Hei seksuaalista hyväksikäyttöä tai ahdistelua lapsuudessanne kokeneet: Oletteko pystyneet salaamaan asian koko loppuelämän ajan vai oletteko joutuneet turvautumaan terapiaan?

Hyvin outo verbivalinta. Eiköhän totuuden ja avoimuuden pitäisi olla se tavoite, johon olisi hienoa pystyä. Ja jos siihen pystyy, on mahdollista saada apua ja tukea ja toipua. Mikään toipuminen ei ala niin kauan kuin asia on salaisuus. Niin kauan kuin uhri säilyttää salaisuutta, hän kohtelee itseään niin kuin olisi jotenkin syyllinen. Uhri on syytön, häpeä on tekijän. Uhrilla ei ole mitään syytä säilyttää tekijän salaisuutta. Kaipa nyt jokainen rikollinen haluaa uhrin pysyvän hiljaa. Miksi tähän suostutaan? Kuka yrittäisi pitää salassa vaikka sen, että on joutunut ryöstetyksi?

Kyllä tuosta sanavalinnastasi huomaa, että toipumisesi on pahasti vaiheessa. Ihan kuin syyttäisit itseäsi siitä, että olet tarvinnut tukea!

En ole salannut enkä ole joutunut turvautumaan terapiaan. Kyseinen kokemus ei ole vaikuttanut elämääni merkittävästi.

"Pystyneet" salaamaan. Ihan kuin se olisi joku asia mikä pitäisi yrittää salata ja epäonnistuttuaan sitten turvaudutaan terapiaan.

Viime kesänä kerroin siskolleni kokemuksesta mitä tapahtu. Siihen asti pidin asian omanain. Tapahtuneesta on kulunut jo reippaasti yli 20-vuotta. Kyllä se välillä mieleen tulee. Olen myös miettinyt onko sillä jotain vaikutusta siihen että en ole niiiiin seksuaalisesti aktiivinen. Riittää että se toinen on siinä ja vaikka silittää hiuksia. Terapiassa olen käynyt koko elämäni. Ala-asteella minua kiusattiin ja yritin jo neljännellä luokalla tappaa itseni. Terapia ei ole auttanut. Että en uskoisi että tähänkään auttaisi puhuminen.

Joissakin kodeissa pääosassa ovat toimivat kulissit. Tällaiset rikokset eivät vanhene koskaan. On erittäin hyvä jos ihminen tuntee suurta suuttumusta jouduttuaan tällaiseen tilanteeseen. On hyvä puolustaa omia rajojaan ja jos mahdollista hakea hyvitystä itselleen. 

Voin sanoa että joku kaunis päivä asia on käsitelty ja siirretty mappiin Ö.

Vierailija kirjoitti:

Viime kesänä kerroin siskolleni kokemuksesta mitä tapahtu. Siihen asti pidin asian omanain. Tapahtuneesta on kulunut jo reippaasti yli 20-vuotta. Kyllä se välillä mieleen tulee. Olen myös miettinyt onko sillä jotain vaikutusta siihen että en ole niiiiin seksuaalisesti aktiivinen. Riittää että se toinen on siinä ja vaikka silittää hiuksia. Terapiassa olen käynyt koko elämäni. Ala-asteella minua kiusattiin ja yritin jo neljännellä luokalla tappaa itseni. Terapia ei ole auttanut. Että en uskoisi että tähänkään auttaisi puhuminen.

Et siis ole kertonut terapeutillesi hyväksikäytöstä? Ei ihme, ettei terapia auta.

No tota... en ole luultavasti ainakaan kertonut omasta "hyväksikäytöstäni" kunnolla. Aika paljon sen takia, että tiedostin jo silloin 7-vuotiaana, että nimen omaan muut pitävät asiaa minun vikanani. Sanoin kyllä äidilleni, että mies yritti työntää kätensä pikkareihin, mutta en sitä että annoin hänen pitkään sivellä alapäätäni, koska en kilttinä tyttönä kehdannut evätä sitä. Hänhän oli kiltti minulle (antoi korppua linnuille syötettäväksi), joten minun piti olla kiltti hänelle. Sitä paitsi se tuntui jännältä ja kivalta.

Se oli vähän sellainen "kahden tulen välissä" tilanne, jota en muuten osannut ratkaista. Tiedostin siis kyllä, että alapäähän ei olisi saanut niin koskea. Muistan tapauksen hyvin vieläkin, mutta ei se aiheuta mitään ahdistuksen tunteita. En osaa sanoa olisiko se jotenkin vaikuttanut elämääni tai seksuaalisuuteeni. Mutta en pidä sitä pahana kokemuksena.