Voiko masennuksesta parantua, jos ei ole läheisiä?

Terapia? Mäkin oon tosi yksin.

Oletko kokeillut löytää vertaistukea esim. keskustelupalstoilta? Jostain muualta kuin av:lta.

Ensin pisti silmään tuo, että uskoisit olevasi onnellinen sitten kun sulla on mies, joka välittää susta. Et ole varmasti ainut, joka ajattelee näin. Mutta se ei kyllä pidä paikkaansa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä. Onnellisuutta ei voi laittaa kenenkään toisen hartioille. Mies ei ole mikään salainen ase, jonka avulla yhtäkkiä tulisit onnelliseksi. Toki tottakai olosi on varmasti täysin erilainen, kun ympärillä on ihmisiä tai ihminen, joka välittää sinusta.

Oletko ollut siis 12- vuotiaasta asti yksin? Eivätkö vanhempasi ole välittäneet? Sulla ei siis ole sukulaisia tai ketään muitakaan läheisiä?

Ei mustakaan välitetty lapsena, eikä aikuisena. Olo alkoi helpottumaan, kun hyväksyin paskakohtelun olemassaolon ja jätin ikävät ihmiset taakseni. Siitä alkoi lähtölaskenta hyvään elämääni.

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä." 

Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko. 

Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.  

Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.  

Jokin mielenterveyden ryhmä, oireiden hallintaan ja vertaistukeen kenties? Löytyy ray, yhdistykset, kuntoutuskeskukset, kirkko, psykpol...

Myöskin joitain väyliä kautta voi hakea ystävää. Vapaaehtoistoiminnasta vaikka.

Kontakti ammattilaiseen kuitenkin ehkä se paras asia ainakin mulla, voi kuormittaa ihan kunnolla kun toisella kuitenkin työnohjaus sun muuta. Joitain asioita ei oikein halua avata ns. taviksille. Ja vielä vähemmän "ongelmaiselle".

Lemmikki on myös hyvä ratkaisu, jos löytyy hoitomotivaatiota ja hoitaja silloin kun motivaatio on jäissä.

"Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään..."

Tsemii:)

Voi sinua :( Olen saman ikäinen ja myös lapsesta/varhaisteinistä asti masentunut. Ja yksin. Paljon voimia, tää on jotain ihan kamalaa. Mä en usko parantuvani enää, olen jo luovuttanut.

Kyllä siinä on perää, että hyvän kumppanin löytäminen lisää onnellisuutta ja auttaa masennukseenkin. Vaikka täällä aina väitetään muuta niin kyllä se on todella metkittävä asia. Ap, olet kyllä todella omassa varassa joutunut elämään, toivon, että löydät aidon rakkauden ja välittämisen.

Kyllä voi, esimerkiksi lukemalla muutakin kuin pervoja romanssikirjoja tai kuinka tulla rikkaaksi.

Vierailija kirjoitti:

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä." 

Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko. 

Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.  

Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.  

Kuulostaa pahalta, mutta tutulta tunteelta. Tuntuu olevan melko yleistä, että perhesuhteet ovat olemattomat. Se kyllä vaikeuttaa elämistä, kun painiskelee jatkuvasti hylätyksi olon tunteessa. Siitä selviää. En minäkään ole sen kummemmin pyrkinyt rakastamaan itseäni, olen vain se mikä olen. Uskallan olla, ennen en rohjennut koska perhe latisti, hyljeksi ja väheksyi.

Vierailija kirjoitti:

"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä." 

Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko. 

Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.  

Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.  

Anteeksi ei ollut tarkoitus loukata. Ymmärrän että sulla on kuitenkin eri tilanne kuin "vain" masentuneilla, koska sulla ei ole ketään läheisiä. Onnellinen oli ehkä väärä sana. Mutta olen lähipiiristä katsellut masentuneita henkilöitä, jotka valittavat omaa yksinäisyyttään ja kertovat kuinka olisivat onnellisia, jos vain se mies löytyisi. Mutta ei se mies ole kuitenkaan lopulta mitenkään oleellisesti sitä omaa olotilaa muuttanut. Mutta ehkä sulla on eri tilanne, kun ei ole ketään läheisiä. Mitä jos itse ottaisit näihin sukulaisiin yhteyttä tai oletko jo ottanut? Jollekin palstalle voi laittaa viestiä ja koittaa saada tuttavia ja sitä kautta ehkä ystäviä. Ystävien kautta saat ehkä sitä tunnetta, että joku välittää ja löydät vaikka sitten sitä kautta miehen.

Parisuhteissakin on ogelmansa. Tai voi tulla ongelmia, ellei kumppanilla ole vastaavaa perhetaustaa tai hän ei ymmärrä perhetilannettasi. Älä siis syöksytä itseäsi parantavaa parisuhdetta haikaillen, sillä se ei ole lääke. Sano itsellesi että nyt jumankauta riittää huonot perhesuhteet ja vapauta itsesi ajatustesi kahleista tekemään pieniäkin asioita, joista sekä mielesi että vartalosi nauttii. Mielesi ohjaa sinua ja vain sinä voit vaikuttaa siihen asennoituen ottamalla ohjat käsiisi.

Olisi suuri kynnys ottaa yhteyttä pariin elossa olevaan sukulaiseen, jotka eivät ole pitäneet mitään yhteyttä. Tuntuu, että he ovat hylänneet minut. He ovat itse päättäneet olla pitämättä yhteyttä. Asuvat eri paikkakunnilla. Minulla ei ole edes heidän yhteystietojaan.

Ennemmin yritän panostaa uusien ystävien löytämiseen. Tuntuu vain niin vaikealta. Olen yrittänyt lukuisia kertoja, mutta aina tullut hylätyksi. En enää jaksa. Minulla on kavereita, mutta, kun kerroin yksinäisyydestäni ja siitä johtuvista ajoittaisista itsetuhoisista ajatuksistani, he lakkasivat pitämästä yhteyttä :( En saa heiltä mitään empatiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi suuri kynnys ottaa yhteyttä pariin elossa olevaan sukulaiseen, jotka eivät ole pitäneet mitään yhteyttä. Tuntuu, että he ovat hylänneet minut. He ovat itse päättäneet olla pitämättä yhteyttä. Asuvat eri paikkakunnilla. Minulla ei ole edes heidän yhteystietojaan.

Ennemmin yritän panostaa uusien ystävien löytämiseen. Tuntuu vain niin vaikealta. Olen yrittänyt lukuisia kertoja, mutta aina tullut hylätyksi. En enää jaksa. Minulla on kavereita, mutta, kun kerroin yksinäisyydestäni ja siitä johtuvista ajoittaisista itsetuhoisista ajatuksistani, he lakkasivat pitämästä yhteyttä :( En saa heiltä mitään empatiaa. 

Kuinka läheisiä nämä sukulaiset ovat? Ovatko esim. isovanhempia? Varmasti ilahtuisivat jos soittaisit. Ei se heti tarkoita hylkäämistä, jos sukulaisista ei kuulu. En omiinkaan sukulaisiin ole pitänyt muutamiin vuosiin yhteyttä. Entä nämä kaverit, jos he ovat uusia tuttavuuksia niin heille ei välttämättä kannatta avautua itsetuhoisista ajatuksista, säästä ne puheet terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Olisi suuri kynnys ottaa yhteyttä pariin elossa olevaan sukulaiseen, jotka eivät ole pitäneet mitään yhteyttä. Tuntuu, että he ovat hylänneet minut. He ovat itse päättäneet olla pitämättä yhteyttä. Asuvat eri paikkakunnilla. Minulla ei ole edes heidän yhteystietojaan.

Ennemmin yritän panostaa uusien ystävien löytämiseen. Tuntuu vain niin vaikealta. Olen yrittänyt lukuisia kertoja, mutta aina tullut hylätyksi. En enää jaksa. Minulla on kavereita, mutta, kun kerroin yksinäisyydestäni ja siitä johtuvista ajoittaisista itsetuhoisista ajatuksistani, he lakkasivat pitämästä yhteyttä :( En saa heiltä mitään empatiaa. 

Osoitetiedot saat helposti Fonectasta. Mistä tiedäy, ettteivät sukulaisesi ajattele samoin sinusta? Oletteko olleet riidoissa ja he ovat sanoneet, etteivät halua olla yhteydessä?

Kai ymmärrät, että kaverisi eivät ole ehkä oikeita ystäviä. Toisaalta, itsetuhoajatukset ovat todella raskaita ja jopa käsittämättömiä kuunneltaviksi. Ethän ole hakenut noilla ajatuksilla tietentahtoen empatiaa? Tapa nimittäin on väärä.

Minulla on 2 tätiä, jotka eivät ole koskaan olleet minulle läheisiä. Olemme nähneet vaan kerran-pari vuodessa, kun olin lapsi, mutta muuten he eivät ole pitäneet mitään yhteyttä. Ei ole kuulunut mitään yli10-20 vuoteen. Tuntuu siltä, ettei yhteydenottoni olisi toivottavaa. Olisivat kai muuten lähettäneet edes kortin tai etsineet fb:sta, tai edes jotain kautta kyselleet kuulumisiani. 

Minulla on kaveriporukka, jonka olen tuntenut yli 15 vuotta. Eivät siis ole mitään uusia tuttuja. En vain koskaan ole päässyt heitä lähelle. Ei ole ketään parasta ystävää, tai ketään, kenelle voisi soitella ja viettää aikaa yhdessä. Kukaan ei kutsu minua spontaanisti minnekään. Kun olen itse kutsunut, olen saanut lähes aina hylkääviä vastauksia. Enää en jaksa. He eivät ymmärrä minua, koska itse eivät ole kokeneet samoja asioita kuin minä. Heillä on muitakin tärkeämpiä ihmisiä elämässään kuin minä.

En ole sitä tyyppiä, joka soittaa keskellä yötä ja uhkaa itsemurhalla. En ylipäänsä soittele enää kenellekään, koska tuntuu, etten ole toivottu. 

Tämä on tätä kirpaisevaa nykyaikaa. Pahinta on se, että asiasta vaietaan. Yksinäisyys koskettaa kaikkia sukupolvia.

Siis miksi sanoit aloituksessa, että sinulla ei ole yhtään ketään jos nyt kuitenkin paljastit, että sinulla on ollut 15 vuotta sama kaveriporukka? Entä jos vain yrittäisit rennolla otteella tavata näitä ystäviä. Niin ettet lataisi mitään muita odotuksia kuin sen että tapaat vanhoja ystäviä ja 'pidätte kivaa.'

Ehkä voit sitten lisäksi yrittää etsiä samanhenkistä seuraa, joka on kenties kokenut vastaavanlaisia asioita. Niin saisitte tukea toisiltanne.

Vaikka olen tuntenut heidät pitkään, en kuitenkaan kutsuisi heitä ystävikseni. Niin monta kertaa olen tullut loukatuksi ja kokenut, etten saa empatiaa. Ja tosiaan, ystävyytemme ei ole vastavuoroista. Toivoisin, että voisimme puhua avoimesti kaikesta, puolin ja toisin. En näe heitä kuin muutamia kertoja vuodessa. Suurimman osan ajasta olen siis täysin yksin. Kaipaisin läheistä ystävyyttä, ja sitä, että olisi lupa puhua tunteistaan, tarpeistaan, iloistaan ja peloistaan - eikä niitä lytättäisi heti lyttyyn, kun yritän avautua.

En oikeastaan koe, että minulla olisi edes oikeasti kaveriporukkaa. En saa porukkaa kokoon, jos kutsun heitä jonnekin. Jos joku muu kutsuu, niin sitten tapaamiset onnistuvat kyllä :I Koen siis, ettei minulla ole vaikutusmahdollisuuksia siihen, mitä teemme, tai missä näemme, enkä voi toteuttaa haaveitani, pieniä enkä suuria.