Häirikkölapsen äiti avautuu. "Anteeksi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma Asperger-lapseni ei käy käsiksi muihin tai muuta vakavaa, mutta hänellä on kova puheääni ja jos asia ei kiinnosta tai edetään liian hitaasti tai jotain, alkaa helposti pitää jotain älämölöä. Juu, kyllä minäkin söisin vaikka pieniä kiviä, jos se auttaisi. Joskus tuntuu, että kaikkien häirikkölasten vanhempien ajatellaan viis veisaavan lapsensa kasvatuksesta, piiloutuvan diagnoosien taakse jne. Tosiasia kuitenkin meillä ja varmasti hyvin monella muulla on, että erityislapseen joutuu laittamaan paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin tavislapseen. Eli kyllä yritetään parhaamme. Aina se vaan ei riitä kaikkeen.

Oman lapseni luokalla on asperger, jolla on sama taipumus. Saarnaa itsekseen kovaan ääneen kaikesta koko ajan ja puuttuu kaikkeen. Kun tehdään ryhmätöitä, aina se ryhmä joka aspergerin saa ryhmäänsä, joutuu venymään, joustamaan ja jaksamaan - oppimisen sijaan aika menee hänen kanssaan pärjäämiseen. 

Olen sitä mieltä, että erilaisuutta pitää hyväksyä ja välilä sen takia venyäkin. Mutta koko aikaansa ja koulunkäyntiään kun ei kukaan jaksaisi toisen perheen erityislapsille uhrata.

Lapseni on välillä koulun jälkeen todella väsynyt ja uuvuksissa. Miettikää itse jos 5 päivänä viikossa koko työpäivän ajan asperger saarnaisi vieressäsi ja yrittäisit siinä sivussa tehdä omat työsi hyvin. Raskasta olisi.

Ja erityislapsen äidille - sinua en siitä syytä. Koulu pitäisi järjestää niin ettei vaikeimmista tapauksista joutuisi samat lapset koko aikaa kärsimään. Omalle lapselleni lukion valinnassa yläkoulun jälkeen tuntuu tärkeimpänä kriteerinä olevan se, ettei joudu samaan kouluun näiden aspergerien kanssa enää. Ja ei siis millään pahalla aspergerejä kohtaan, mutta kun ulkopuolisen jaksamiskiintiö on jo kulutettu.

Ymmärrän. Meillä lapsen käytös vaihtelee aika paljon tunnista toiseen. On monista aineista kiinnostunut ja niillä tunneilla jaksaa keskittyä, mutta se harjoituksen paikka on se, että miten keskittyä silloin, kun ei kiinnosta (siis tuo on tyypillisesti Aspergereille vaikeaa). Mikään varsinainen saarnamies poikani ei ole. Olemme nyt kyselleet koulusta, miten milläkin tunneilla käyttäytyy ja tarpeen mukaan saamme apua pojan "valmentajalta". Poika on yläkoulussa ja meininki on aika eri kuin alakoulussa ja ei noin yleensä ole edes rasittavimmin käyttäytyviä oppilaita. Mutta se mikä minut yllätti oli se, miten nihkeästi yläkoulusta enää otetaan yhteyttä, jos lapsella on vaikeaa, moni asia tuli ilmi vasta sitten, kun neurologin kehotuksesta aloimme asioista kysellä erikseen opettajilta. Ikään kuin opettajatkin olisivat turtuneet siihen, että tällaisia ne yläkoululaiset vaan ovat. Mutta kuten siis tuossa toisessa viestissä kerroin, en edes toivo lapseni jatkavan tuossa koulussa, jos käy kovin vaikeaksi. Eihän se nyt hänenkään etunsa ole, jos toiset alkavat katsoa kuin halpaa makkaraa.

Mä ymmärrän lasta ja sen käytöstä vaikka loputtomiin mutta joitakin vanhempia en.

Esim kun meidän lasta kiusattiin, kiusaajan äidin mielestä se oli asia mille ei mitään voi koska ad/hd. Mutta siirtoa pienryhmään vastusti niin paljon että 4- luokkalainen on vaihtanut koulua jo kahdesti koska ei sillä oikeasti ole ad/hd:ta ole vaan lääkärit eivät olleet osanneet tutkia...

Kyllä ainakin koulumaailmassa näkee vanhemmista onko edes yritystä. Mun lapsi on pienryhmässä oppimishäiriöiden takia ja muut (5kpl) käytöshäiriöiden plus toki muiden oireiden. Parille vanhemmille se on helpotus mutta osalle vittuilua koulun puolesta. Kyllä se vika vanhemmista löytyy, ei lapsesta. Asenne siirtyy lapsiin ja lapselle annetaan lupa käyttäytyä kuin pellossa diagnoosin takia.

Näiden tukilapsien "tehtävä" on toimia esimerkkinä toisille, esim. kuinka ruokailussa toimitaan, pukemiset, auttaa leikeissä ym. Siis lähinnä ryhmässä toimimista. Toki aikuiset luovat säännöt ja valvovat, mutta aina ei näköjään ehdi. Oma tyttö on rauhallinen, reipas ja oma-aloitteinen, siksi hänet ilmeisesti hommaan haluttiin. Aloitti nyt syksyllä, siihen asti oli ns. tavisryhmässä. Nyt huomaa, että ei ole niin innokas lähtemään päikkyyn ja alkanut hieman oireilemaan. Otamme asian päiväkodissa puheeksi niin pian kuin on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Tuo ei ole vain tukilapsien ongelma. Voi olla myös niin, että se erityislapsi kärsii jonkun toisen erityislapsen huonosta käytöksestä ja sen sijaan että erityisryhmästä olisi hyötyä tuolle erityislapselle, niin päinvastoin ryhmästä on vain haitaa, koska muiden lasten negatiiviset käytösmallit ruokkivat toiselle lapselle lisää negatiivista käyttäytymistä, saralla missä sitä ei ole ennen ilmentynyt. Esim. kaikki erityislapset eivät ole väkivaltiaisa toisia lapsia kohtaan ja monet erityislapsetkin kärsivät sitten jonkun väkivaltaisen häirikön käyttäytymisestä.  Joskus kärsivät ehkä enemmänkin kuin normipaikalla olevat lapset, sillä eivät välttämättä osaa puolustaa itseään edes yhtä ponnekkaasti kun joku normilapsi. Siksi on vain sanahelinää se erityisryhmien erinomaisuus. Jokaisen vanhemman, jonka lapselle tarjotaan tuollaista paikkaa joko erityislapselle tai tukilapselle, kannattaa miettiä myös, että vaikutus voi olla enemmän negatiivinen kuin postiviinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tarkkailuluokkia oteta kouluilla takaisin käyttöön?

1980-90 -luvuilla häiriöksi olevat pantiin niihin, jolloin muut saivat opiskella rauhassa. Mikä järki on heikentää kaikkien opintomahdollisuuksia, jos pari oppilasta ei kykene opiskelemaan? Pienryhmä voisi olla pedagogisestikin katsottuna parempi ratkaisu heille, joilla on aistiyliherkkyyksiä tai muita keskittymisvaikeuksia.

Suomi ei kauaa enää Pisa-tuloksillaan paistattele. Tämä koulun leikkimiseksi meneminen ei paranna tieto- ja taitotasoa.

AAMEN!! tarkkikset takaisin.

meillä on se tilanne, että molempien lasten luokalla. on näitä perkeleen "erityilapsia", ja molemmat luokat sekaisin kun jokisen eväät, koko ajan pitäs vaan ymmärtää ja ymmärtää. mutta kun en enää suostu ymmärtämään, viime kuussa tuli poika silmä mustana koulusta, kun yksi erityislapsi oli vaan kilahtanut. Tunnit koulussa on pelkkää pelleilyä ja perseilyä näiltä "erityislapsilta", väkivaltaisilta purkauksiltakaan ei olla säästytty.

HALOO!!! erityisslasten vanhemmat, teidän vajakkinne eivät pärjää normaalikouluissa. Se että teillä on ongelma, ei pitäisi olla meidän perheen ongelma, eikä kenenkään muunkaan ongelma.

Jos olisit itse normaaliälyinen, niin tietäisit, ettei vanhemmat voi vaikuttaa koulusiirtoon. Itse olen yrittänyt saada lievästi kehitysvammaista lastani erityiskouluun, vaan paikkoja ei ole, ja tyttö ei kerta häiritse ketään. Näin minulle selitetään. Entä oppiminen ja oman tasoiset ystävät. Eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Kiitos muuten, kun haukuit tytärtäni vajakiksi. Aina on virkistävää törmätä netissä, koulukiusaajien vanhempiin. Olenkin miettinyt mistä ne sikiää.

Yhden tuttavani lapsi on ns erityislapsi ja tarvitsee erityisopetusta. Ongelmana kuitenkin on se, että hän ei ole rajua ja häiriintynyt. Kuinka tämä voi olla ongelma..? No, koska luokka on täynnä lähes koulukelvotonta porukkaa ja tämä rauhallinen ja herkkä, mutta kuitenkin selvästi erityislapsi joutuu olemaan siellä vähän kuin kauhulauman armoilla. Ei todellakaan oikea ympäristö tälle erityislapselle.

Oma mielipiteeni on se, että erityisluokat takaisin ja äkkiä. Mutta lisäksi tarvitaan erilaisia erityisluokkia; rauhalliset erityislapset pitää saada erilleen hankalista.

Integraatioon vain ne, jotka siihen soveltuvat viemättä muilta oikeuden koulurauhaan ja koulunkäyntiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Tuo ei ole vain tukilapsien ongelma. Voi olla myös niin, että se erityislapsi kärsii jonkun toisen erityislapsen huonosta käytöksestä ja sen sijaan että erityisryhmästä olisi hyötyä tuolle erityislapselle, niin päinvastoin ryhmästä on vain haitaa, koska muiden lasten negatiiviset käytösmallit ruokkivat toiselle lapselle lisää negatiivista käyttäytymistä, saralla missä sitä ei ole ennen ilmentynyt. Esim. kaikki erityislapset eivät ole väkivaltiaisa toisia lapsia kohtaan ja monet erityislapsetkin kärsivät sitten jonkun väkivaltaisen häirikön käyttäytymisestä.  Joskus kärsivät ehkä enemmänkin kuin normipaikalla olevat lapset, sillä eivät välttämättä osaa puolustaa itseään edes yhtä ponnekkaasti kun joku normilapsi. Siksi on vain sanahelinää se erityisryhmien erinomaisuus. Jokaisen vanhemman, jonka lapselle tarjotaan tuollaista paikkaa joko erityislapselle tai tukilapselle, kannattaa miettiä myös, että vaikutus voi olla enemmän negatiivinen kuin postiviinen.

Totta turiset. Tietysti asiaa mietittiin ja monelta kantilta, mutta asiat muuttuvat. Meillä ei etukäteen voinut olla mitään tietoa, että minkälaisia lapsia ryhmään tulee ja mitä tulee tapahtumaan. Puhuttiin niin positiivisesti kuinka on hyvä, että meidän lapsi oppii samalla tukiviittomia ja oppii myös toimimaan itse erilaisten lasten kanssa ja saa "isona" tyttönä olla apuna pienemmille. Nyt vaan taas raadeltu kaula ei oikein tunnu mukavalta, ei sitten yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Tuo ei ole vain tukilapsien ongelma. Voi olla myös niin, että se erityislapsi kärsii jonkun toisen erityislapsen huonosta käytöksestä ja sen sijaan että erityisryhmästä olisi hyötyä tuolle erityislapselle, niin päinvastoin ryhmästä on vain haitaa, koska muiden lasten negatiiviset käytösmallit ruokkivat toiselle lapselle lisää negatiivista käyttäytymistä, saralla missä sitä ei ole ennen ilmentynyt. Esim. kaikki erityislapset eivät ole väkivaltiaisa toisia lapsia kohtaan ja monet erityislapsetkin kärsivät sitten jonkun väkivaltaisen häirikön käyttäytymisestä.  Joskus kärsivät ehkä enemmänkin kuin normipaikalla olevat lapset, sillä eivät välttämättä osaa puolustaa itseään edes yhtä ponnekkaasti kun joku normilapsi. Siksi on vain sanahelinää se erityisryhmien erinomaisuus. Jokaisen vanhemman, jonka lapselle tarjotaan tuollaista paikkaa joko erityislapselle tai tukilapselle, kannattaa miettiä myös, että vaikutus voi olla enemmän negatiivinen kuin postiviinen.

Olen tuo älämölisijä-Aspergerin äiti ja kerroin, että toivon lapseni siirtyvän pois luokalta, jos olo siellä käy liian vaikeaksi niin hänelle kuin muillekin (tällä hetkellä näyttää kyllä valoisalta, menee koko ajan hieman paremmin). Mutta kyllä itseäni ihan todella mietityttäisi, miten pärjäisi millään erityisluokalla. Poika ei siis ole väkivaltainen ja kammoaa monenlaista kosketusta. Temperamentiltaan hän on suorastaan rauhallinen; nuo älämölöt tulevat jostain turhautumisesta tms. mitä siellä aivoissa sitten tapahtuukaan. Oppijana hän on erittäin hyvä ja pärjää yleensä myös niissä aineissa, joista ei ole kiinnostunut. En ihan suoraan sanoen näe, mitä etua hänelle olisi päivistä vilkkaiden, aggressiivisten nuorten kanssa ja olisiko se opetuskaan sitten yksilöllisesti etenevää? Käytännössä ottaisin pojan varmaan sitten kotikouluun ja etsisin hänelle riittävän määrän sosiaalisia kuvioita (myös ryhmätoimintaa) ihan jostain harrastusten kautta. Tuota asiaa mietin jo vuosia sitten noin yleisellä tasolla, että miten erityisluokasta voi olla hyötyä ainakaan kaikille, kun ongelmat ovat ihan erilaisia. Itse esim. olin niin luonnottoman ujo ja arka, että näinä päivinä siihen kyllä puututtaisiin (80-luvulla jotkut vaan olivat sellaisia ja jäivät jalkoihin, luonnonlaki varmaan) ja jos olisin joutunut luokalle, jossa olisivat olleet kaikkein pelottavimmat oppilaat, olisin varmaan kuollut kauhusta!

Vierailija kirjoitti:

Ylen MHL:n sivuilla myös Jenny Lehtinen on kirjoittanut hyvän kirjoituksen aiheesta.

Sanooko hänkin että poikansa lopettaa muiden häiriköimisen kunhan ryhmäkokoja ensin pienennetään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Lapseni on jo koulussa, mutta meillä oli ihan sama tilanne. Lapseni ja hänen käytös kehuttiin maasta taivaisiin ja hänestäkin tehtiin ns tukilapsi (lähinnä autismin kirjon piirteisille). Minulla ie ollut silloin asiaa vastaan mitään, olin jopa ylpeä lapsestani. Sitten lapseni siirtyi kouluun - olisitte nähneet ilmeeni kun opettaja kertoi minulle, että 'on niin kiva kun lapseni voi laittaa kenen pariksi vaan koulutöissä. Harva lapsi pärjää vaikeimpien kanssa, mutta teidän lapsi kyllä.' Tässä kohtaa suorastaan suutahdin: En halua, että lapseni joutuu aina häiriköiden pariksi ja heidän käytöstään tasoittamaan. Lapseni käytännössä sai siis rangaistuksen omasta hyvästä käytöksestään. Ohjeeni on, että ota asia suoraan puheeksi.

Taatusti otetaan, on myös kyse meidän lapsen hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tarkkailuluokkia oteta kouluilla takaisin käyttöön?

1980-90 -luvuilla häiriöksi olevat pantiin niihin, jolloin muut saivat opiskella rauhassa. Mikä järki on heikentää kaikkien opintomahdollisuuksia, jos pari oppilasta ei kykene opiskelemaan? Pienryhmä voisi olla pedagogisestikin katsottuna parempi ratkaisu heille, joilla on aistiyliherkkyyksiä tai muita keskittymisvaikeuksia.

Suomi ei kauaa enää Pisa-tuloksillaan paistattele. Tämä koulun leikkimiseksi meneminen ei paranna tieto- ja taitotasoa.

AAMEN!! tarkkikset takaisin.

meillä on se tilanne, että molempien lasten luokalla. on näitä perkeleen "erityilapsia", ja molemmat luokat sekaisin kun jokisen eväät, koko ajan pitäs vaan ymmärtää ja ymmärtää. mutta kun en enää suostu ymmärtämään, viime kuussa tuli poika silmä mustana koulusta, kun yksi erityislapsi oli vaan kilahtanut. Tunnit koulussa on pelkkää pelleilyä ja perseilyä näiltä "erityislapsilta", väkivaltaisilta purkauksiltakaan ei olla säästytty.

HALOO!!! erityisslasten vanhemmat, teidän vajakkinne eivät pärjää normaalikouluissa. Se että teillä on ongelma, ei pitäisi olla meidän perheen ongelma, eikä kenenkään muunkaan ongelma.

Jos olisit itse normaaliälyinen, niin tietäisit, ettei vanhemmat voi vaikuttaa koulusiirtoon. Itse olen yrittänyt saada lievästi kehitysvammaista lastani erityiskouluun, vaan paikkoja ei ole, ja tyttö ei kerta häiritse ketään. Näin minulle selitetään. Entä oppiminen ja oman tasoiset ystävät. Eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Kiitos muuten, kun haukuit tytärtäni vajakiksi. Aina on virkistävää törmätä netissä, koulukiusaajien vanhempiin. Olenkin miettinyt mistä ne sikiää.

Tule sinä sitten takaisin itkemään, kun oma muksus tulee koulusta silmä mustana kotiin, kun erityislasta oli koulussa vähän kiukuttanut ja sattui oma muksu sattui olemaan tiellä. Viime vuonna yksi erityislapsi löi lyijykynällä tyttöä selkään kiukuissaan... Ja päivästä toiseen molempien  lasten luokassa vallitsee väkivallan pelko ja kaaos, tavaroita rikotaan.  Opettaminen luokassa täysi mahdottomuus, ja hoidan opettamista kotona läksyjen ohella, kun erityislasten takia, opettaja ei kerkiä eikä pysty keskittymään itse opettamiseen.

Että pitääkö tätä muka ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Yhden tuttavani lapsi on ns erityislapsi ja tarvitsee erityisopetusta. Ongelmana kuitenkin on se, että hän ei ole rajua ja häiriintynyt. Kuinka tämä voi olla ongelma..? No, koska luokka on täynnä lähes koulukelvotonta porukkaa ja tämä rauhallinen ja herkkä, mutta kuitenkin selvästi erityislapsi joutuu olemaan siellä vähän kuin kauhulauman armoilla. Ei todellakaan oikea ympäristö tälle erityislapselle.

Oma mielipiteeni on se, että erityisluokat takaisin ja äkkiä. Mutta lisäksi tarvitaan erilaisia erityisluokkia; rauhalliset erityislapset pitää saada erilleen hankalista.

Integraatioon vain ne, jotka siihen soveltuvat viemättä muilta oikeuden koulurauhaan ja koulunkäyntiin.

Tuttu ongelma meillekin. Lapsi on erityiskoulussa (dysfasia). Luonteeltaan rauhallinen ja syrjäänvetäytyvä. Siis kaikkea muuta kuin häirikkö.

Mutta ongelmana on se, että kaikki eivät ole tuollaisia. Viimeiset kaksi vuotta pojan luokalla on ollut lapsi, joka tekee koulupäivistä rauhattomia. Viime viikolla lapseni tuli koulusta kotiin naarmuja kasvoissa ja koelappu rytättynä kun tuo luokkakaveri oli saanut raivarin ja purki sen kesken tunnin omaan lapseeni.

Oma lapseni on aivan tympääntynyt ja toivoo siirtoa lähikouluun. Se on kyllä käväissyt mielessä mutta karu tosiasia on se, ettei hän pärjää siellä ilman koulunkäyntiavustajaa ja sitä hän ei sinne saa rahasyistä (tästä keskusteltiin jo eskariaikana eri tahojen kanssa kun pohdittiin kouluasioita). 

Mutta minne tuon häirikönkin erityiskoulusta siirtäisi? Niinpä, ei minnekään.

Mutta on silti todella rumaa puhua erityislapsista vajakkeina ja yleistää kaikki väkivaltaisiksi häiriköiksi. Oman lapseni koulussa enemmistöllä on nimenomaan oppimiseen liittyviä ongelmia (esim. dysfasia). Mutta siellä on myös sokeita, kuuroja, liikuntarajoitteisia ja vammaisia.

Vierailija kirjoitti:

Itse häirikön äitinä kyllä allekirjoitan. Omani käytös ei ole noin pahaa, eikä hänellä diagnoosia myöskään ole (tutkittu kyllä, ja todettu asperger-piirteitä ja lievää aistiyliherkkyyttä). Mutta jospa tietäisitte ne määrät keskustelua, tunteiden sanottamista, sääntöjä, rutiineita... mitä hänen kanssaan on käyty läpi ja käydään koko ajan. Voisi se huutelu “kasvatuksen puutteesta“ hetkeksi hiljentyä.

Ymmärrän täysin, että tavallinen lapsi turhautuu ja kokee ehkä pelottavanakin omani. Hän ei ole väkivaltainen, mutta riehuu, huutaa ja menee ikäänkuin lasiseinän taa, jolloin häneen ei saa kontaktia. Epävarmuuden peittää kohtuuttomalla määrällä naureskelua ja huonoa huumoria. Iltaisin itkee, ettei jaksa ja pysty ryhmässä ja hälinässä.

Niin, mitä vaan tekisin minäkin.

Lapsen kasvatuksessa ensimmäiset vuodet on ne tärkeimmät kun ne hukataan niin sitten ei pahimmillaan enää pärjätä lapsen kanssa.

Meidän lapset ei häiriköineet ja olleet vaikeita koulussa. Pienestä asti luettiin satuja ja oltiin läsnä. Ei tapeltu puolison kanssa viininhuuruissa viikonloppuisin niin että pieni vauva ja lapsi olisi pelännyt kauhuissaan.

Pieni lapsi ja vauva tarvitsee rakkautta, ja kun sitä saa niin hyvä tulee.

Jos minulla olisi häiriköivä erityislapsi, tekisin kaikkeni, jotta voisin ottaa hänet kotiopetukseen. Se olisi parempi vaihtoehto kaikille osapuolille. Miksi kotiopetuksen mahdollisuutta ei mietitä ja tueta enemmän? Ryhmäytymisen tarpeen voisi hoitaa niin, että lapsi kävisi normaaleilla opetustunneilla osa-aikaisesti, vaikka parina päivänä viikossa. Miksi tätä vaihtoehtoa ei ole edes ehdotettu koskaan? Itse voisin työni puolesta tehdä hommia osa-aikaisesti ja laittaa osan energiastani lapsen opettamiseen, jos vain saisin siihen tarvittavat materiaalit ja tuen. Ymmärrän kyllä, että kaikissa perheissä kotiopetus ei ole mahdollinen, mutta tämä vaihtoehto olisi hyvä olla edes olemassa.

Oppimisvaikeuksista kärsivä, mutta luonteeltaan rauhallinen ja kiltti lapseni laitettiin erityisluokalle, jonne vielä kuljettiin koulutaksilla. Joutui viettämään aikaansa käytöshäiriöisten lasten kanssa, ja sai siitä vaikutteita, ja muuttui ikäväksi, ilkeäksi ja huonosti käyttäytyväksi. Väännön jälkeen saimme lapsen normaaliin kouluun, ja nyt on käytös muuttunut huikeasti parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse häirikön äitinä kyllä allekirjoitan. Omani käytös ei ole noin pahaa, eikä hänellä diagnoosia myöskään ole (tutkittu kyllä, ja todettu asperger-piirteitä ja lievää aistiyliherkkyyttä). Mutta jospa tietäisitte ne määrät keskustelua, tunteiden sanottamista, sääntöjä, rutiineita... mitä hänen kanssaan on käyty läpi ja käydään koko ajan. Voisi se huutelu “kasvatuksen puutteesta“ hetkeksi hiljentyä.

Ymmärrän täysin, että tavallinen lapsi turhautuu ja kokee ehkä pelottavanakin omani. Hän ei ole väkivaltainen, mutta riehuu, huutaa ja menee ikäänkuin lasiseinän taa, jolloin häneen ei saa kontaktia. Epävarmuuden peittää kohtuuttomalla määrällä naureskelua ja huonoa huumoria. Iltaisin itkee, ettei jaksa ja pysty ryhmässä ja hälinässä.

Niin, mitä vaan tekisin minäkin.

Lapsen kasvatuksessa ensimmäiset vuodet on ne tärkeimmät kun ne hukataan niin sitten ei pahimmillaan enää pärjätä lapsen kanssa.

Meidän lapset ei häiriköineet ja olleet vaikeita koulussa. Pienestä asti luettiin satuja ja oltiin läsnä. Ei tapeltu puolison kanssa viininhuuruissa viikonloppuisin niin että pieni vauva ja lapsi olisi pelännyt kauhuissaan.

Pieni lapsi ja vauva tarvitsee rakkautta, ja kun sitä saa niin hyvä tulee.

Voi hyvänen aika. Juuri tällaisten väärien oletusten ja ennakkoluulojen takia nämä ongelmat vain pahenevat, eivätkä apua tarvitsevat saa oikeanlaista tukea! Tiede ei vieläkään pysty täysin selittämään esim. ADHD:n syntyä, mutta sinä kaikessa älykkyydessäsi olet päättänyt, että kyse on varhaislapsuudessa tapahtuneista kasvatuksen puutteista? Kyllä, ympäristöllä voi olla erityislasten ongelmiin kumuloiva vaikutus, mutta lähes aina sieltä taustalta löytyy joku geneettinen eli synnynnäinen ominaisuus. Asia, jolle vanhempi sen enempää kuin lapsikaan ei voi yhtään mitään. Aina tekee pahaa lukea näitä ennakkoluuloja kun tiedän, että tällaisten takia erityislapset ja heidän vanhempansa kokevat vielä lisää vaikeuksia (syyllistämistä, tuomitsemista ym.). Opiskelen ammattiin, jossa tehdään töitä erityislasten parissa, ja nämä ihmisten kylmät asenteet surettavat ja huolettavat minua jo etukäteen. :(

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ongelmana se, että meidän lapsemme(tyttö)on integroidussa päiväkotiryhmässä tukilapsena erityislapsille, mutta meillä vanhemmilla ei ole mitään hajua, että mistä erityisyydet johtuvat. On todella vaikeaa kotona vastata omalle lapselle ympäripyöreitä, kun toinen selvästi joistakin asioista ahdistuneena kysyy. Päiväkoti ei saa kertoa erityislasten diagnooseja ja meidän hoitoaikamme eivät mene niin yksiin, että erityislasten vanhemmilta voisi suoraan kysyä. Ei ole kerta tai kaksi, kun lapsi on raavittuna päikkypäivän jälkeen. Ymmärrämme kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta raja se menee meilläkin. Päiväkoti aina pahoittelee tilannetta ja lupaa puhua vanhempien kanssa. Päiväkotiako meidän täytyy tässä vaiheessa vaihtaa, kun syksyllä alkaa eskari?

Olen ollut töissä integroidussa päiväkodissa. Olin itsekin sitä mieltä että pakkohan niiden erityistä tukea saavien lasten käytös  kummastuttaa ns normaaleja lapsia. Päiväkodin johtaja vain tuhahti kun asiasta mainitsin, että kyllä lapset ovat tottuneet erilaisuuteen ja ei kukaan edes ihmettele ettei kaveri osaa puhua. Joo varmasti näinkin mutta on se melko outoa jos lapsi ei muka huomaa toisen erilaisuutta tai saa sitä ääneen ihmetellä. Toisille lapsille ei pidä kuitenkaan tulla stressiä siitä että kuka päivän aikana raapii ja puree. Erityisille kun se sanominen ja kieltäminen harvoin on kovin tehokasta kuitenkaan. Ymmärrän kyllä että erityiset saavat olla tavisten kanssa samassa porukassa. Se on tietenkin ihan luonnollista.

Monen vuoden kokemuksella (integraatiopäivähoidosta) olen havainnut, että lapset suhtautuvat erilaisuuteen hyvin luontevasti (ellei kotoa ole tarttunut muita asenteita) niin kauan kuin erilaista lasta ei tarvitse pelätä agressiivisen tai hyökkäävän käytöksen takia. Sen perusteella olenkin sitä mieltä, että intergraation koulumaailmassa soveltuvat lapset, jotka eivät äänimaailmalla tai fyysisellä käytöksellä aiheuta pelkoa muille. Muut sopivat, mikäli heidän erityisvaatimuksensa voidaan muuten opetuksessa ja tiloissa huomioida.

Olen ollut muutaman vuoden koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaajana. Meillä oli ihan järkyttäviä lapsia, joiden kanssa meni kaikki aika ja jaksaminen. Ne "kiltit" eli myös ne sisäänpäin kääntyneet ja paljon aikuista tarvitsevat lapset jäivät ihan omilleen, kun parin aikuisen aika meni siihen että koitettiin estää ja sammuttaa väkivaltaisia kohtauksia. Oli siis sellaisia lapsia, jotka sumeilematta löivät toista, jos vaikkapa ryhmäaskartelussa vieruskaveri otti liimapuikon, jota tämä lyöjä olisi myös seuraavaksi tarvinnut. Lapsella ei siis ollut sellaisia sanoja kuin "saanko minä sen seuraavaksi" tai ylipäätään kykyä odottaa hetki, vaan ensimmäinen reaktio oli "HEI SE OLI MULLE" ja nyrkillä perään. Yritä nyt vittu sitten tuollaisten lasten kanssa askarrella helvetti yhtään mitään. :/ Mihinkään vapaaseen leikkiin ei myöskään ollut valmiuksia, koska kaikki piti saada heti itselle tai sitten lyötiin ja potkittiin. Paikallaan jaksoi olla ehkä minuutin, edes välipalaa ei kyennyt syömään rauhassa, vaan tönittiin, potkittiin mentiin pöydän alle syömään, ikkunaan katsomaan mitä tapahtuu jne.

Parhaamme aina yritettiin, mutta ei isossa lapsiryhmässä riitä jos on vain pari aikuista, jos yhden aikuisen aika menee pääasiassa jonkun oireilevan lapsen kanssa. Että kyllähän sitä pystyi vaikka käynnistämään kahdeksan lapsen tervapata-leikin, mutta sitten piti taas lähteä selvittämään jotain hakkaamista tai kivien heittelyä tai varastettua tavaraa ja ne "hyvin leikkivät" jäivät keskenään. Kyllä heilläkin olisi ollut tarvetta siihen, että aikuinen on mukana, näkee lapset ja iloitsee yhdessä. "Kyllä mekin leikittiin keskenämme kun oltiin koululaisia", joo, mutta kun aikuisena tietää että nämä lapset ovat jo ison osan koulupäivästä olleet näkymättömiä ja oma vanhempi hakee iltapäiväkerhosta vasta lähempänä viittä, niin jäävät ihan vaille rauhallista aikuisen huomiota, eikä siitä mikään hyvä olo tule.

Enkä nyt siis edes liioittele näitä oireilevien lasten oireita ja ovat olleet ihan normaalilla luokalla ilman avustajaa. Yksi päätyi kesken vuoden osastohoitoon, toinen sairaalakouluun, kolmannelle aloitettiin niin tujut lääkitykset ettei pystynyt hetkeen käymään koulua, neljäs haettiin poliisin ja lastensuojelun kanssa huostaan, viides siirrettiin toiselle puolelle kaupunkia erityisluokalle jne. Ei siinä paljon auta, jos iltapäiväkerhon aikuinen puhuu siitä, että pitää arvostaa toisia ja tulla yhdessä toimeen ja joskus voi olla paha mieli, mutta sitä ei voi purkaa muihin. Nämä oireilevat lapset olivat käytännössä heitteillä ja oireiluun reagoitiin aivan liian myöhään.

Lopetin työt ip-ohjaajana, koska pääni ja sydämeni eivät enää kestäneet.

Vierailija kirjoitti:

Oppimisvaikeuksista kärsivä, mutta luonteeltaan rauhallinen ja kiltti lapseni laitettiin erityisluokalle, jonne vielä kuljettiin koulutaksilla. Joutui viettämään aikaansa käytöshäiriöisten lasten kanssa, ja sai siitä vaikutteita, ja muuttui ikäväksi, ilkeäksi ja huonosti käyttäytyväksi. Väännön jälkeen saimme lapsen normaaliin kouluun, ja nyt on käytös muuttunut huikeasti parempaan suuntaan.

Ymmärrän. Kyllä niitä vaikutteita tulee aivan varmasti. Jos saa positiivisia vaikutteita erityislapsi tavisten joukossa, niin myös tavis lapsi erityisten joukossa. Jokainen on yksilö ja erityinen ja kaikille ei mitenkään voi täysin räätälöidä parasta oppimisympäristöä näillä resusseilla mitä meillä on.