiiviisti ja raivoava/häiriköivä lapsi pystyttiin heti poistamaan tilanteesta rauhoittumaan yhden aikuisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Monen vuoden kokemuksella (integraatiopäivähoidosta) olen havainnut, että lapset suhtautuvat erilaisuuteen hyvin luontevasti (ellei kotoa ole tarttunut muita asenteita) niin kauan kuin erilaista lasta ei tarvitse pelätä agressiivisen tai hyökkäävän käytöksen takia. Sen perusteella olenkin sitä mieltä, että intergraation koulumaailmassa soveltuvat lapset, jotka eivät äänimaailmalla tai fyysisellä käytöksellä aiheuta pelkoa muille. Muut sopivat, mikäli heidän erityisvaatimuksensa voidaan muuten opetuksessa ja tiloissa huomioida.

Näinpä. Lisäksi aikuisten toiminnalla on suuri merkitys siihen miten asia hoidetaan. Minun lapseni päiväkotiryhmään on integroitu yksi autismin kirjon lapsi, jolle tuli syksyn aikana myös oma avustaja. Henkilökunta ei voinut meille muille vanhemmille edes ääneen sanoa, että "Kaisa on Jannikan avustaja", vaan ryhmässä häilyi yksi uusi aikuinen, jonka me tietenkin tajusimme olevan sen yhden lapsen avustaja. Omalle lapselle osasin kertoa tämän ja sanoa, että "Jannika tarvitsee oman aikuisen koko ajan rinnalle", mutta sen enempää en osannut kertoa, kun en tuolloin tiennyt siitä toisesta lapsesta yhtään mitään. Vanhempainillassakaan ei asiasta puhuttu. Lopulta tuon lapsen vanhemmat tympääntyivät päiväkodin salailuun ja alkoivat kertoa muille vanhemmille lapsestaan: diagnoosi, omat tavat, miten voi leikkiä, mitä lapsi ei saa tehdä, on avustaja jne. Silti tuntui siltä, että rikottiin jotain päiväkodin sääntöä kun puhuttiin tämmöisistä. Miksi ihmeessä jo syksyn alussa ei olisi voinut tuon lapsen vanhempien kanssa miettiä, että mitä muiden perheiden pitäisi tietää heidän lapsestaan ja antaa vinkkejä siitä miten käsitellä asiaa kotona. Nyt meillä oli enemmän tietoa, osasimme ohjeistaa omia lapsia ja lopputulos on se, että ko. lapsi on jo paljon paremmin integroitunut ryhmään, muut lapset iloitsevat hänestä ja avustajakin voi moikkailla muita vanhempia, eikä leikkiä näkymätöntä. Jotenkin iso helpotus ilmoilla, mutta miksei päiväkodilla ollut alun alkaen selkeää toimintamallia tähän?

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Niin onkin - siitä tässä ei ole kyse vaan lapsista, joiden takia muut joutuvat pelkäämään ja joiden takia muiden koulunkäynti ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Se on vaan niin, että nämä tuolilla kiemurtelijat  ja oppimisvaikeuksiset luokitellaan tänä päivänä jo niihin "taviksiin", kun vertailukohtina on niin paljon noita väkivaltaisia ja oikeasti huonokäytöksisiä lapsia. Ainakaan mun neurologisen häiriön omaava lapseni ei ole saanut juurikaan mitään kiusaamista osakseen vaikka ihan normiluokalla onkin. Mutta lapsi pelkää kyllä osaa luokkalaisistaan tosi paljon, kuten enimmistö luokasta. 

Jos "tänä päivänä" tilanne on tämä, niin mihinkäs entisaikoina tuolilla kiemurtelijat luokiteltiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Niin onkin - siitä tässä ei ole kyse vaan lapsista, joiden takia muut joutuvat pelkäämään ja joiden takia muiden koulunkäynti ei onnistu.

Pelkääminenkin on niin suhteellista. Sanoohan moni ihan aikuinenkin pelkäävänsä vaikka kehitysvammaisia (“kun ne tuijottavat ja kuolaavat...”).

Väkivaltaista saakin pelätä, mutta entäpä äänekästä mutta muuten harmitonta? Tai luokan pelleksi ryhtyvää epävarmaa lasta, joka kuitenkin vain sanallisesti heittää huonoa läppää? Entäpä se ihan tavallinen lapsi, joka vaikkapa arvostelee vaatteitasi?

Jokainen lapsi tulee jossain vaiheessa loukanneeksi toista, siltä ei voi välttyä. Olennaista on opettaa omille sitä kohtuullista määrää toisten sietämistä ja mikä on oikeasti vaarallista ja mikä lähinnä epämukavaa mutta muuten harmitonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Se on vaan niin, että nämä tuolilla kiemurtelijat  ja oppimisvaikeuksiset luokitellaan tänä päivänä jo niihin "taviksiin", kun vertailukohtina on niin paljon noita väkivaltaisia ja oikeasti huonokäytöksisiä lapsia. Ainakaan mun neurologisen häiriön omaava lapseni ei ole saanut juurikaan mitään kiusaamista osakseen vaikka ihan normiluokalla onkin. Mutta lapsi pelkää kyllä osaa luokkalaisistaan tosi paljon, kuten enimmistö luokasta. 

Jos "tänä päivänä" tilanne on tämä, niin mihinkäs entisaikoina tuolilla kiemurtelijat luokiteltiin?

Ne oli niitä, jotka pääsivät erityisluokille oppimaan. Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos he kiemurtelevat tavallisessa luokassa omalla tuolillaan kun toisaalla joku hakkaa luokkakaverin päätä lämpöpatteriin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niiden ns kilttien tavistenkin olisi oikeasti ihan hyvä oppia sietämään erilaisuutta. Kyse ei ole siitä, että tarvitsisi sietää väkivaltaa tai pelkoa, mutta jos joku käyttäytyy eri tavalla kuin itse, ei se ole mikään syy kenenkään pillastua. Parhaaksi kaveriksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos nyt joku neurologisesta syystä johtuen kiemurtelee tuolilla eikä pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillaan, ei se ole mikään syy alkaa syrjiä tällaista. Täälläkin jotkut kutsuvat vajaiksi ja vaikka mitä. Häpeäisitte!

Se on vaan niin, että nämä tuolilla kiemurtelijat  ja oppimisvaikeuksiset luokitellaan tänä päivänä jo niihin "taviksiin", kun vertailukohtina on niin paljon noita väkivaltaisia ja oikeasti huonokäytöksisiä lapsia. Ainakaan mun neurologisen häiriön omaava lapseni ei ole saanut juurikaan mitään kiusaamista osakseen vaikka ihan normiluokalla onkin. Mutta lapsi pelkää kyllä osaa luokkalaisistaan tosi paljon, kuten enimmistö luokasta. 

Jos "tänä päivänä" tilanne on tämä, niin mihinkäs entisaikoina tuolilla kiemurtelijat luokiteltiin?

Ne oli niitä, jotka pääsivät erityisluokille oppimaan. Nykyään ollaan tyytyväisiä, jos he kiemurtelevat tavallisessa luokassa omalla tuolillaan kun toisaalla joku hakkaa luokkakaverin päätä lämpöpatteriin. 

Ihan oikeasti? Kultaisella 80-luvulla mun luokkakaveria pidettiin kuusi vuotta vaan tyhmänä, ja sitten todettiin dysleksia. Senkään jälkeen ei tullut mitään erityiskohtelua. Pudokkihan hänestä tuli.

Kyllä nämä ennen kuriin saatiin ja saataisiin nytkin, jos haluttaisiin laittaa. Osa uskoo puhetta, osa ei, mutta kyllä kipua uskoo jokainen. Jos jo ameeban kaltainen selkärangaton alkueläin reagoi ympäristöstä tuleviin kipuärsykkeisiin, niin miksei erityslapsikin reagoisi?