Lähiomaisen kuoleman jälkeen tuttavat ei puhu minulle enää yhtään mitään, ja välit poikki - henkilöt tuijottaa kun näkevät minut ulkona. Naamasta näkee että henkilö haluaa sanoa minulle jotain, mutta... Ei uskalleta suuta aukaista. Miksi?

En ole huomannut samaa, vaikka minultakin kuoli lähiomainen äskettäin. Päin vastoin, olen saanut paljon osanottoja ja halauksia.

Siksi kun joillekin ihmisille mikään ei ole hyvä. Kun ei puhuta, niin ärsyttää. Kun ilmaistaan osanottoa, niin ärsyttää, mitä ne siinä luulee, kun eivät kuitenkaan minua ymmärrä. Kyllä surevankin pitää miettiä myös muita. Tilanne on heillekin vaikea. Suurin osa haluaa olla tukena. Omaa suruani aikoinaan pahensi muiden "väärä" suhtautuminen, kunnes tajusin ymmärtää asiat vähän omaa napaani laajemmin.

En ole uskaltanut sen jälkeen sanoa osanottoja kun eräs tuttavani vastasi minulle tässä tilanteessa "minkä osan ajattelit ottaa". Koskaan ei tiedä mistä joku loukkaantuu, ja varmasti tunteet pinnassa hänellä mutta sen jälkeen oli aika paha mieli ja hävetti.

Parempi kun ei puhu mitään. Eräältä läheisen menettäneeltä kysyttiin: miten voit? Loukkaantui verisesti kun tällaisia kehdataan kysellä!

Sitä on sellainen kummallinen uskomus ettei mikään mitä sanon auta menetyksen kokenutta, sen sijaan jos valikoin sanani huonosti voin aiheuttaa lisää tuskaa. Periaatteessa pidän tärkeänä että sureva saa tukea ja häntä ei jätetä yksin eikä tuttavat jättäydy etäälle, mutta käytännössä olen huomannut lähestymisen olevan pelottavaa. Eikä se johdu surevasta, vaan omasta päästä se pelko tulee. Inhoan tätä piirrettä itsessäni. Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia.

Aloittajan kanssa samankaltainen tilanne aikoinaan. Nuorempana tulin jätetyksi muutaman vuoden seurustelusuhteesta. Erossa sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä. Eron jälkeen omat lapsuuden kaverinikin ryhtyivät karttamaan. Sellaiset joiden kanssa oltiin tiiviisti yhteyksissä ja tekemisissä ennen eroa. Vuosikymmeniä on kulunut, en vieläkään ymmärrä miksi kaverit rupesivat karttamaan. Vastatoimena lemppasin kaverit muutaman kuukauden karttelun jälkeen. Osa lempatuista kavereista ihmettele kohtaloaan vieläkin. Mullistus elämässä erottelee jyvät akanoista kaverisuhteissa.

Kohtalotoveri, mies kirjoitti:

Aloittajan kanssa samankaltainen tilanne aikoinaan. Nuorempana tulin jätetyksi muutaman vuoden seurustelusuhteesta. Erossa sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä. Eron jälkeen omat lapsuuden kaverinikin ryhtyivät karttamaan. Sellaiset joiden kanssa oltiin tiiviisti yhteyksissä ja tekemisissä ennen eroa. Vuosikymmeniä on kulunut, en vieläkään ymmärrä miksi kaverit rupesivat karttamaan. Vastatoimena lemppasin kaverit muutaman kuukauden karttelun jälkeen. Osa lempatuista kavereista ihmettele kohtaloaan vieläkin. Mullistus elämässä erottelee jyvät akanoista kaverisuhteissa.

Nyt oli puhe kuolemasta, hiukan eri asia! Ja jos joka tilanteessa alkaa ystäviä erottelemaan, niin huomaa pian olevansa aika yksin. Vai oletko itse osannut aina ja kaikissa tilanteissa olla ystävillesi se läsnäoleva oikeat sanat laukova superfrendi?

Koska en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa. Kaikki tuntuu niin teennäiseltä; halaaminen, "otan osaa" -sanominen, kädestä kiinni pitäminen.. ei voi sanoa mitään "kyllä se siitä!" -kommentteja kuulostamatta tilannetajuttomalta dorkalta. Nimenomaan tuttavasuhteissa. Läheisissä suhteissa kuolema koskettaa kaikkia lähipiiriin kuuluvia.

Saman huomannut ...