Lue keskustelun säännöt.
Elämäni vaikein päätös -ero
02.11.2016 |
Olemme olleet yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä noin 20 vuotta. Vastoinkäymisiä on kasaantunut vain niin paljon viimeisten vuosien aikana, että sekä mies että minä olemme aivan uupuneita. Miehen masennus, alavireisyys, surumielisyys, kykenemättömyys olla onnellinen on vienyt hapen ja ilon meidän perheen elämästä joitakin valoisampia yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta jo useamman vuoden. Olen omasta puolestani tehnyt kaiken mitä pystyin muuttaakseni olosuhteita, tunnelmaa paremmaksi. Tiedän että miehenikin on tehnyt oman parhaansa omien voimavarojensa mukaan.
Mutta en jaksa enää ponnistella, uskoa jatkuvasti (ilmeisesti turhaan) 'parempaan huomiseen'. Haluan iloa ja valoa minun elämääni ja lastemme elämään. Ja myös mieheni elämään. Näen suhteemme kauniina, mutta kovin säröisenä posliinivaasina. Vaikka sitä nyt kuinka huoltaisi ja paikkailisi, ei siitä saa enää ehjää...
Olen hyvin surumielinen. Mieheni on aivan rikki. Lapsille emme ole vielä kertoneet.
Jotenkin vain ollen tullut siihen pisteeseen, että uskon että on parempi 'päästää irti', 'kääntää uusi sivu' jne ja toivoa että meille kaikille tulee tämän kautta tilaa jollekin uudelle...
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Voit kertoa vain omasta puolestasi. Minä puolestani voin kertoa, että on.
Aloittajalle sen verran, että meilläkään eroon ei liittynyt mitään draamaa. Se oli monen vuoden miettimisen tulos. Lopulta yhteinen, vaikka minun aloitteestani lähtikin. Olemme erinomaisissa väleissä. Melkeinpä voisi sanoa, että ihan samanlaisissa kuin aiemminkin. Suhteemme oli liiton aikanakin ihan kaveripohjalla. Kavereita olemme edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Suurin syy on se, että mieheni ei ilmeisesti kykene olemaan onnellinen. Hetken aikaa kun on joku uusi juttu hän innostuu ja luottaa, että tämä on 'se' juttu, joka auttaa hänet mentaalisesta suostaan. Tai sitten se onnellisuus on 'tuolla jossain', 'sitten kun'. Lisäksi hänellä on useampi fyysinen sairaus, jotka tekevät hänen elämästään todella hankalan ja vaikean. Työnsä luonteensa vuoksi hän on todella paljon poissa kotoa. Kun hän on kotona hän joko nukkuu tai on mentaalisesti poissa, ei läsnä. Koska lääkkeet eivät helpota hänen oloaan tarpeeksi, hän joko juo tai polttelee kannabista pakonomaisesti.
Olen jo vuosia kantanut suurimman vastuun tämän perheen pyörittämisessä, joten minun osaltani muutos yksinhuoltajaksi on aika pieni. Eikä minulla mitään järjettömiä odotuksia ole. En vain jaksa enää kantaa vastuuta myös mieheni onnellisuudesta, en jaksa enää murehtia kaikkia hänenkin murheitaan, en jaksa enää sitä kuinka imeydyn hänen raskasmielisyyteensä mukaan...
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Suurin syy on se, että mieheni ei ilmeisesti kykene olemaan onnellinen. Hetken aikaa kun on joku uusi juttu hän innostuu ja luottaa, että tämä on 'se' juttu, joka auttaa hänet mentaalisesta suostaan. Tai sitten se onnellisuus on 'tuolla jossain', 'sitten kun'. Lisäksi hänellä on useampi fyysinen sairaus, jotka tekevät hänen elämästään todella hankalan ja vaikean. Työnsä luonteensa vuoksi hän on todella paljon poissa kotoa. Kun hän on kotona hän joko nukkuu tai on mentaalisesti poissa, ei läsnä. Koska lääkkeet eivät helpota hänen oloaan tarpeeksi, hän joko juo tai polttelee kannabista pakonomaisesti.
Olen jo vuosia kantanut suurimman vastuun tämän perheen pyörittämisessä, joten minun osaltani muutos yksinhuoltajaksi on aika pieni. Eikä minulla mitään järjettömiä odotuksia ole. En vain jaksa enää kantaa vastuuta myös mieheni onnellisuudesta, en jaksa enää murehtia kaikkia hänenkin murheitaan, en jaksa enää sitä kuinka imeydyn hänen raskasmielisyyteensä mukaan...
ap
Nyt kun kerrot niin ymmärrän sinua. Ja sanon että kannattaa erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Voit kertoa vain omasta puolestasi. Minä puolestani voin kertoa, että on.
Aloittajalle sen verran, että meilläkään eroon ei liittynyt mitään draamaa. Se oli monen vuoden miettimisen tulos. Lopulta yhteinen, vaikka minun aloitteestani lähtikin. Olemme erinomaisissa väleissä. Melkeinpä voisi sanoa, että ihan samanlaisissa kuin aiemminkin. Suhteemme oli liiton aikanakin ihan kaveripohjalla. Kavereita olemme edelleen.
Ai kun hyvä kuulla. Näin minäkin toivon meillä menevän. Loppujen lopuksi. Kunhan mieheni on päässyt pahimmasta järkytyksestä yli.
Mikä oli teidän eron perimmäinen syy? Oliko teillä välillä sellaisia kausia, että ajattelit, että ehkä tämä on sittenkin hyvä ja toimiva suhde, että hankaluudet ovat vain väliaikaisia?
Minä olen puhunut erosta jo aiemmin. Olen kertonut miehelleni, että en jaksa tällaista enkä halua katkeroitua tai ruveta marttyyriksi. Ja hän ymmärsi ja yritti. Ja minä yritin, mutta ilmeisesti se ei aina auta.
ap
Päästä irti, mutta älä aivan heti aloita uutta suhdetta. Pidä keskusteluyhteys mieheen auki, mutta elä enimmäkseen omaa elämääsi. Muutto erilleen on varmasti ratkaisevaa. Kohtaa erilaiset tunteet, jotka tulevat eron jälkeen vastaan ja nauti elämän pienistä asioista, jotka varmasti erotat, kun pääset uuteen ympäristöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Suurin syy on se, että mieheni ei ilmeisesti kykene olemaan onnellinen. Hetken aikaa kun on joku uusi juttu hän innostuu ja luottaa, että tämä on 'se' juttu, joka auttaa hänet mentaalisesta suostaan. Tai sitten se onnellisuus on 'tuolla jossain', 'sitten kun'. Lisäksi hänellä on useampi fyysinen sairaus, jotka tekevät hänen elämästään todella hankalan ja vaikean. Työnsä luonteensa vuoksi hän on todella paljon poissa kotoa. Kun hän on kotona hän joko nukkuu tai on mentaalisesti poissa, ei läsnä. Koska lääkkeet eivät helpota hänen oloaan tarpeeksi, hän joko juo tai polttelee kannabista pakonomaisesti.
Olen jo vuosia kantanut suurimman vastuun tämän perheen pyörittämisessä, joten minun osaltani muutos yksinhuoltajaksi on aika pieni. Eikä minulla mitään järjettömiä odotuksia ole. En vain jaksa enää kantaa vastuuta myös mieheni onnellisuudesta, en jaksa enää murehtia kaikkia hänenkin murheitaan, en jaksa enää sitä kuinka imeydyn hänen raskasmielisyyteensä mukaan...
ap
Nyt kun kerrot niin ymmärrän sinua. Ja sanon että kannattaa erota.
Kiitos ymmärryksestäsi. Olen vasta viimeisen vuoden ajan puhunut ihmisille avoimesti parisuhteestani. Ja vasta oikeastaan muiden ihmisten reaktioista olen alkanut hahmottamaan tilanteen vaativuutta. Olen jotenkin ikuinen optimisti. Olen antanut uusia ja uusia mahdollisuuksia meidän suhteelle. Olen tuntenut hirvittävää syyllisyyttä, että edes harkitsen sairaan jättämistä. Ihmisen jättämistä, joka myös yrittää parhaansa. Tuntuu helpottavalta kun joku osoittaa ymmärtävänsä tilanteen mahdottomuuden.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oikein selvinnyt miksi haluat erota.
Ja luuletko oikeasti että eronneena yhteishuoltajana / yksinhuoltajana / sinkkuna olisi onnellisempaa ja valoisampaa? Voin kertoa että ei ole.
Suurin syy on se, että mieheni ei ilmeisesti kykene olemaan onnellinen. Hetken aikaa kun on joku uusi juttu hän innostuu ja luottaa, että tämä on 'se' juttu, joka auttaa hänet mentaalisesta suostaan. Tai sitten se onnellisuus on 'tuolla jossain', 'sitten kun'. Lisäksi hänellä on useampi fyysinen sairaus, jotka tekevät hänen elämästään todella hankalan ja vaikean. Työnsä luonteensa vuoksi hän on todella paljon poissa kotoa. Kun hän on kotona hän joko nukkuu tai on mentaalisesti poissa, ei läsnä. Koska lääkkeet eivät helpota hänen oloaan tarpeeksi, hän joko juo tai polttelee kannabista pakonomaisesti.
Olen jo vuosia kantanut suurimman vastuun tämän perheen pyörittämisessä, joten minun osaltani muutos yksinhuoltajaksi on aika pieni. Eikä minulla mitään järjettömiä odotuksia ole. En vain jaksa enää kantaa vastuuta myös mieheni onnellisuudesta, en jaksa enää murehtia kaikkia hänenkin murheitaan, en jaksa enää sitä kuinka imeydyn hänen raskasmielisyyteensä mukaan...
ap
Nyt kun kerrot niin ymmärrän sinua. Ja sanon että kannattaa erota.
Kiitos ymmärryksestäsi. Olen vasta viimeisen vuoden ajan puhunut ihmisille avoimesti parisuhteestani. Ja vasta oikeastaan muiden ihmisten reaktioista olen alkanut hahmottamaan tilanteen vaativuutta. Olen jotenkin ikuinen optimisti. Olen antanut uusia ja uusia mahdollisuuksia meidän suhteelle. Olen tuntenut hirvittävää syyllisyyttä, että edes harkitsen sairaan jättämistä. Ihmisen jättämistä, joka myös yrittää parhaansa. Tuntuu helpottavalta kun joku osoittaa ymmärtävänsä tilanteen mahdottomuuden.
ap
Ymmärrän sinua koska oma mieheni on vähän samanlainen kuin kuvaat. Tosin hän ei käytä mitään päihteitä eikä hänellä ole virallista masennusdiagnoosia. Mutta mielestäni hän on ollut jo vuosia masentunut, täyttää ainakin kaikki merkit siitä. Masennus ei olisi ongelma vaan ongelma on että hän ei kykene olemaan onnellinen. Elää suurudenhulluissa haaveissa, joista yhtään ei ole koskaan kyennyt toteuttamaan (ja rypee alamaissa koska ei saavuta haaveitaan). Elämä menee sitkun-hengessä mahdottomasta haaveesta uuteen mahdottomaan haaveeseen ja mies on äreä koko ajan koska "yrittää" tavoitella haaveitaan mikä stressaa ja vie aikaa. Ja onni tulisi hänen mielestään oven takaa sitten kun elää sn saavutetun haaveen kanssa. Ja suhtautuu minuun niin että minun tehtävä maailmassa on auttaa häntä saavuttamaan nuo mahdottomat haaveet ja jos en siihen pysty niin raivostuu tai vetäytyy mykkäkouluun tai masennukseen tai syyttää minua saamattomuudesta. Haave voi olla vaikka ulkomaille tekemään menestysuraa, mutta ei tee silti yhtään työhakemusta ulkomaille. En minäkään enää jaksa tätä. Onnellinen pitäisi olla tästä hetkestä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päästä irti, mutta älä aivan heti aloita uutta suhdetta. Pidä keskusteluyhteys mieheen auki, mutta elä enimmäkseen omaa elämääsi. Muutto erilleen on varmasti ratkaisevaa. Kohtaa erilaiset tunteet, jotka tulevat eron jälkeen vastaan ja nauti elämän pienistä asioista, jotka varmasti erotat, kun pääset uuteen ympäristöön.
Kiitos. Vaikka itsekin sanon, että on aika päästää irti, luulen että se käytännössä tulee olemaan vaikeaa, varsinkin kun mies ei vielä haluaisi päästää irti. En tiedä vielä yhtään miten käytännön asiat tulevat menemään. Mies ei halua virallista eroa (ja anoppikin toivoi ettei sen suhteen kiirehdittäisi). Toisaalta hän tulee olemaan töiden puolesta seuraavien kuukausien aikana todella harvoin kotona. Toisaalta itse kaipaan selkeyttä, etten sitten kuitenkin jää henkisesti liian kytköksiin. Ja toisaalta minä olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni jo kuukausia, joten on mielestäni vain reilua antaa miehelleni tarpeeksi aikaa pohdiskella ennenkuin konkreettisia muutoksia toteutetaan.
ap
Me olemme jo kauan olleet vastaavassa pisteessä. Ero on ollut mielessäni jo vuosia.
Meillä on myös pitkä suhde. Ongelma on se, ettei isoa ongelma ole. Ei ole isoa konkreetista syytä lähetä. Eli oikeasti tämä rakkaudettomuus alkaa jo syödä. Minulla ei ole koskaan ollut kuumia tunteita miestäni kohtaan, edes silloin nuorena. Lapset on tullut tehdyä, mutta ei tosiaankan minkään kuuman seksi seurauksena.
Olen usein miettinyt, että olisi helpompaa, jos mies olisi alkoholisti tai muuten äksy luonne tai petteväinen..
Hoidan meillä arjessa ihan kaiken juurikin mietin, että minkähän näköiseksi tämä asunto tulee muutamassa viikossa kun kukaan ei enää pese vessaa, suihkua, vaihda lamppuja ja asenna tietokoneita ja muita teknisiä laitteita. Minä olen ainoa, joka hoitaa pankkiasiat, mies ei tiedä pankin salasanojaankaan...
Teillä on kuitenkin tuo miehen sairaus, joka potkii johonkin suuntaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap mitä mieltä olisit jos antaisit miehelle vaikka viisi konkreettista asiaa minkä pitää muuttua ettei eroa tulisi. Niin konkreettisia, että hän ne ymmärtää ja pystyy asioihin vaikuttamaan. Tyyliin:
-lopettaa kannabiksen ja viinan
-hakeutuu terapiaan purkamaan noita murheitaan
-saa puhua sinulle murheistaan mutta korkeintaan vartin päivässä ja vastavuoroisesti hänen pitää kuunnella sinun murheita vartti
-varaa sinua varten kerran viikossa "treffi-illan", jolloin teette yhdessä jotain henkistä läsnäoloa vaativaa siten että kännykät ja telkkarit ja nukkuminen on kielletty silloin
-sovitte listan kotitöiden jakamisesta jääkaapin oveen
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua koska oma mieheni on vähän samanlainen kuin kuvaat. Tosin hän ei käytä mitään päihteitä eikä hänellä ole virallista masennusdiagnoosia. Mutta mielestäni hän on ollut jo vuosia masentunut, täyttää ainakin kaikki merkit siitä. Masennus ei olisi ongelma vaan ongelma on että hän ei kykene olemaan onnellinen. Elää suurudenhulluissa haaveissa, joista yhtään ei ole koskaan kyennyt toteuttamaan (ja rypee alamaissa koska ei saavuta haaveitaan). Elämä menee sitkun-hengessä mahdottomasta haaveesta uuteen mahdottomaan haaveeseen ja mies on äreä koko ajan koska "yrittää" tavoitella haaveitaan mikä stressaa ja vie aikaa. Ja onni tulisi hänen mielestään oven takaa sitten kun elää sn saavutetun haaveen kanssa. Ja suhtautuu minuun niin että minun tehtävä maailmassa on auttaa häntä saavuttamaan nuo mahdottomat haaveet ja jos en siihen pysty niin raivostuu tai vetäytyy mykkäkouluun tai masennukseen tai syyttää minua saamattomuudesta. Haave voi olla vaikka ulkomaille tekemään menestysuraa, mutta ei tee silti yhtään työhakemusta ulkomaille. En minäkään enää jaksa tätä. Onnellinen pitäisi olla tästä hetkestä nyt.
Niinpä. Juuri tuo kun toinen ei osaa olla onnellinen tässä hetkessä. Tai osaisi iloita siitä mitä on sen sijaan, että murehtii mitä ei ole. Toki turhautunut saa olla ja haaveilla. Saa jopa tehdä uhkarohkeita hyppyjä tuntemattomaan (niinkuin me olemme tehneet). Mutta, että olisi sellainen perustyytyväisyys elämässä.
Toisaalta tyytymättömyys voi olla myös se eteenpäin työntävä voima. Minun mieheni on taiteellisesti lahjakas ja hän on saavuttanut aikoinaan omalla alallaan hienoja asioita. Sitten jossain vaiheessa mikään ei oiken enää sujunutkaan. Kerta toisensa perään. Olen aina tukenut miestäni parhaani mukaan omalla urallaa. Olen jopa onnistunut tuhoamaan oman työelämäni tämän takia. Olen siksi jopa ottanut kantaakseni suuremman osan vastuusta ilomielin. En edes odottanut mieletöntä menestystä mieheni uralle (vaikka hän uudestaan ja uudestaan jaksaa sellaisesta spekuloida), odotin vain sellaista syvää tyydytystä mieheni 'sielussa' kun hän saa toteuttaa itseään tällä saralla...
Jos koet, että miehelläsi on oikeasti potenttiaalia niin mikset tukisi häntä. Joskus toisen luottamus ja konkreettiset teot voivat olla juuri ne, joiden avulla pääsee ylittämään sen pelottavan kynnyksen. Mutta älä tee samaa virhettä kuin minä ja uhraa sen vuoksi jotain itsellesi tärkeää. Olisi niin ihanaa pystyä tekemään toinen onnelliseksi! Mutta jokaisen pitää kai löytää se itsestään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua koska oma mieheni on vähän samanlainen kuin kuvaat. Tosin hän ei käytä mitään päihteitä eikä hänellä ole virallista masennusdiagnoosia. Mutta mielestäni hän on ollut jo vuosia masentunut, täyttää ainakin kaikki merkit siitä. Masennus ei olisi ongelma vaan ongelma on että hän ei kykene olemaan onnellinen. Elää suurudenhulluissa haaveissa, joista yhtään ei ole koskaan kyennyt toteuttamaan (ja rypee alamaissa koska ei saavuta haaveitaan). Elämä menee sitkun-hengessä mahdottomasta haaveesta uuteen mahdottomaan haaveeseen ja mies on äreä koko ajan koska "yrittää" tavoitella haaveitaan mikä stressaa ja vie aikaa. Ja onni tulisi hänen mielestään oven takaa sitten kun elää sn saavutetun haaveen kanssa. Ja suhtautuu minuun niin että minun tehtävä maailmassa on auttaa häntä saavuttamaan nuo mahdottomat haaveet ja jos en siihen pysty niin raivostuu tai vetäytyy mykkäkouluun tai masennukseen tai syyttää minua saamattomuudesta. Haave voi olla vaikka ulkomaille tekemään menestysuraa, mutta ei tee silti yhtään työhakemusta ulkomaille. En minäkään enää jaksa tätä. Onnellinen pitäisi olla tästä hetkestä nyt.
Niinpä. Juuri tuo kun toinen ei osaa olla onnellinen tässä hetkessä. Tai osaisi iloita siitä mitä on sen sijaan, että murehtii mitä ei ole. Toki turhautunut saa olla ja haaveilla. Saa jopa tehdä uhkarohkeita hyppyjä tuntemattomaan (niinkuin me olemme tehneet). Mutta, että olisi sellainen perustyytyväisyys elämässä.
Toisaalta tyytymättömyys voi olla myös se eteenpäin työntävä voima. Minun mieheni on taiteellisesti lahjakas ja hän on saavuttanut aikoinaan omalla alallaan hienoja asioita. Sitten jossain vaiheessa mikään ei oiken enää sujunutkaan. Kerta toisensa perään. Olen aina tukenut miestäni parhaani mukaan omalla urallaa. Olen jopa onnistunut tuhoamaan oman työelämäni tämän takia. Olen siksi jopa ottanut kantaakseni suuremman osan vastuusta ilomielin. En edes odottanut mieletöntä menestystä mieheni uralle (vaikka hän uudestaan ja uudestaan jaksaa sellaisesta spekuloida), odotin vain sellaista syvää tyydytystä mieheni 'sielussa' kun hän saa toteuttaa itseään tällä saralla...
Jos koet, että miehelläsi on oikeasti potenttiaalia niin mikset tukisi häntä. Joskus toisen luottamus ja konkreettiset teot voivat olla juuri ne, joiden avulla pääsee ylittämään sen pelottavan kynnyksen. Mutta älä tee samaa virhettä kuin minä ja uhraa sen vuoksi jotain itsellesi tärkeää. Olisi niin ihanaa pystyä tekemään toinen onnelliseksi! Mutta jokaisen pitää kai löytää se itsestään.
ap
Kyllä minä olen tukenut häntä. Kaikilla keksimilläni tavoilla. Ja tuen edelleenkin. Mutta hän onnistuu sabotoimaan itse ne haaveensa. Juuri kun asia olisi lähellä saavuttamista hän ihmeellisellä tavalla lyökin hanskat tiskiin.
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä mieltä olisit jos antaisit miehelle vaikka viisi konkreettista asiaa minkä pitää muuttua ettei eroa tulisi. Niin konkreettisia, että hän ne ymmärtää ja pystyy asioihin vaikuttamaan. Tyyliin:
-lopettaa kannabiksen ja viinan
-hakeutuu terapiaan purkamaan noita murheitaan
-saa puhua sinulle murheistaan mutta korkeintaan vartin päivässä ja vastavuoroisesti hänen pitää kuunnella sinun murheita vartti
-varaa sinua varten kerran viikossa "treffi-illan", jolloin teette yhdessä jotain henkistä läsnäoloa vaativaa siten että kännykät ja telkkarit ja nukkuminen on kielletty silloin
-sovitte listan kotitöiden jakamisesta jääkaapin oveen
Todella kultaista, että mietit tätä mun purkausta. Kiitos siitä.
-Jossain vaiheessa hän turvautui ihan tuohon viinaan ja silloin mulla paloi käämit täysin. Sen jälkeen ei ole kuin ihan todella pieninä annoksina ja todella harvoin ottanut. Hänen alkoholin käyttönsä suurin ongelma on sen pakonomaisuus. Ei niinkään määrät. Kannabiksen vaikutukset näen vähemmän haitallisina kuin monen kokeilemansa lääkkeen. Miehelläni on siis ollut vaikeita nukkumisongelmia jo pitkään. Kipuja joihin normaalit kipulääkkeet eivät tehoa, sekä järkyttävää kutinaa joka pitää sitten lopullisesti hereillä. Alkoholi ja kannabis auttavat nukkumaan ja kannabis kipuihin. Hän on kokeillut erilaisia lääkkeitä, mutta joko ne saavat atopian pahemmaksi, tai hän on ihan zombina suraavankin päivän käytön jälkeen. En pysty kieltämään häneltä niitä aineita jotka edes hieman lievittävät hänen oloaan (ja on hän ollut välillä ilmankin).
-Hän on ollut useammasa terapiassa vuosien mittaan. Välillä auttaa vähän aikaa. Taloudelliset resurssitkin tulevat jossain vaiheessa vastaan... Meditointi ja säännöllinen juokseminen auttavat tällä hetkellä parhaiten (mutta eivät tarpeeksi minulle).
-Tuo murheiden jakaminen. Olen joskus sanonutkin hänelle, että jos ei ole mitään positiivista (tai ihan vaan neutraalia) sanottavaa niin olisi mieluummin hiljaa. Ja hiljaisuushan se sitten tuli. Ja samalla toisesta huokuu sellaista raskautta ja murhetta, että kaikki kepeät jutustelut tuntuvat väkinäisiltä ja korneilta. Olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään, että minäkin haluaisin tulla kuulluksi murheineni. Mutta useimmiten kun näistä mainitsen onnistuu hän kääntämään keskustelun siihen miten hänellä on vieläkin vaikeampaa. Enkä todellakaan halua tuollaista keskustelua 'kummalla on raskaampaa'. Oikeasti haluaisin kepeyttä...
-Kiva idea tuo 'treffi-ilta', miehenikin haluaa jatkuvasti, että viettäisimme enemmän aikaa kaksistaan. Hän on paljon poissa: usein jopa pari viikkoa putkeen, joskus jopa kuukauden (useimmat viikonloput). Tällöin joudun jo kohtuuttoman paljon pyytämään lastenhoitoapua äidiltäni (nuorin ei ole vielä koulussa) ja vanhin lapsistamme joutuu ottamaan todella paljon vastuuta aamuisin nuoremmista (joudun menemään todella varhain töihin). Kun mieheni vihdoin on kotona, saattaa hän silti kuskata nuorinta äidilleni... Haluaisin meidän viettävän perheenä aikaa, mutta viime vuosina sekin on ollut aika väkinäisen ja kireän oloista. Olen kuitenkin pyrkinyt järjestämään meille myös kahdenkeskistä aikaa mahdollisuuksien mukaan ja muutaman kerran on ollut todella mukavaakin viimevuosienkin aikana, mutta se ei vaan millään riitä täyttämään niitä odotuksia joita on ihan siinä tavallisessa arkielämässä.
-Hänen poissaolonsa vaikeuttaa huomattavasti tuota kotitöiden jakoa. Itse olen viimevuosina alkanut päästämään itseni helpommalla. Teen vain välttämättömimmän ja muut kun jaksan. Harmi vain kun miestä sitten ahdistaa tulla sotkuiseen kotiin. Kotona ollessaan hän kyllä pesee ahkerasti pyykkiä ja tekee usein ruokaa. Mutta kun pyysin häntä esim tänä vuonna hoitamaan toisen lapsemme harrastuksen kun minulla ei sitä ole kertakaikkiaan enää varaa maksaa, niin eipä sitä ole vieläkään hoidettu...
Eli kuten ehkä huomaat ongelmat ovat syvemmällä ja monimutkaisempia...
ap
Ap miehesi kuulostaa aika ongelmaiselta tapaukselta. Ja joustamattomalta. Miksi hän ei järjestä työtään siten, että voi tehdä osuutensa perheessä? Luovu matkatyöstä? Ylipäätään jos on noin pahoja ongelmia niin pitäisi panostaa läsnäoloon hetkessä eikä stressata itseään huitelemalla työmatkoilla. Jos terapiat on kokeiltu eivätkä auttaneen, niin empä tiedä..
Kysy mieheltäsi mitä konkreettista hän ehdottaa avioliittonne pelastamiseksi. Ja miten perustelee, että se pelastaisi liittonne. Jos ehdotus on toteuttamiskelpoinen niin kokeile, muuten älä anna miehen vetää itseäsi mukanaan tuohon kamalaan suohon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen tukenut häntä. Kaikilla keksimilläni tavoilla. Ja tuen edelleenkin. Mutta hän onnistuu sabotoimaan itse ne haaveensa. Juuri kun asia olisi lähellä saavuttamista hän ihmeellisellä tavalla lyökin hanskat tiskiin.
Kuulostaa todella turhauttavalta. Miehesi tulee vain entistä onnettomammaksi tuolla tavoin. Ei koskaan onnistumisen elämystä. Itsesyytöstä ja varmaan itseinhoakin pidemmän päälle, ja miehesi purkaa sitä sitten varmaan sinuun. Hemmetin raskasta elää tuollaisen rinnalla jos toinen ei osaa nähdä ongelmaa itsessään. Olen pahoillani puolestasi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä mieltä olisit jos antaisit miehelle vaikka viisi konkreettista asiaa minkä pitää muuttua ettei eroa tulisi. Niin konkreettisia, että hän ne ymmärtää ja pystyy asioihin vaikuttamaan. Tyyliin:
-lopettaa kannabiksen ja viinan
-hakeutuu terapiaan purkamaan noita murheitaan
-saa puhua sinulle murheistaan mutta korkeintaan vartin päivässä ja vastavuoroisesti hänen pitää kuunnella sinun murheita vartti
-varaa sinua varten kerran viikossa "treffi-illan", jolloin teette yhdessä jotain henkistä läsnäoloa vaativaa siten että kännykät ja telkkarit ja nukkuminen on kielletty silloin
-sovitte listan kotitöiden jakamisesta jääkaapin oveen
Yhdyn tähän. Oma elämäni on todistanut minulle ja vaimolleni, että ihminen voi muuttua ja nousta sieltä suosta.
Vuosia kärsin masennuksesta, ahdistuksesta ja vaikka mistä. Suunnitelmia ja haaveita, mikään ei onnistunut. Jätin lääkkeet, aloin syödä terveellisesti ja kantaa vastuuta. Yllättäen huomasin, että kykenin asioihin mihin en aiemmin kykenyt. Onnistumisen tunteet tulivat kehiin ja oma avioliittoni on alkanut eheytyä. Olen uudelleen syntynyt!!!
Mutta tilanne täytyy kohdata, ongelmia ei saa väistellä. Pitää alkaa toimia!
Olen pahoillani tilanteestasi, voimia! :/ Onko miehesi kokeillut kaikkia mahdollisia masennuslääkkeitä? Itselläni on käytössä Venlafaxin ja ilman sitä en jaksa edes olla ihmisten seurassa, enkä saa ollenkaan nautintoa muiden seurasta niin kuin kuuluisi. Esim. Voxra -lääkettä on netissä kehuttu aika paljon, kokeilisin sitä jos en saisi nykyisestä lääkkeestä näin paljon apua.
Toisen valittaminen ja negatiivisuus on kyllä rasittavaa, vaikka olen itsekin masennuksesta kärsivä niin en juuri valita ja olen oikeastaan varsin positiivinenkin. Ei varmasti ole helppoa, mutta ehkä miehesi kannattaisi yrittää muuttaa ajattelumaailmaansa? Ja asettaa pieniä tavoitteita esimerkiksi kotitöissä ym.
Kaikkea hyvvää! :)
Onko muita, joilla samansuuntainen ero? Eli ei suurta draama, ei pettämistä tai muuta loukkaavaa käytöstä takana. Vaan sellainen pitkään harkittu ja punnittu päätös. Pystyittekö alkujärkytyksen jälkeen olemaan hyvin yhteyksissä?
Minä toivon, että meillä säilyisi hyvät välit. Olemme molemmat rehellisiä ja toisiamme arvostavia. Puhuin juuri anoppini kanssa. On kamalaa aiheuttaa hänellekin niin suurta surua tästä. Hän on ihana ihminen ja olen aina pystynyt juttelemaan hänen kanssaan avoimesti. Toivottavasti voin olla hänen tukenaan ja ystävänään myös tulevaisuudessa. Jotenkin koen meidän kaikkien olevan aina perhettä keskenämme. Vain se perheen määritys nyt muuttuu...
Olisi mukava kuulla muiden ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta.
ap