Lue keskustelun säännöt.
Voiko masennuksesta parantua, jos ei ole läheisiä?
12.11.2016 |
Olen kärsinyt kroonisesta masennuksesta 12-vuotiaasta asti. Nyt olen puolivälissä kolmeakymmentä. Välillä masennus on ollut lievempää, välillä syvempää, kun olen kokenut hylätyksi tulemisia ja irtisanomisia. Lääkitystä on kokeiltu erilaisia yli 10 vuoden ajan. Terapioitakin olen kokeillut. Tuntuu, ettei mikään auta, kun masennuksen perussyy on ja pysyy - eli se, ettei kukaan välitä minusta ja olen ihan yksin :( Voiko tästä masennuksesta koskaan parantua? Voinko koskaan löytää hyvää miestä, joka minua rakastaisi? Uskon, että sitten olisin onnellinen, jos löytäisin elämänkumppanin.
Tuntuu niin murskaavalta, kun kaikki, jotka ovat voittaneet masennuksen tai jonkin muun sairauden, kiittävät siitä läheisiään. Sanovat, että ilman heitä, eivät olisi selvinneet. Entä minä, jolla ei ole ketään?!
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Vaikka olen tuntenut heidät pitkään, en kuitenkaan kutsuisi heitä ystävikseni. Niin monta kertaa olen tullut loukatuksi ja kokenut, etten saa empatiaa. Ja tosiaan, ystävyytemme ei ole vastavuoroista. Toivoisin, että voisimme puhua avoimesti kaikesta, puolin ja toisin. En näe heitä kuin muutamia kertoja vuodessa. Suurimman osan ajasta olen siis täysin yksin. Kaipaisin läheistä ystävyyttä, ja sitä, että olisi lupa puhua tunteistaan, tarpeistaan, iloistaan ja peloistaan - eikä niitä lytättäisi heti lyttyyn, kun yritän avautua.
En oikeastaan koe, että minulla olisi edes oikeasti kaveriporukkaa. En saa porukkaa kokoon, jos kutsun heitä jonnekin. Jos joku muu kutsuu, niin sitten tapaamiset onnistuvat kyllä :I Koen siis, ettei minulla ole vaikutusmahdollisuuksia siihen, mitä teemme, tai missä näemme, enkä voi toteuttaa haaveitani, pieniä enkä suuria.
Vaikuttaa jotenkin, että tuot omat tunteesi ja yksinäisyytesi liikaa esiin? Millaisissa tilanteissa olet tullut loukatuksi? Vaikea tilanteeseesi on kummempia reagoida, kun et itse avaa pintaa syvemmälle tapahtumia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Vaikutat läheisriippuvaiselta. Jos miehe haluat niin kyllä helposti löydät ellet ole lihava
Ne jotka ei oo kokenut masennusta ei ymmärrä sua. Älä ees odota sitä. Hae vertaistukea. Se auttaa kun saa purkaa asioita samanhenkisessä seurassa. Sitten voit alkaa nauttiakin myös kavereiden seurasta kun et enää oota liikaa. Saattaa olla että sun kavereita pelottaa ja tuntevat että ripustaudut heihin. Onni ei tuu koskaan toisen ihmisen kautta. Jos sitä odottaa pettyy varmasti. Tsemppiä!
Mä parannuin 8 vuoden masennuksesta löytämällä intohimon harrastukseen ja lemmikkejä. Yritin olla ajattelematta yksinäisyyttä tai muita masennusasioita ja ja keskityin vain tekemään asioita, joista olin edes vähän kiinnostunut. Aloin kehittyä harrastuksesaani, jonka seurauksena itsetuntoni alkoi nousta ja elämään tulla iloa, tarkoitusta ja ihmisiä. Rohkeutta ja voimaa sinulle!
Huom. tämä video ei ole pelkästään heille, jotka otsikossa mainitaan vaan kaikille muillekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Olen alle 30 ja kärsinyt masennuksesta varmaan noin 9-11-vuotiaasta. Rankka lapsuus. Kavereita on ollut aina, nykyään tosin paljon vähemmän ja tunnen itseni yksinäiseksi koko ajan. Mieskin on mutta meillä menee huonosti ja hän ei ymmärrä minua muutenkaan. Mistä voisi saada vertaistukea ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Vaikutat läheisriippuvaiselta. Jos miehe haluat niin kyllä helposti löydät ellet ole lihava
Äskeinenhän sanoi, että kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? - miehen "saaminen" on täysin eri asia kuin se, että se mies RAKASTAISI sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
16. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
17. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi.
18. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.
19. Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.
20. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi.
21. Mutta joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt." --Johanneksen evankeliumi 3
Vierailija kirjoitti:
Sama. Olen alle 30 ja kärsinyt masennuksesta varmaan noin 9-11-vuotiaasta. Rankka lapsuus. Kavereita on ollut aina, nykyään tosin paljon vähemmän ja tunnen itseni yksinäiseksi koko ajan. Mieskin on mutta meillä menee huonosti ja hän ei ymmärrä minua muutenkaan. Mistä voisi saada vertaistukea ?
Täältä. Kunhan avaudut riittävästi. Pelkästään siihen, että on masentunut, voi vaan tarjota suurinpiirtein yleisiä tukilauseita ja zemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko käynyt ihan psykoterapiassa selvittämässä noita tunteitasi, eli et pelkästään käynyt jossain mielenterveyden toimistolla niille terveydenhoitajille puhumassa?
ei minullakaan ole läheisiä, mutta jostain syystä en koe, että heitä tarvitsen.
Olen ollut vuosia hoidossa masennukseni takia. Psyk. polilla, terapiaryhmissä, päiväsairaalassa ja yksityisellä psykoterapeutilla. Viimeisimmän jouduin kuitenkin lopettamaan vuoden jälkeen kesken, koska se oli hyvin kallista (Kelan korvauksen jälkeenkin), enkä kokenut saavani siitä apua. Pitäisi hakeutua uudelleen terapiaan, mutta voimat on niin loppu, etten ole saanut aikaiseksi etsittyä itselleni terapeuttia.
Välillä mietin, miksi kukaan haluaisi edes oikeasti auttaa minua. Vaikka kuolisin, niin kukaan ei jäisi kaipaamaan. Paitsi koirani, jolla ei olisi ketään hoitajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Vaikutat läheisriippuvaiselta. Jos miehe haluat niin kyllä helposti löydät ellet ole lihava
Äskeinenhän sanoi, että kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? - miehen "saaminen" on täysin eri asia kuin se, että se mies RAKASTAISI sinua.
Jotain maagista "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaustako tässä nyt etsitään? Ensin pitää tutustua ihmisiin, sitten vasta vaatia itselleen rakkautta.
Poikkeuksena pidän omia vanhempia. Heiltä on oikeus odottaa pyyteetöntä rakkautta ilman vastavuoroisuutta, muilta ei.
(en ole edellinen kommentoija)
Miksi ap kysyy otsikossa voiko parantua ilman läheisiä, kun kuitenkin kaikissa kommenteissaan väittää vastaan niille, jotka ehdottavat esim. oman itsensä rakastamista ensin? Eiköhän hän ole jo mielipiteensä päättänyt tästä asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Vaikutat läheisriippuvaiselta. Jos miehe haluat niin kyllä helposti löydät ellet ole lihava
Äskeinenhän sanoi, että kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? - miehen "saaminen" on täysin eri asia kuin se, että se mies RAKASTAISI sinua.
Jotain maagista "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaustako tässä nyt etsitään? Ensin pitää tutustua ihmisiin, sitten vasta vaatia itselleen rakkautta.
Poikkeuksena pidän omia vanhempia. Heiltä on oikeus odottaa pyyteetöntä rakkautta ilman vastavuoroisuutta, muilta ei.
(en ole edellinen kommentoija)
Ei, vaan sitä että parisuhteessa olisi kypsää rakkautta. Kumppanuutta, arvojen jakamista, elämän jakamista ja halua olla toiselle hyvä. Ei sitä, että "ottaa vaan jonkun miehen" joka on naisen kanssa kun ei ketään muutakaan saanut. Se ei ole rakkautta vaan läheisriippuvuutta.
Seurusteluun kuuluu kaiken hyvän lisäksi myös epävarmuus, erimielisyydet, hylkäämisen mahdollisuus ja pettymykset. Se parantaa itsetuntoa ja mielialaa, jos et odota liikoja, vaan nautit hetkestä ja ajattelet jokaisen päivän olevan plussaa.
Luotettavampaa on työ, opiskelu ja harrastukset. Jonkin tavoitteen eteen puurtaminen palkitsee itsensä, kun muistat, että se on itse työ eikä lopputulos, joka merkitsee eniten.
Olen pahoillani tilanteestasi. Mutta oletko kenties laittanut liikaa odotuksia näille ystäville. Oletteko siis muuten yhteyksissä kuin muutaman kerran vuodessa tavatessa? Toki silti voi olla läheinen, vaikka vain muutaman kerran vuodessa tapaisi, jos on ollut pitkään ystäviä. Mutta ehkä tekstistäsi sai sen kuvan ettette ole kovin läheisiä. Niin ehkä nämä ystävät odottavat näiltä harvoilta tapaamisilta vain rentoa yhdessäoloa. Vai mistä asioista näille ystäville avaudut?
Entä onko äitisi kohdellut sinua kaltoin vai onko hän vain lopettanut yhteydenpidon? (Onhan sekin kaltoinkohtelua) Mutta entä jos itse ottaisit häneen yhteyttä ja yrittäisit lähentää välejänne? Itse ehkä yrittäisin olla näihin nykyisiin ystäviin enemmän yhteydessä mutta niin, että tapaamisten pääpaino olisi rento yhdessäolo. Sitten yrittäisin etsiä samankaltaisista ihmistä seuraa, joille voisi avautua omista kokemuksista.
Paitsi työkään ei ole tänä päivänä luotettavaa, kun yt-neuvotteluja on joka välissä. En ole koskaan päässyt pitkään työsuhteeseen, vaan olen aina tullut irtisanotuksi tai ollut pätkäsuhteessa. Maailma on niin kaoottinen paikka, että tämänkin takia toivoisi, että olisi edes yksi tukeva ihmissuhde, jonka pysyvyyteen voi luottaa. Kaikki tarvitsevat tukea, hyväksyntää ja rakkautta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Vaikutat läheisriippuvaiselta. Jos miehe haluat niin kyllä helposti löydät ellet ole lihava
Äskeinenhän sanoi, että kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? - miehen "saaminen" on täysin eri asia kuin se, että se mies RAKASTAISI sinua.
Jotain maagista "rakkautta ensisilmäyksellä" -tapaustako tässä nyt etsitään? Ensin pitää tutustua ihmisiin, sitten vasta vaatia itselleen rakkautta.
Poikkeuksena pidän omia vanhempia. Heiltä on oikeus odottaa pyyteetöntä rakkautta ilman vastavuoroisuutta, muilta ei.
(en ole edellinen kommentoija)
Ei, vaan sitä että parisuhteessa olisi kypsää rakkautta. Kumppanuutta, arvojen jakamista, elämän jakamista ja halua olla toiselle hyvä. Ei sitä, että "ottaa vaan jonkun miehen" joka on naisen kanssa kun ei ketään muutakaan saanut. Se ei ole rakkautta vaan läheisriippuvuutta.
Onnittelut sinulle, hienolle ihmiselle, joka koet aitoa rakkautta täydellisessä suhteessasi. Mitä jos jättäisit meidän epätäydelliseen tyytyneet harhan valtaan?
Vierailija kirjoitti:
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ensin pitää olla sinut itsensä kanssa ja olla onnellinen omassa elämässä."
Kerropa, kuinka voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa, jos ei ole koskaan tullut rakastetuksi? Ihminen on laumaeläin. En usko, että kukaan voi yksin olla onnellinen. Tai sitten täytyy olla poikkeuksellinen erakko.
Terapioita olen kokeillut. Myös ryhmäterapiaa. Olen myös saanut vertaistukea muilta masentuneilta nuorilta naisilta. Mutta kukaan ei ole niin yksin kuin minä. Heilläkin on ollut ainakin yksi aikuinen tai sisarus, jota ovat tavanneet säännöllisesti.
Nythän en ole enää nuori. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini oli yksinhuoltaja ja minä vahinkolapsi. Äiti ei ole tukenut minua emmekä ole juurikaan yhteydessä. Minulla on olemattoman pieni suku eikä kukaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään yhteydessä. Silloinkin, kun olivat, näimme vain suunnilleen kerran vuodessa - jouluna. Kukaan ei ole koskaan soittanut minulle ja kysynyt kuulumisia.
Rakenna oma laumasi. Vaikka eläimistä.
Otapa selvää toimiiko paikkakunnallasi mitään vertaistukiryhmää. On tosi tärkeää saada jutella samaa kokeneiden kanssa. Minä oon +40 ja melko hyvällä mallilla masennukseni kanssa. Kipuilen lapsuusajan kaltoinkohtelua ja ainaista ulkopuolisuuden tunnetta varmaan lopun ikäni. Mulla on kuitenkin mies ja pari hyvää ystävää. Mielestäni elän sopusoinnussa masennuksen kanssa. Lääkitys toimii, säädän sitä välillä lääkärin luvalla. Kun masennusaika iskee hoen itselleni että tämä menee taaskin ohi. Annan itselle luvan levätä
Olet iässä jota itse en kaipaa pätkääkään. Olin ihan raakile vielä. Usko mua, parempi aika on edessä päin. Itse oon saanut vertaistukea myös facebookin vertaisryhmistä. Masennusta sairastavat ovat usein muuten tavallista fiksumpia. On ollut hyviä keskusteluja netissä.
Masennuksen kanssa pitää tehdä töitä mutta sen kans voi selvitä. Tosi paljon tsemppiä