Lue keskustelun säännöt.
LESTADIOLAISKOTIIN SYNTYNEET, NUORENA ATEISTEIKSI ITSENSÄ HUOMANNEET, kysymys teille:
16.11.2016 |
Identifioidutteko entisisksi lestadiolaisiksi? Pitävätkö muut ihmiset teitä sellaisina? Ja jos pitävät, mitä ajattelette asiasta?
Asia on itselleni (ja ainakin yhdelle tietämälleni sukulaiselle) olennainen. Olen siis todennut alakouluiässä, että en usko jumalaan. Heti kun olin kyllin vanha kieltäytymään, jätin kaikki ko. liikkeen menot, tämä siis joskus 14-vuotiaana.
Pidän kyseistä yhteisöä naisia alistavana, epä-älyllisenä ja autoritäärisenä, näin siis jostain 11-vuotiaasta asti (joskin silloin en osannut käyttää näitä termejä :D). En ole koskaan uskonut liikkeen oppeihin sellaisessa iässä, että olen tajunnut ylipäätään mistään mitään.
En ole koskaan pitänyt itseäni lestadiolaisena, entisenä tai muunakaan, tästä syystä. Vertautuu siihen, että vanhempani olisivat vaikka olleet kommunisteja ja minä oikeistolainen pienestä pitäen. Kuitenkin ulkopuoliset taustasta kuultuaan usein puhuvat minusta lestadiolaisena. Se on erittäin loukkaavaa, koska olen tehnyt kaikkeni, että olen päässyt ko. p******ta eroon. Olenko ainoa?
Ja te, joiden kotitausta ei riitele oman maailmankuvanne kanssa: toivoisin, että mietitte tätä, ennen kuin puhutte ihmisille jonkin ryhmän EDUSTAJANA. Vanhempien uskonto ei ole ihonväriin vertautuva asia, joka vain seuraisi perässä. :)
n45
Kommentit (7)
Kyllä se koti vaan leimaa sut. Sä oot esimerkki epäonnistuneesta uskonnollisesta kasvatuksesta, joka kääntyy tarkoitustaan vastaan. Ylipäänsä sanoisin, että lestoilla on hämmentävän ohut tietämys omasta uskostaan. t. yläkoulun uskonnonope
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lestakodissa oon kasvanut ja en luokittele itseäni uskovaiseksi, enkä ateistiksi. Siitä asti, kun oon alkanut ajatella omilla aivoilla (eli joskus ala-aste ikäisenä), oon ollut vaan lähinnä hämmentynyt siitä mihin pitäisi uskoa. Toisaalta on halunnut uskoa Jumalaan, mutta jos on opetettu, että Jumala on kummallinen sadistinen ukko joka kyttää onko naamassa meikkiä vai ei, niin ei silloin oikein osaa semmoiseen uskoa. Joo, oon tällä hetkellä 23-vuotias enkä todellakaan tiedä mihin uskon vai uskonko mihinkään, mutta lestadiolaisuuteen en ainakaan usko :D
Ihan sivukommenttina: Mielenkiintoista kuulla toisen lapsiateistin tarina. Muistan itse miten aloin kansakoulussa (60-luvun loppupuolta elettiin) jo alaluokilla salaa miettiä uskontotunnilla, että tässä uskontoasiassa ei kyllä ole päätä eikä häntää.. Tunsin olevani todella yksin radikaaleine ajatuksineni enkä koskaan kenellekään puhunut niistä. Kuulostat hyvin samantyyppiseltä lapselta. Oma perheeni tosin oli ihan normiluterilainen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se koti vaan leimaa sut. Sä oot esimerkki epäonnistuneesta uskonnollisesta kasvatuksesta, joka kääntyy tarkoitustaan vastaan. Ylipäänsä sanoisin, että lestoilla on hämmentävän ohut tietämys omasta uskostaan. t. yläkoulun uskonnonope
Tässä tuli vissiin ap:n tarkoittama esimerkki. :D
Otan osaa, en ole tajunnut että osa ihmisistä on noin debiilejä.
En ole ollut lestadiolainen, mutta tulen hyvin uskonnollisesta perheestä. En ole koskaan uskonut Jumalaan, vaikka muu perhe ja suku siihen vahvasti uskoi ja se tuli esille arkipäiväisessä elämässä. Pienenä kuitenkin tein niin kuin mulle sanottiin, vaikka koko ajan kyseenalaistin päässäni toiminnan. Pidin hyvin pitkään asian omana tietonani, koska en halunnut riitaa aikaiseksi. Muutettuani omilleni erosin kirkosta ja en tiedä tietävätkö he sitä tänäkään päivänä. En ole kuitenkaan peittänyt uskonnottomuuttani, koska en osallistu enää heidän kanssaan uskonnollisiin asioihin, kuten esimerkiksi raamatun lukuhetkiin. Voin vaan kuvitella mitä musta puhutaan selän takana, mutta ei kukaan päin naamaa ole vielä sanonut mitään kovin pahaa. Oon tosin muutenkin irtautunut mun suvusta paljon, kun asun niin kaukana heistä, joten voi johtua siitäkin. Ollaan kuitenkin väleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kasvoin myös henkisesti jo hyvin nuorena eroon lestadiolaisesta elämänkatsomuksesta, ateistina olen pitänyt itseäni jo ainakin 13-14-vuotiaasta. "Viralliseen" ns. uskon kieltämiseen meni jokunen vuosi pitempään kun paineet oli niin suuret.
Nuorempana suutuin kun joku kaveri sanoi "mutta sähän oot lestadiolainen" just tuota etniseen ryhmään kuulumista tarkoittaen. Halusin kaikin tavoin irtisanoutua ja jotenkin pelkäsin pitkään että mut väkisin sulautettaisiin takaisin ja joutuisin yhteisön armoille. Ehkä kumminkin liittyi tuohon irtautumisen traumaan. Nyt kun aikaa on kulunut ja oma minuus on kunnolla muotoutunut, en enää koe lestadiolaisuutta mitenkään omaa minuuttani uhkaavana. Saatan viitata taustaani tyyliin "totta kai haluan toisen lapsen, mähän oon lestadiolaisperheestä ja jos lestadiolaisnaiset jotain osaa niin synnyttää" tms. Siis vaikka sanon ilkeesti niin kumminkin sisällytän itseni etnisesti lestadiolaisena tuohon lestadiolaisnaisten joukkoon.
uppista, täällä on taatusti muitakin