Olen jotenkin pettynyt

...mielensäpahoittaja kai niin sitten :)

Mutta viime aikoina on tuntunut, etten enää jaksa ihmisiä. Tapaan muutamia ystäviä joskus, se on ihan mukavaa. Monet ottavat yhteyttä, kun kaipaavat jotakin apua tai kuuntelijaa. Kuuntelenkin mielelläni ja autan miten voin, mutta jotenkin jää yksinäinen ja vähän hyväksikäytettykin olo. Minun asiani eivät taida kiinnostaa juuri ketään. Eihän yksipuolinen auttaminen olekaan ystävyyttä. Tätä on jatkunut kauan, viihdyn itsekseni aika paljon - vanha totuus mieluummin yksin kuin huonossa seurassa pätee todellakin. Mutta rajansa sentään kaikella.

Hyvä parisuhde on ollut elämänmittainen haaveeni enkä ole jotenkin vielä täysin menettänyt toivoani. Olen ollut Tinderissä ja treffipalstoilla, käynyt paikoissa, ollut avoin ja sosiaalinen - turhaan! Olen tavannut yhdenyönsuhteita hakevia, pettäviä miehiä ja muutaman muun (?), jonka kanssa ei synkkaa muuten, ei vain ole mitään yhteistä. Olen ajatellut, että kompromisseja tarvitaankin, ei sovi olla liian vaativa jne. ja olen antanut joillekin suhteille vähän liikaakin tilaisuutta, kokemukset eivät ole positiivisia. En mielestäni ole muuten kovin nirso, mutta en esim. jaksa suhdetta juopon, väkivaltaisen, ihan tyhmän tai hyvin epäsiistin ihmisen kanssa (jos siis henkilökohtainen hygienia on ihan hunningolla, ällöttää).

Tiedän hyvin, että on olemassa ihania, kauniita, fiksuja ihmisiä, paljon parempia kuin minä ja paljon yhtä hyviä. Että ihmissuhteet ovat parasta ja tärkeintä elämässä. Oikeasti haluaisin miehenkin, jonkun lämpimän ja hyvän suhteen, seksiäkin rakastan, jos se vain toimii...

Nyt syksyn pimeydessä tuntuu, että luovutan kokonaan. En jaksa käydä missään ihmisiä katsomassa / miestä etsimässä. Istun kotona tietokoneen, kirjojen ja tv:n parissa. Mökkeydyn ja kaipaan kyllä seuraa, mutta en enää okein jaksa uskoa mahdollisuuksiini. Jokunen muukin tuttu sanoo, ettei muita huveja ole kuin syöminen ja tv. Tiedän kyllä vaikka mitä muuta, mitä haluaisin todella, mutta elämä on vain tätä: yksin kotona tietokoneen ja karkkipussin kanssa. En paljoa jaksa välittää ulkonäöstä, en edes kunnolla pukeutua, vaikka rakastan kauniita asioita. Ei minua näe juuri kuin kaupan kassa, muille tuskin puhunkaan välillä moneen päivään. Tiedän hyvin myös, että tällaisena tämä elämä vain pahenee, mutta ehkä en kohta enää muuta kaipaakaan. Sitten ei ainakaan joudu pettymään enempää. Nuori en ole enää, joten on kokemusta yrittämisestä, aktiivisuudesta, sosiaalisuudesta - lopputulos on tämä.