Uusperheelliselle kysymys!

Se, että miehen eksällä on periaatteellinen sananvalta siihen, miten ja missä me esimerkiksi lomailemme. Semisti ahdistavaa.

Vierailta tuntuvat lapset tulevat kotiisi etkä saa heihin oikein mitään yhteyttä. Kamalaa kaikille osapuolille. Mustasukkaisen ei kannata lähteä näihin kuvioihin mukaan, enkä kyllä, rehellisesti sanottuna, suosittele kenellekään muullekaan.

Ajatus siitä, että miehen lapset tulevat. Lasten kanssa menee hyvin, ovat läheisiä. Mutta vaikeinta se hetki, kun tajuat lapsien tulevan tänään ja lapsiperhearki alkaa. Kun siihen taas muutamassa tunnissa tottuu niin mukavaahan se loppujen lopuksi on. 

Miehen lapset ärsyttää. En vain pidä heistä. Äitinsä pilalle passaamia lapsia joilla ei ole hyviä käytöstapoja. Vaadin heiltä silti samaa käytöstä kuin omiltani: sanotaan kiitos ja anteeksi, vastataan kun kysytään ja puetaan vaatteet itse. Ei kovin paljon vaadittu siis. Äitinsä tekee ihan kaiken lasten puolesta, kolmevuotiaan kantaakin paikasta toiseen. Mua niin korpeaa.

Minullakin se, kun miehen lapset tulevat. Ei lapsissa mitään vikaa ole. Minä en vain halua pikkulapsiarkea. Omani ovat jo isoja.

Olen silloin poissa maisemista. Lapset ujostelevat minua kuin vierasta ihmistä, vaikka olen heidän isänsä kanssa naimisissa. Mitäköhän he mahtavat itse ajatella? Kyse 6-7-vuotiaista.

Entisenä uusperheellisenä (poikapuoli muuttanut jo omilleen), totean, että hankalinta oli olla vastuussa toisen lapsesta. Siis ihan kokoaikaisesti, koska lapsi asui isällään. Toisaalta mulla on nykyään aikuinen lapsipuoli, joka on kuin oma; aivan samat kasvukivut on käyty läpi, kuin omienkin kanssa. Omien lasten kanssa ei tarvitse miettiä mitä mieltä joku muu on mun kasvatustavoista, miehen lapsen kanssa sitä joutui pohtimaan. Onneksi miehen ex on fiksu ja mukava, koskaan ei ole tarvinnut mistään vääntää. Lapsipuoli on minulle siis kuin oma lapsi.

Näin lapsena uusioperheessä kasvaneena voin antaa lapsen näkökulmaa (tosin nyt jo olen jopa 18v ja oma lapsi tulossa. Toivon että pystyn antamaan paremman lapsuuden ja ehjäm perheen hänelle)

Mutta vaikeinta oli se, että isäpuolelle olin se huono tytärpuoli. Oma tytär oli kaikessa parempi ja vaati minulta, että olisin samanlainen.

Olin huono koulussa, minulla on ärrä-vika, kiinnosti eläimet.. Sain huutoa siitä millainen olin ja millainen minun olisi pitänyt olla.

Myöskin isäpuolen äiti haukkui lapsilleen minua, sisaruksiani ja varsinkin äitiäni.

Velipuoleni taas puolestaan kiusasi minua, koska tiesi miksi vanhempani oli eronneet, miksi siskoni oli laitoksessa ym. Olen siis nuorin ja ei minulle kerrottu kaikkea. Eikä se olisi ollut Velipuoleni tehtävä niitä minulle naljaillen kertoa. Isäpuoleni tottakai puollusti poikaansa, eikä uskonut minua.

Siskopuoleni oli aika välinpitämätön kaikkea kohtaan.

Äitini oli väsynyt isosisarruseni kanssa tappeluun, eikä jaksanut enää puuttua isäpuoleni lapsien käyttäytymiseen.

Isälläni taas naisystävät vaihtu usein, eikä kehenkään kerennyt tutustua kunnolla. Osa sanoi suoraan, että inhoavat minua. Kunnes isäni löyti nykyisen puolisonsa (oleet 10vuotta yhessä). Hän suhtautui minuun ihanasti. Hän ymmärsi, että öisin itkeminen johtui painajaisista eikä huutaminen minulle auta. Auttoi koulun käynnissä. Sopi äitini kanssa selkeät rajat. Ei yrittänyt olla minulle äiti, vaan yritti olla minulle aikuinen johon voin luottaa ja turvautua.

Myöskin äitipuoleni lapset suhtautuivat minuun kuin olisin ollut heidän sisko, vaikka ikäeroa oli melkein 10vuotta.

Nykyään välini sisaruspuoliini on paremmat, kun biologisiin sisaruksiin. Välit äitin, isän ja äitipuolen kanssa hyvät. Isäpuolen kanssa olen tekemissä, koska en halua pahottaa äitini mieltä. Jos saisin päättää, hän asuisi niin kaukana minusta ja äitistä kun vain pystyisi. Mutta koska biologiset sisarrukseni saivat äitin ja isäpuolen eroamaan kahdesti en halua aiheuttaa mitään hämmäkkää enää. Varsinkin kun äiti vaikuttaa onnelliselta.

Pahoittelut kirjoitusvirheistä, niitä varmaan yksi sata :/ minulla on lukihäiriö, josta isäpuoleni muistaa vieläkin valittaa...

Vaikeinta on kahden kodin väliset kasvatuserot. Miehelläni on lapsi aikaisemmasta liitosta ja meillä on myös yhteinen lapsi. Olen tehnyt selväksi alusta asti miten omat lapseni haluan kasvattaa ja että en lähde samanlaiseen pelleilyyn kuin lapsen äiti. Lapsi on kuin omani ja rakastan häntä siksi hänen kasvatukseen liittyvät asiat kuuluvat myös minulle. Lapsi myös asuu meillä suurimman osan ajasta. Meillä on meidän säännöt ja äidillään omat. Äiti on lepsu, antaa kaikessa periksi, tekee kaiken puolesta jne. Lapsessa on selkeästi havaittavissa se, että meillä on reipas ja oma-aloitteinen ja äitinsä luona taantuu pikkulapseksi.

Minä en tiedä kumpaako vituttaa enemmän miehen nuoruudenvirhe, minua vai miestä. Exä on oikeasti ihan pimeä. Hänen kanssaan asiointi on todella vaikeaa kun ihminen ei ymmärrä mikä on sopivaa ja mikä ei. Yritimme saada hänet mm. allekirjoittamaan tapaamissopimuksen jotta lapsille tulisi jonkinlaista rytmiä arkeen mutta ei, ei rouvalle passannut. Päivän sanat tällä 40v. kääkällä on "mä haluun" "mä vaadin". Mielikuva ylikasvaneesta, ylihemmotellusta pikkuprinsessasta on hyvinkin vahva. Voin kuvitella miten hän mutristaa huulia ja polkee jalkaa jos emme hyppää sillä sekunnilla hänen toiveidensa mukaan.

Hänellä tuntuu pääperiaate olevan "muut hoitaa, en minä". Jos ei meille saa tuputettua kakaroitaan, vie ne vanhemmilleen jotka on jo vanhoja ja huonokuntoisia. Perustelee "töillä" eikä mieleenkään tule että ihanko totta, muutkin käyvät töissä ja saavat silti kakaransa huollettua ilman että hyppyytetään exää, nyxää ja isovanhempia mielivaltaisesti.

Lapset oireilevat todella vahvasti hullua äitiään, on todella henkisesti raskasta koko meidän perheelle viettää viikonloppua heidän kanssaan. Ovat kateellisia meillä asuville lapsille kun tuntuvat itsekin ymmärtävän miten tuulista on elämä siellä äidin päässä ja täällä kaikki on hyvin. Äidillä vaikuttaa olevan jonkin sortin kaksisuuntainen mielialahäiriö mania-vaiheessa jatkuvasti, sitä vaan toivoo näin ulkopuolelta että edes pieni osa siitä turhasta hyöräämisestä menisi lapsiin eikä jatkuviin projekteihin joita aina aloitetaan muttei yhtäkään tähän mennessä ole loppuun saatu. Raha-asioitaan ei näköjään myöskään hallitse. Kaikki rauhassa oleilu kotona on hänelle täyttä myrkkyä, kalenteria täytetään hullunkiilto silmissä ja lapsia raahataan pitkin-poikin Suomea ja ulkomaita myöten.

Lapsilla jatkuvasti liian pieniä vaatteita, puutteelliset ulkovaatteet (esim. Kumppareissa -20 asteessa, kumppareissa +20 asteessa). Kynsiä ei leikata eikä hiuksia, jatkuva räkäisyys kun eivät saa rauhassa sairastaa (äidin mania ei heikkouksia salli), haisevat pahalle, kaikesta paistaa se miten heitteillä lapset ovat. Eivät osaa laittaa astioita koneeseen, eivät pyykkejä koriin, eivät siivoa leikkejä oma-alotteisesti jne. Arvostelevat tekemääni ruokaa, käytöstavat puuttuu. Koko perustus hyvälle elämälle puuttuu. Riehumista ja mellastamista. Kouluikäisistä siis kyse, ei taaperoista. Exä saa myös ihme kohtauksia ja ilmoittelee lapsiaan kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin ihan jatkuvasti. Esim. Ekaluokkalaisella pari vuotta sitten oli neljä harrastusta, viidet harkat per viikko ja matsi viikonloppuna, kun haimme lapsia niin tuli ilmoitusluontoisena asiana että viette sitten noihin ja noihin harkkoihin. Aha. Parin kuukauden päästä kaikki lajit ovat taas vaihtuneet. Hullua touhua. Lapsi ei saa rauhassa keskittyä yhteen asiaan vaan äiti höyryää kuin hullu.

En tiedä miten jaksan vielä seuraavat 10 vuotta näiden lasten vierailuja, enkä tiedä miten mieheni jaksaa. Lapsenikin ovat aika finito näiden meidän yhteisten viikonloppujen jäljiltä. Mies Rakastaa kyllä lapsiaan mutta jos ovat keskimäärin yhden viikonlopun kuukaudessa niin eipä me paljoa heidän elämään ehditä vaikuttaa. Toki silti yritämme parhaamme. Mutta kyllä välillä käy mielessä että minkä hemmetin takia kun lopputulos on jo kiveen kirjoitettu, ennuste hoitamattomien mt-ongelmien kanssa kamppailevien yh-äitien tuotoksille ei varsinaisesti ole ainakaan valoisa. Kiitos kun sain avautua, huh. Arvatkaa onko kullannuput tulossa taas tänään? Yritän tässä psyykata itseäni.

Olen uusperheen lapsi, äitini aiemmasta liitosta. Äitini oli kuulemma mustasukkainen isäpuoleni suosiosta ja hänen tavastaan mm. halata meitä. Äiti itse on ihan todella jäyhä eikä hän oikeastaan ikinä halaa ketään, eli ennemmin tuollainen halauskulttuuri aiheutti hänessä kateutta. Isäpuoleni taas on eloisa, sosiaalinen ja sellainen tarinaniskijä.

Itse elin onnellisen lapsuuden uusperheessä ja olen todella hyvissä vanhempieni - äitini ja isäpuoleni - kanssa myös tänä päivänä.

13v vuoden uusperhe-elämää ( minun lapsi ed. suhteesta sekä yhteiset lapset) niin ainoa hankala asia on ollut minun lapsen esimurkkuikä. Siis miehelleni vaikeaa aikaa. Lapsi osasi olla todella rasittava tuolloin, teini-ikäkin oli mukavempaa.

Silloin joutui jokusen kerran olemaan välissä, molemmin puolin.

Luulen että sama olisi tapahtunut vaikka lapsi olisikin miehen oma, huomaan näistä yhteisistä :-)

Esikoiseni on jo täysi-ikäinen ja on todella hyvät välit isäpuoleensa. Kuten myös omaan isäänsä.

Taidamme olla onnekkaita kun asiat on sujuneet.

Tsemppiä niille joille esim ex järjestää ongelmia...

No se, että niistä toisen lapsista on minulle kuitenkin lisävaivaa kun tulevat, vaikka yritän antaa vanhempansa hoitaa. He "häiritsevät" kotirauhaani, en koe heitä niin läheisiksi ja sitten kaikki aikataulujen sopiminen on hankalaa jne. Ja sitten tämän kaiken ärsytyksen ei saisi antaa yhtään näkyä, ainakaan lapsille. Ja positiivisia asioita ei kysytty:)

No, eipä nämä ongelmat poikkeustapauksia lukuunottamatta mitenkään suuria ole, kun tätä ketjua lukee. Miksi uusperheitä sitten haukutaan?

Kysyn, koska lapseni asuvat uusperheessä isänsä luona.

Yksi kommentti tuohon kotien erilaisiin sääntöihin: minusta niille ei vain voi mitään. Meillä minä olen lepsumpi ja isä tiukkis. Molemmat pitävät toisen mallia sellaisena, ettei siihen voi mukautua. Esim minä en suostu kasvattamaan lapsilleni vastuuta pelon avulla, vaan haluan kasvattaa vastuun vapauden kautta. Ja isä haukkuu minua, että pilaan lapset....näille asioille ei siis vain mahda mitään.

Ap

Vaikeinta on löytää aikaa tarpeeksi huomioida kaikki. Me ratkaisimme niin, että olemme uusioperhe vain viikonloppuisin, viikolla (minun) lapset ja minä olemme kolmestaan. Viikonloppuna taas yhdessä (joka toinen) tai miehen kanssa kahdestaan toisiimme keskittyen (lapset isällä). Toimii meillä hyvin. Ja ne säännöt voi ihan hyvin olla hieman erilaiset kodeissa, ei se lapsia hämää.

Ikävä lapsia, kun eivät ole kotona. Ei se mitään luksusta ole.

tykkään perhearjesta, lapset ovat ihania ja lapsuusaika niin lyhyt kuitenkin. T. Uusperheellinen, jossa lapsia nyt 10-20 ikävuosien väliltä.

.

Minun kohdallani vaikeinta oli tottua lapsiperheen elämään, vaikka mieheni lapset oli jo isoja meille muuttaessaan (lukiossa). 

Asua samassa taloudessa tuntemattomien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei välttämättä haluaisi asua.

Haastavaa totuttaa lapset toisiinsa niin ettei kukaan tule ohitetuksi. Haastavaa hyväksyä miehen pienet lapset kun omat jo isompia. Haastavaa löytää oikeanlainen tapa suhtautua miehen exään, joka säännöllisin väliajoin yrittää keksiä keinoja puuttua perheemme elämään.  Kaikkein haastavinta on ollut ottaa vastuu itsestään ja tunteistaan. Uusperheessä on lähes mahdotonta onnistua jos ei todella seiso omilla jaloillaan. Yhdinperheessä on helpooa sukea paha maailma ulkopuolelle ja rakentaa oma kupla, vaikka vähän valheellinenkin. Uusperheess se ei onnistu. Mut kaikesta on selvitty hienosti, kun ollaan varsin sopivia toisillemme ja rakastetaan niin paljon. Itsejämme, toisiamme ja lapsiamme. Ja parisuhde on se ykkönen. Ja heti siinä mekein rinnalla lapsen oikeus vanhempaansa. 

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä reilut kolme vuotta ja muutimme yhteen noin vuoden seurustelun jälkeen. Tavatessamme hänen tyttärensä oli kaksivuotias ja hän on asunut kanssamme täysipäiväisesti yhteenmuutosta lähtien. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, ja rakastan tyttöä kuin omaani. Hän näkee omaa äitiään muutaman kuukauden välein yhden viikonlopun verran, siitä huolimatta, että hän asuu samalla paikkakunnalla kanssamme, ja järjestämme näitä tapaamisia aina kun äiti itse pyytää. Lapsen äiti on itse luopunut tyttärensä lähivanhemmuudesta jo ennen kuin tulin kuvioihin, eikä hänellä ole juuri mitään roolia lapsen jokapäiväisessä elämässä. Hän ei siis esim soittele tyttärelleen, ja maksamme lapsen isän kanssa kaikki laskut, ja isä tekee suurimmat päätökset lapsen elämästä.

Vaikeinta tällaisessa tilanteessä itselleni on tunne-elämä. Koen samaan aikaan äidin hylänneen tyttärensä ilman mitään selvää syytä, ja samalla pidän tytärtä kuin omaani. Siitä huolimatta hän tulee aina olemaan osa elämäämme, ja lapselle isänsä lisäksi ainoa oikea vanhempi. Lapsi mieltää oikean äitinsä ensisijaiseksi äidikseen, ja tulee niin varmasti aina tekemään. Tästä syystä yritin olla todella varovainen aluksi, jotta en kiintyisi tyttöön liikaa ja särkisi omaa sydäntäni. Se on kuitenkin lähes mahdotonta, kun kerran hän on asunut kanssamme alusta asti. Rakastan perhettäni pohjattomasti, enkä vaihtaisi miestäni tai hänen tytärtään kehenkään. Siitä huolimatta löydän itseni toisinaan itkemästä tilannettani. Jokainen kerta, kun tytär puhuu oikeasta äidistään on kuin puukonisku sydämessä, muistuttaen minua siitä, että vaikka tekisin mitä lapsen eteen vielä vuosikymmentenkin ajan, niin hänet hylännyt biologinen äiti tulee aina ensin.