Huh.. ystävillä 3 viikkoinen vauva, joka ei ole viettänyt vielä yhtään viikonloppua kokonaan vanhempiensa kanssa..

Onko ihmiset oikeasti noin avuttomia, ettei pysty mitenkään muokkaamaan elämäänsä sellaiseksi, että siinä ei pikkuvauva kärsi?



Mikä ihme siinä on ettei kompromissit onnistu mitenkään?

Minä sain syliin vauvani eka kerran viikon ikäisinä. Ei missään vaiheessa tullut mieleen ettei nämä teho-osaston hoitajat olisi yhtä hyviä ja läheisiä vauvoilleni siinä vaiheessa kun minäkin. vauvat kiintyivät hyvin pieninä niin minuun kun mieheenikin. kaksi kun niitä oli niin toisen hoiti aina toinen ja toisen toinen. vauvoilla oli kaksi läheistä ihmistä+äitini joka auttoi meitä alussa paljon!

siitä, että noin pientä, kun 3 viikkoinen vauva viedään JATKUVASTI KODIN ULKOPUOLELLE SIIS JOLLEKKIN MUULLE, KUN ÄIDILLE TAI ISÄLLE HOITOON. Lukaiskaapa teksti uudelleen.

Sekö on siis se ihanteellinen ratkaisu johon kaikkien pitäisi pyrkiä? Mulla on hyvä hyvä ystäväni homo ja he eivät kyllä edes harkitse lasta koska epäilevät että ongelmia tulisi.



Minusta oli päin vastoin hyvin sanottu tuo lause jonka sinäkin siteerasit. Joillain on kumma tarve pakottaa isä johonkin vaikka vauva ei sitä selvästikään halua. Aika usein palstalla saa lukea äitien marmastusta kun isi ei kelpaakaan vauvalle. Juuri siitä on kysymys, yritetään epäluonnollisesti muodostaa isän ja vauvan suhdetta! Meillä on isä aivan pop lapsien keskuudessa, he luottavat tähän ja haluavat olla paljon isänsä kanssa. Mutta siitä ei ole minulla eikä miehelläni epäilystäkään että ensimmäiset kuukaudet vauva on äidissä kiinni. Isä voi vaihtaa vaipat ja kylvettää mutta isän on aivan turha yrittää ottaa äidin roolia!

Ja jälleen: koska joillain lapsilla on homovanhemmat, niin eikös vaan kaikkien lapsien pitäisi kokea se adoptoidun lapsen aika järkyttävä kokemus, kun joutuu eroon omasta äidistään...

Ja jos et osannut lukea, sanoin, etät me olemme miehen kanssa ihan tasavertaiset vanhemmat, enkä pidä itseäni yhtään parempana kuin hänkään. Mutta vauvalle on aika turha mennä sen ensikuukausina selittämään, että isä on ihan yhtä hyvä, älä nyt huuda sen isän sylissä. Kun se vauva tahtoo äidin, niin meillä se sen myös saa, eikä vaan periaatteen vuoksi viitsitä kiusata pientä.

Toisin kuin ilmeisesti teillä, jossa vauvan on vaan hyväksyttävä se, että äiti ja isä on päättänyt että isä saa alusta asti hoitaa vauvaa yhtä paljon, ihan sama mikä on vauvan tarve?

Ja kuten sanoin, nyt kun vauva on puolivuotias, isä alkaa pikkuhiljaa olla samalla viivalla äidin kanssa. Tosin vieläkin jos on vauvalla iso hätä tai hän on tosi väsynyt, niin vain äiti kelpaa. Eikä se ole meillä mikään ongelma, silloin äiti ottaa syliin.

Vierailija:

Hirveen itsekkäästi ajattelette. MInä olen lapselle paras, kukaan muu ei osaa vauvaani hoitaa. Tsiisus!

äitiin! EIKÄ KÄRSI SIITÄ!

Jos äiti ihan vapaaehtoisesti kiikuttaa lasta joka viikonloppu hoitoon, niin se kertoo siitä, että hänellä on ongelma, ja hänen ja vauvan kiintymyssuhde ei ole kohdallaan. Ja varsinkin jos äiti ei edes tajua ongelmaa, niin asia ei siitä ainakaan parane.



Teillä on eri asia, teidän lapset oli keskosia, ja olivat pakotettuja olemaan teistä erossa.



Ja ikävä kyllä, monilla keskosilla on isompana ihan omanlaisiaan psyykkisiä ongelmia. SIis sellaisia joita esiintyy vain keskosilla, ja syyksi epäillään juuri tuota vaikeaa alkuaikaa. Ystäväni pikkuveljellä on juuri tällaisia ongelmia, mutta hän oli todella pieni syntyessään, n. 700g.

on hoidossa oikeilla vanhemmillaan, sekä molempien isovanhemmilla. kaikissa kun on vielä kaksi ihmistä hoitamassa, mies ja nainen, ja kaikissa paikoissa saa syliä ja maitoa....



ap

harmi jos niitä toisille suoaan vähemmän.

Sääliksi käy lapsiasi, jos toi on sun mielestä jo kamala uhraus.

...jättäminen. Ei kai? Miksi pitää verrata siihen pahimpaan mahdolliseen? Eikö ole tarkoitus antaa lapselleen parasta mahdollista. On totta, että paljon pahempaakin tapahtuu kuin vauvan jättäminen liian pitkäksi ajaksi hoitoon. Kyse on siitä, että miksi ei voi olla läsnä, kun on lapsen hankkinut. Miksi niin monet nykyvanhemmat eivät jaksakaan olla paikalla vaikka ovat lapsen halunneet? Miksi se haluttu vauva muuttuu ilmestyessään taakaksi? Lapsi on pieni niin pienen hetken, että aikuisen elämä ei OIKEASTI kärsi vaikka omistautuisi pikkuiselleen. Mikä muu voi olla niin tärkeää? Harrastamaan ehtii, uraa ehtii rakentaa...matkustamaan ehtii...kaikkea ehtii sitten kun lapsi on kyllin vanha muistamaan muutaman tunnin kuluttua miltä ne vanhemmat ylipäätään näyttivät saati tajuamaan miksi ne lähtivät ja että ne tulevat takaisin ja rakastavat minua.

Ja ainahan sitä joutuu tekemään kompromisseja elämässä, aina ei voi tarjota just sitä mitä vauva haluaa. Mutta ihan varmasti jokainen PIKKUVAUVA haluaa ensisijaiseksi hoitajaksi äitinsä, edellyttäen että äiti on täyspäinen.



JOhan sullekin on tuhat kertaa sanottu ja myönnetty, että tottakai se isä on tärkeä ja tulee lapsille tosi tärkeäksi, kun saa alusta asti lla mukana.



Sitä vaan sulta on yritetty kysyä, ja kirjoitan nyt isolla, jos vaikka ymmärtäisit ja vastaisit:



MIKSI ISÄN JA PIKKUVAUVAN VÄLILLE PITÄISI TULLA ÄIDILLE JA VAUVALLE OMINAINEN SUHDE, JOS SE ON VAUVASTAKIN KURJAA? Eli vauva huutaa isän sylissä, ei tahdo rauhoittua isän syliin jne. Miksi pitää pakottaa, kuntuo suhde muodostuu ajan kanssa ihan luonnostaan ja ilamn turhaa huudatusta? Miksei voi kuunnella sitä vauvaa ja antaa sille, pienelle ihmiselle sitä mitä se itse haluaa, eikä sitä mitä äiti ja isä haluaa? Ihan vaanko periaatteesta?



Koska usko pois, kyllä ne lapset kiintyy niihin isiinsä ihan yhtä lailla, vaikka isä ei alkuaikoina väkisin lasta hoitaisikaan silloin kun lapsi selkeästi kaipaa äitiään.

..kuinka joku edes jaksaa HETI synnytyksen jälkeen mihinkään lähteä?!

Itse olin ainakin niin puhki ettei pariin viikkoon olisi tullut mieleenkään lähteä huitelemaan pitkin poikin.. Oli ihana vaan maata kotona ja ihastella vauvaa <3

Ainaskin yhdestä tulee lääkäri.

..joka oli sitä mieltä, että tapaus johtuu siitä, että vauvalla on yli kolmikymppiset vanhemmat, jotka ovat niin tottuneet omiin menoihin, että eivät osaa luopua niistä.

Voin väittää vastaan omasta kokemuksesta vastaan (esikoinen syntyi, kun olin 31-vuotias). Oli äärimmäisen helppo luopua kaikesta ympäröivästä maailmasta, josta oli jo ehtinyt nähdä aivan tarpeeksi. Oli aikaa pysähtyä, ja elää tuota pientä ihmettä varten.

Omassa tuttavapiirissäni sen sijaan on nuori pariskunta 20+, joilla on lapsi. Heidän vauvansa oli jo pariviikkoisena yöhoidossa, kun vanhemmat menivät laivalle. Sama meno on jatkunut kaikenaikaa. Meidän lapsi, nyt puolitoista vuotta, ei ole vieläkään ollut yöhoidossa. Kerran ollaan oltu mieheni kanssa syömässä illalla sen jälkeen, kun ollaan laitettu lapsi nukkumaan, ja äitini on jäänyt vahtimaan lapsen unta.

Mutta, uskon että mistä tahansa ikäluokasta löytyy vanhempia, jotka haluavat liikkua suunnilleen kuten ennenkin.

Uskon, että se johtuu osaksi siitä, kun joka lehdessä toitotetaan, että parisuhdetta pitää hoitaa. Esimerkit on yleensä juuri usein toistuvia illallisia, leffailtoja, kylpyläreissuja ja ties mitä. Ja sitten vanhemmat päättävät, että me ei olla ainakaan se pari, joka eroaa, me hoidetaan meidän suhdetta. Vaikka edullisimmin parisuhdetta voi hoitaa ihan omassa kotona, kun vauva on mennyt nukkumaan. Antaa silloin aikaa puolisolle, syödä yhdessä vaikka lämpimiä leipiä, juoda lasi hyvää viiniä, ja jutella. Kyllä siinäkin parisuhde hoituu. Toki joskus on varmasti hyvä päästä irti myös hoitovastuun tunteesta, ja irrottautua kodista ja arjesta. Meille tälläistä tarvetta ei ole vielä tullut, ehkä vuoden-parin päästä jo raaskin lähteä ilman pientä ihmettämme ; )