Tajusin vasta vähän aikaa sitten aikuisena että äitini käytös ei ollut normaalia.

Voi harmi =(. Itsekin näin aikuisena alkanut syyttää vanhempiani, että miksi toinen tykkäsi viinasta enemmän ja toinen uudesta akastaan.

Lapsena ajattelee, että vanhemmat ovat aina oikeassa ja ovat hyviä ja viisaita ihmisiä. Varmasti lapsi rakastaa vanhempiaan vilpittömästi, vaikka nämä hakkaisivat, nöyryyttäisivät ja kiusaisivat lasta tarkoituksella. Tästä tietenkin seuraa, että lapsi ajattelee olevansa niin paha että ansaitsee tuon. Vasta kun kasvaa aikuiseksi, älyää yhtenä kauniina päivänä: "Jos minulla olisi lapsi, en ikinä voisi kuvitella kohtelevani lasta noin. Eikä kukaan ystävistänikään"

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ajattelee, että vanhemmat ovat aina oikeassa ja ovat hyviä ja viisaita ihmisiä. Varmasti lapsi rakastaa vanhempiaan vilpittömästi, vaikka nämä hakkaisivat, nöyryyttäisivät ja kiusaisivat lasta tarkoituksella. Tästä tietenkin seuraa, että lapsi ajattelee olevansa niin paha että ansaitsee tuon. Vasta kun kasvaa aikuiseksi, älyää yhtenä kauniina päivänä: "Jos minulla olisi lapsi, en ikinä voisi kuvitella kohtelevani lasta noin. Eikä kukaan ystävistänikään"

Tämä just! Lapsi rakastaa vanhempiaan riiippumatta miten vanhemmat kohtelevat lastaan. Käyttävätkö nämä kaltoinkohtelevat vanhemmat tällöin lapsen lapsen rakkautta ja riippuvuussuhdetta hyväksi? Varmasti. Jopa aikuisuuteen asti, kunnes lapsi/aikuinen repii itsensä irti ja ottaa oman arvonsa elämässään.

Minä tajusin asian vasta, kun sain oman lapsen. Ajattelin nimenomaan niin kuin yksi aiempi kirjoittaja sanoi: että kun minulla on lapsi, en halua enkä edes pystyisi olemaan hänelle samanlainen kuin omat vanhempani minulle.

Melkein nelikymppiseksi asti olin siinä uskossa, että minulla oli ihan normaali ja hyvä lapsuus, olin itse vain vaikeaa ja vääränlainen tai ennemminkin olen, edelleen.

Sinua ei kuitenkaan pahoinpidelty? 

Ei nimittäin sekään olisi tavatonta. Ja oliko tämä kovin yleistä? Persoonasta riippuen huonot tai hyvät muistot pyrkivät aikuisuudessa pintaan. 

Vaikea sanoa yhtään mitään tähän ilman tarkempaa kuvailua tilanteista. Et kerro edes ikää näiden tapahtumien aikana. Esim. 17-vuotiaalta tyttäreltäni odotan jotain näkemystä kaapin sisällöstä ja sen mukaista ostostoimintaa ihan oma-aloitteisesti. 

En tosiaan tässä halua vastoin parempaa tietoani puolustella äitiäsi, mutta ymmärrän, että näkökulmat voivat olla kovin erilaiset. 

Oletko puhunut äitis kanssa tästä? Sen nyt tekisin ensimmäiseksi ennen kuin ryntään hakemaan Kelan terapiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Kun olin lukioikäinen, kaverini alkoivat vihjailemaan minulle että vanhempani eivät ole normaaleita. En uskonut. Myöhemmin seurustelukumppanit yrittivät sanoa minulle, että vanhempani kohtelevat ikävästi läheisiään, en välittänyt, olin tottunut. Sain keskenmenon, äitini oli huolissaan vain siitä, mitä naapurit sanovat. Vuosia myöhemmin aviouiduin, liitto on onnellinen. Minulla on ollut rauha käsitellä koko elämääni, jonka ongelmaksi ymmärsin äitini. Äiti ei siedä miestäni, koska mieheni ei juo, ei lyö, on kouluttautunut ja vakityössä, luottotietoinen, sivistynyt, mukava, komeakin. Ärsyttävintä äidille on, että mieheni ei korviaan letkauta anoppinsa ilkeyksille.

Vierailija kirjoitti:

Sinua ei kuitenkaan pahoinpidelty? 

Ei nimittäin sekään olisi tavatonta. Ja oliko tämä kovin yleistä? Persoonasta riippuen huonot tai hyvät muistot pyrkivät aikuisuudessa pintaan. 

Vaikea sanoa yhtään mitään tähän ilman tarkempaa kuvailua tilanteista. Et kerro edes ikää näiden tapahtumien aikana. Esim. 17-vuotiaalta tyttäreltäni odotan jotain näkemystä kaapin sisällöstä ja sen mukaista ostostoimintaa ihan oma-aloitteisesti. 

En tosiaan tässä halua vastoin parempaa tietoani puolustella äitiäsi, mutta ymmärrän, että näkökulmat voivat olla kovin erilaiset. 

Oletko puhunut äitis kanssa tästä? Sen nyt tekisin ensimmäiseksi ennen kuin ryntään hakemaan Kelan terapiaa. 

Mitä ihmettä selität, että pahoinpitely olisi normaalia vai mitä? Ap viittaa jo henkiseen pahoinpitelyyn. Tarkoitatko että fyysinen siihen päälle tekisi asiasta oleellisemman? Miten lapsen ikä vaikuttaa, ei mitenkään. Teetkö itse samaa äitinä, että teet kylään lähtemispäätöksiä lapsen joululomalla klo 7.58 ilmoittaen että pari minuuttia aikaa pukea ja ellei tyttäresi ole täysissä pukeissa klo 8, saat kenties raivarin, vai miten angstaat? Ei vaatekaapin sisältö tähän vaikuta, etkö tajua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Hyvin sanottu. Tunteettomuuden ja selviytyjämentaliteetin ihannointi on usein merkki siitä, että on pahasti traumatisoitunut ja että se trauma vaikuttaa itseen vielä vahvasti, vaikka sen miten yrittäisi kieltää.

Tässä sinulle 110 sivua vertaistukea (kyllä, meitä on muitakin):

http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Minun pelastukseni on täysipäinen ja perheen arkeen isolla panoksella osallistuva mies. Minä voin sanoa, että "nyt en jaksa" ja vaikka nousta pöydästä sen kaatuneen maitolasin ääreltä ja mies hoitaa homman. Kohtuuttomasti hermostuminen on minun ristini, ääni nousee, hermostun, en jaksa odottaa, tuntuu että lapsi tahallaan lorvii tai hutiloi - samalla minusta tuntuu tosi pahalta. Olen opetellut lähtemään tilanteesta hetkeksi pois (käyn kierroksella toisessa huoneessa tms.), sanon miehelle että hoida sinä, tai jos kaikki menee ihan päin vittua niin koitan silti halata lasta ja pyytää anteeksi. Lapsiani en hauku, enkä lyö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Hyvin sanottu. Tunteettomuuden ja selviytyjämentaliteetin ihannointi on usein merkki siitä, että on pahasti traumatisoitunut ja että se trauma vaikuttaa itseen vielä vahvasti, vaikka sen miten yrittäisi kieltää.

Totta. Nuorempana katkoin tylysti, tarkoituksella ja ilman mitään hyvää syytä välit kavereihin ja minusta kiinnostuneisiin poikiin ja miehiin. Halusin näyttää maailmalle miten tunteeton, kova ja kylmä minä olen. 

Vasta 10 vuotta myöhemmin ällistyin kun kerran mieleeni tuli ajatus, että he saattoivat loukkaantua siitä. Seuraava ajatus: hetkinen, on hyvin mahdollista että ihan oikeasti loukkaantuivat. Sitten, hämmästyneenä ymmärsin että kun katkaisin välit ilman selitystä kaveriin, jonka kanssa olin jutellut joka päivä 3 vuoden ajan, hän ihan varmasti loukkaantui.

Tuollainen lapsuus tappaa sekä omat tunteet että kyvyn ymmärtää muiden tunteita. En aivan oikeasti ymmärtänyt ollenkaan, että käytökselläni pahoitin ihmisten mielen. Tunteeni kai alkoivat viimein toimia, kun olin ollut muutaman vuoden poissa lapsuuskotini vaikutuspiiristä. Silloin aloin ymmärtää muidenkin tunteita.

Vuosi sitten vielä kielsin lapsuuden vaikuttaneen minuun mitenkään. Olen nyt pohtinut näitä asioita paljon sekä yksin että terapeutin kanssa, enkä enää tunne mitään häpeää kun sanon että ne vaikuttivat paljon. Ja että olen vihainen. Olen todella vihainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Minun pelastukseni on täysipäinen ja perheen arkeen isolla panoksella osallistuva mies. Minä voin sanoa, että "nyt en jaksa" ja vaikka nousta pöydästä sen kaatuneen maitolasin ääreltä ja mies hoitaa homman. Kohtuuttomasti hermostuminen on minun ristini, ääni nousee, hermostun, en jaksa odottaa, tuntuu että lapsi tahallaan lorvii tai hutiloi - samalla minusta tuntuu tosi pahalta. Olen opetellut lähtemään tilanteesta hetkeksi pois (käyn kierroksella toisessa huoneessa tms.), sanon miehelle että hoida sinä, tai jos kaikki menee ihan päin vittua niin koitan silti halata lasta ja pyytää anteeksi. Lapsiani en hauku, enkä lyö.

Minun mieheni katsoo pettyneenä ja haukkuu minua jos en jaksa. Hänen mielestään minun pitäisi jaksaa aivan kaikki koko maailmassa jottei hänen tarvitsisi vaivautua.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Totta. Äiditkin ovat ihmisiä. Ja äitejä arvioidaan kuin ihmisiä, ei niin kuin pyhimyksiä jotka tekevät aina oikein. Omilta lapsiltaan jokainen äiti ja isä saa aikanaan sen tuomion, jos on lastaan huonosti kohdellut. Ne lapset rakastavat vanhempiaan pyyteettömästi ja kyseenalaistamatta mitään - nyt. Tulee aika, kun lapset arvioivat vanhempiensa käytöstä. Aikuisena ja vanhempansa kassa tasavertaisena. Siitä ei tule kaikille vanhemmille mukavaa. Eikä tarvitsekaan.

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni katsoo pettyneenä ja haukkuu minua jos en jaksa. Hänen mielestään minun pitäisi jaksaa aivan kaikki koko maailmassa jottei hänen tarvitsisi vaivautua.

Ihan hirveätä. :O

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Minulla oli tuollainen herkästi hermostuva ja huutava esimies. Teimme yhdessä valituksen hänestä ja hänet siirrettiin muihin hommiin. Lapsi ei voi tehdä valitusta. Ja lapsella on kuitenkin huonommat valmiudet kestää tuollaista.

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan