Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei suostu yrittämään/harjoittelemaan mitään
29.10.2016 |
Ja on vielä kaikenlisäksi kotihoidossa ikää kohta 6v.
Aina ollut täysin haluton harjoittelemaan mitään. Kamala parku aina vaan. Harrastuksia on kokeiltu mutta eihän niistä mitään tule kun jos ei osaa niin murjottaa vaan, ei vaan saa millään houkuteltua yrittämään. Nyt motoriset taidot laahaa niin jäljessä jo, että olen ihan epätoivoinen. Päivähoidon lopetti siis 6kk sitten kun sai sisaruksen ja puhtaasti tsloudellisista syistä, nyt YRITÄN saada uutta paikkaa mikä tuskin tulee onnistumaan.
Huolettaa kohta alkava esikoulu ja koulu kun ei osaa kunnolla leikata, ei kuperkeikkaakaan enää kunnolla ja katson suu pyöreänä kun muut tämän ikäiset roikkuu ties missä tangoissa ylösalaisin.
Parhaamme on yritetty ja itkulla opeteltu pyöräilemään sekä luistelemaan. Yritän viedä liikkumaan vapaasti urheilupaikkoihin liikuntaharrastuksen lisäksi (joka ei suju) ja toki yritetään viskaritehtäviä kotonakin tehdä ym mutta kun mistään ei tule mitään ja hirveä marina ja vollotus vaan.
En jaksa. Päiväkodissa yritti ja kehittyi, kotona ei.
Kommentit (26)
Joku ongelma teidän vuorovaikutuksessa? Jokin sinun epävarmuus tai luottamuksen puute itseäsi ja lasta kohtaan.
Asioiden pitäisi olla neutraaleja. Esim leikkaamista ei tarvitse miettiä harjoitteluna vaan luo mahdollisuuksia leikata. Niin että on kivaa. Lapsen ei pitäisi tietää harjoittelevansa. Vaan hän leikkaa koska luo taidetta. Tekee jotain hauskaa. Sama muissa asioissa. Ei mitään tarratauluja harjoittelusta vaan harjoittelu pois. Asioita tehdään, koska se on kivaa ja pienestäkin asiasta kehutaan. Onpa hieno ja näin lapsella tulee onnistumisen iloa
Eikä missään nimessä itketäja harjoitella mitään
Älä laita lasta epäonnistumaan
Anna hänen kokea, että kelpaa sinulle vaikka 3-vuotiaat menee ohi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pysty kirjoittamaan puhelimella niin laveasti kuin haluaisin, mut meillä oli samanlainen 4v. Huomasin omassa toiminnassa nämä mokat:
1) Herkkä lapsi oli aina suhtautunut vakavasti kaatumisiin yms. sattumuksiin, ja vaikka en kauhistele niitä halusin ottaa lapsen oman tunnekokemuksem vakavasti enkä mitätöidä sitä -> ilmeisesti olisi pitänyt kuitenkin tätä ko. lasta hitusen enemmän reipastaa, antaa rennompaa mallia peilisoluille.
2) Olen ollut tosi saatavilla, mikä on käytännössä tarkoittaa että aina kun lapsi on harjoitellut niin olen helposti päässyt auttamaan, neuvomaan, ohjaamaan. Koskaan en ole sellaisessa arvostellut, mutta lapselle on ehkä silti syntynyt ajatus että minulle on tärkeää / odotan että lapsi osaa ja oikein ja mahd pian.
3) Olen välttänyt sellaisia ylettömän ylitsevuotavaa kehumista ja ylisanoja - en moiti ja kehun, mutta maltillisesti, koska en halunnut että lapsi kokee että hänen toimintansa olisi aina ulkopuolisen arvioitavissa ja arvotettavissa ja että hänen taitonsa on minulle tärkeät. Virhe! Tää lapsi olisi tarvinnut _varsinkin pikkusisaruksen synnyttyä_ paljon (mieluiten persoonaan kohdistuvaa, ei taitoihin liittyvää) kehuja ja kannustusta.
4) En osaa nauraa omille mokilleni enkä uskalla tehdä asioita joissa olen huono ja saatan nolata itseni. Hyvä malli?
Hyvät aikeet, metsään män. Näitä oon työstänyt, ja jutellut suoraan asiasta (esim. luistinradalla kierreltiin kysymässä ihmisiltä että kaaduitko sinä kun harjoittelit) ja nyt 5v on eri meininki. Mutta edelleen jos lapsi esim. kaatuu, saattaa alkaa itkeä tai suuttuu jos huomaa että näen, mutta jos katson muualle tai en reagoi (sano mitään/ilmeile tms.) niin voi pompata pystyyn ja jatkaa.
Saako lapsi tarpeeksi huomiota? Aloituksessa kun kerrot hänen saaneen äskettäin sisaren.
Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja tekeminen pitäisi lähteä omasta innosta ja luovuudesta, jolloin lapsi kokee käsillä tekemisen ilon ja riemun.
Ja onko hänellä ikäisensä seuraa, sillä aikuinen tuskin pystyy lapsentasolla ja mielikuvituksella osallistumaan samalla tasolla, kuin lapset tekevät sen keskenään. Pyydä lapsesi kavereita kotiin ja anna heille tekemistä ja materiaaleja.
Käskyllä ja itkulla et saa mitään aikaiseksi, vaan kannustamalla ja huomioimalla lastasi. Yritä askarrella ja piirtää lapsesi kanssa yhdessä ja tee siitä odotettu ja mieluinen hetki lapselle. Tuntuu oudolta, jos päiväkodissa kaikki on mennyt ok. niin miksi hän ei ole kotona tekemään samaa.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin vähän samanlainen lapsena. Jos minua patistettiin ja yllytettiin kokeilemaan jotain uutta tai harjoittelemaan taitoja, tein niin joko itku silmässä tai karkasin kokonaan tilanteista pois. Ja näin tapahtui nimenomaan kotona. Päiväkodissa, eskarissa ja koulussa tein aina ohjeiden mukaan ja yritin. Näin jälkeenpäin katsottuna tuo itkun tihrustaminen ja tilanteiden pakoilu johtui siitä, että pelkäsin etenkin isäni reaktiota. Pelkäsin, että jos en kerralla osaa, minulle suututaan. Huono itsetunto ja voimakastahtoinen/hallitseva vanhempi oli melko huono yhdistelmä.
Tätä just tarkoitin. Mullakin meni hyvin kaikkialla muualla kuin kotona. Siellä kaikki oli vaan pelkkää suorittamista yksinkertaisista asioista lähtien. Muualla oli kivaa ja hommelit sujuivat ihan itsestään.
A
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ihme jos ei kehity kun "itkulla opetellaan" !
No mitäs sitä voi tehdä kun aina itkee jos jotain uutta opettelee mitä ei osaa? Marisee ja ulisee.
Anna lapsen tehdä omalla tavallaan. Älä hössötä ja vaadi lasta tekemään sinun vaatimalla tavalla.
Muistan jostain lukeneeni, kuinka vanhemmat tappavat lapsen luovuudesta ja keksillisyydestä suurimman osan, ennen kouluikään mennessä, vaatimalla lapseltaan tekemään juuri oman toimintatapansa mukaan ja lapsi on vain suorittaja, eikä lapsi koe tekemisen iloa ja riemua, luovuudesta puhumattakaan.
En jaksa lukea ketjua, mutta kerronpa oman kokemukseni. Toka poikani oli aivan mahdoton nöösi pienenä. Hän ei saanut mitään aikaiseksi (hänet piti mm. pukea ja syöttää vielä 5 vuoden iässä, jos halusi että ne kaksi tekemistä ikinä toteutuivat). Hän oli sosiaalisesti todella estynyt. Onneksi ei tarvinnut viedä päiväkotiin. Kerhossakin seisoi ovella parkumassa koko kerhoajan ja yritti karata. Ei sitten tarvinnut kerhoon mennäkään. Ketään perheen ulkopuolista kaveria ei ollut, roikkui päihin antavan isoveljen seurassa. Motorisesti oli todella kömpelö ja 50 metrin kävely oli usein aivan liikaa.
No entäs nykyään? Tyyppi on kohta 20 v, erittäin fiksu, sosiaalinen ja aikaansaava urheilija. Tietää mitä tahtoo ja toteuttaa sen. Etsii fyysistä haastetta elämäänsä (on armeijan erikoisjoukoissa, haaveilee rauhanturvaamisesta, on menossa unelma-ammattiinsa pelastuskoulun kautta, vaikka olisi päässyt yliopistoonkin...). Ei ole kuitenkaan mikään rambo, vaan mukava, auttavainen ja empaattinen. Kaikki hei kehittyy omaan tahtiinsa, älä stressaa!!