Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
2,5v yhtäkkiä muuttunut käytös
21.11.2016 |
Varmaan viikon verran kestänyt. Ennen niin aurinkoinen, sopeutuvainen ja reipas pieni on muuttunut ihan toiseen suuntaan. Elämässämme ei ole tapahtunut mitään, mikä selittäisi käytöksen, ei olla erottu, ei ole syntynyt uutta pikkusisarusta, ei ole aloittanut päivähoitoa, ei olla muutettu rutiineja jne.
Ihan yhtäkkiä vierastaa uusia ihmisiä, hautaa päänsä käsiin ja haluaa olla isän tai äidin sylissä. Mitään vierastusta ei ole ikinä ollut.
Tekee tahallaan jatkuvasti asioita, jotka on kielletty eikä tottele vaikka kuinka kielletään. Ei auta vaikka takavarikoitaisiin leluja.
Ennen oli perus positiivinen luonne, nyt kaikesta saa olla vääntämässä kättä. Itkee myös päivittäin milloin mistäkin, ennen on itkenyt todella harvoin.
Herää aamulla liian aikaisin, on heti noustuaan kärttyinen ja kun heti aamusta alkaen kärsii univajeesta, ei onnistu syöminen eikä minkään asian tekeminen, mitä pyydetään.
Ennen kykeni leikkimään (vau) jopa 15min itsekseen. Nyt kokee, että yksin leikkiminen on suurin mahdollinen rangaistus ja alkaa heti viskoa leluja ja koskea pistorasioihin yms jos sanon, että äiti tekee nyt yhden homman, jatka sinä leikkiä yksin sillä välin.
Tuttua kellekään? Uhmaikää ollaan joo mietitty että ovatko nämä sellaisia signaaleja, mutta hänellä oli jo 1,5v lähtien sellaisia satunnaisia raivokohtauksia, jolloin ei saanut mitään kontaktia otettua. Samoihin aikoihin oli myös jakso kun kaikki oli "ei, ei, ei" ja "minä itse, ei saa auttaa". Luultiin, että uhmis vähän niinkuin meni jo.
Ei oo kiva kun koko ajan kiristää hermoja, tuntuu ettei mitkään perusasiatkaan mene nyt kaaliin :(
Kommentit (8)
No tossa iässähän se uhma on pahimmillaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan selvästi liittynyt isis järjestöön.
Vierailija kirjoitti:
No tossa iässähän se uhma on pahimmillaan..
Mietin vain, ovatko nuo mainitsemani asiat tyypillisiä uhmaikäiselle? Esim. yhtäkkiä alkanut vierastus, aivan liian varhainen herääminen aamulla, itkuisuus? Vai mistä ihmeestä voi johtua ja miten näihin pystyy ylipäätään puuttumaan? Ap
Sanoisin että uhma vasta alkaa. Ne "ei ei"-hokemat on kevyttä kamaa. Uhma- tai tahtoikä, mikä onkaan, kestää vuosia. Toisilla helpommin, toisilla haastavammin. Meidän 3,5-vuotias testaa meitä edelleen, vaikka aloitti jo 1,5-vuotiaana. Nyt elämä on jo mukavaa, mutta joka päivä tulee jotain kädenvääntöä. Paljon on auttanut, kun ollaan luettu aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että uhma vasta alkaa. Ne "ei ei"-hokemat on kevyttä kamaa. Uhma- tai tahtoikä, mikä onkaan, kestää vuosia. Toisilla helpommin, toisilla haastavammin. Meidän 3,5-vuotias testaa meitä edelleen, vaikka aloitti jo 1,5-vuotiaana. Nyt elämä on jo mukavaa, mutta joka päivä tulee jotain kädenvääntöä. Paljon on auttanut, kun ollaan luettu aiheesta.
Kiitos vastauksesta. Eli tämä onkin vasta alkusoittoa, voi apua... Paras alkaakin lukea aiheesta ihan urakalla. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin oli tuossa 1,5-vuotiaana oli jalan polkemista ja satunnaista tuittuilua, mutta suhteellisen lievää. Alle 2-vuotiaana ja siinä korvilla oli myös voimakas "minä ite!"-vaihe, yhtään missään ei saanut auttaa, ei vaikka olisi pukemassa paitaa solmuun.
Nyt 2,5-vuotias ja on ihan kuin vauva. "Äiti ota mun kengät pois", "äiti hae mulle vaatteet", "no en minä osaa!!" jne - vaikka siis osaa esim. pukeutua täysin itse, samaten riisua.
"Äiti mä en jaksa kuunnella sua" jne on aika tavallista myös.
Jos pyydän vaikka, että älä mene lätäkköön kun ei ole kumppareita niin hän mulkaisee ja kajauttaa "meenpäs!!!!" ja menee. Koko ajan siis ihan periaatteesta inttää vastaan.
Sitten tulee ihme päiviä väliin - kaikki sujuu kuin tanssi, kiukusta ei ole tietoakaan (puolin tai toisin), elämä on niiiin helppoa. Ja seuraavana päivänä tuntuu kuin demoni olisi asettunut lapsen vartaloon.
Minä ajattelen tätä alkavana uhmana, vielä toistaiseksi kyllä tottelee suhteellisen hyvin (on aina ollut toooodella tottelevainen ja helppo lapsi), lähinnä sanallisesti kapinoi ja sivaltaa tosi näsäviisaita kommentteja (kuten kesken lempeän, mutta jämäkän perustellun kieltoni totesi "äiti, mä tuun hulluks ku sä puhut mulle" :D......).
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin oli tuossa 1,5-vuotiaana oli jalan polkemista ja satunnaista tuittuilua, mutta suhteellisen lievää. Alle 2-vuotiaana ja siinä korvilla oli myös voimakas "minä ite!"-vaihe, yhtään missään ei saanut auttaa, ei vaikka olisi pukemassa paitaa solmuun.
Nyt 2,5-vuotias ja on ihan kuin vauva. "Äiti ota mun kengät pois", "äiti hae mulle vaatteet", "no en minä osaa!!" jne - vaikka siis osaa esim. pukeutua täysin itse, samaten riisua.
"Äiti mä en jaksa kuunnella sua" jne on aika tavallista myös.Jos pyydän vaikka, että älä mene lätäkköön kun ei ole kumppareita niin hän mulkaisee ja kajauttaa "meenpäs!!!!" ja menee. Koko ajan siis ihan periaatteesta inttää vastaan.
Sitten tulee ihme päiviä väliin - kaikki sujuu kuin tanssi, kiukusta ei ole tietoakaan (puolin tai toisin), elämä on niiiin helppoa. Ja seuraavana päivänä tuntuu kuin demoni olisi asettunut lapsen vartaloon.
Minä ajattelen tätä alkavana uhmana, vielä toistaiseksi kyllä tottelee suhteellisen hyvin (on aina ollut toooodella tottelevainen ja helppo lapsi), lähinnä sanallisesti kapinoi ja sivaltaa tosi näsäviisaita kommentteja (kuten kesken lempeän, mutta jämäkän perustellun kieltoni totesi "äiti, mä tuun hulluks ku sä puhut mulle" :D......).
Hehe, ainakin on verbaalisesti lahjakas lapsi sulla :D Ap
Alue: Aihe vapaa
Uhmaikä?