Muut ihmiset eivät kiinnosta minua enää juuri lainkaan enkä oikein tunne mitään suurta. Voiko olla muuta syytä kuin masennus?

Ei oo mitään ihmeellistä. Ihan normaalia. Samallaisia ne kaikki muutkin ovat, vaikka eivät sitä sulle kerro.

mammanpoika kirjoitti:

Ei oo mitään ihmeellistä. Ihan normaalia. Samallaisia ne kaikki muutkin ovat, vaikka eivät sitä sulle kerro.

No tämä on kieltämättä käynyt mielessä myös, mutta ero entiseen minääni on aika suuri. Ja alkaa parisuhdekin kuulostaa aika turhalta idealta, jos toista kohtaan ei oikeasti koe mitään tunteita... -Ap

Varmaan kaipaat vaihtelua ja uusia tuulia elämääsi :) Itse tunnen juuri noin mutta mulla onkin diagnisoitu masennus, välillä kun on vaikea aika niin yritän keksiä jotain uutta tai tehdä niitä asioita jotka nostaa mielialaa. Nyt mulla on ollut lenkkeily tauolla kuukauden kun on ollut pimeää ja mieliala tavallista huonompi, mutta nyt sataa lunta ja maakin on valkoinen ja mikäli pysyy iltaan asti niin lähden pitkälle lenkille koska se tulee tarpeeseen! Älä hylkää kavereita, vaikka ei kiinnosta niin osoita myötätuntoa koska ei sen tarvitsekaan olla aitoa kunhan vaan olet tukena jotta ystävä saa purkaa tuntemuksia

Mun terapeutti sanoi, että kun on tollanen vaihe, on mennyt sellaiseen tunteidensäästömodukseen. Eli tavallaan eräänlainen suojausmekanismi. Olen itse siinä ja musta on todella helpottavaa, kun voi vaan olla rauhassa. Entisenä vuoristoratalaisena tämä on ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kaipaat vaihtelua ja uusia tuulia elämääsi :) Itse tunnen juuri noin mutta mulla onkin diagnisoitu masennus, välillä kun on vaikea aika niin yritän keksiä jotain uutta tai tehdä niitä asioita jotka nostaa mielialaa. Nyt mulla on ollut lenkkeily tauolla kuukauden kun on ollut pimeää ja mieliala tavallista huonompi, mutta nyt sataa lunta ja maakin on valkoinen ja mikäli pysyy iltaan asti niin lähden pitkälle lenkille koska se tulee tarpeeseen! Älä hylkää kavereita, vaikka ei kiinnosta niin osoita myötätuntoa koska ei sen tarvitsekaan olla aitoa kunhan vaan olet tukena jotta ystävä saa purkaa tuntemuksia

Voi olla että kaipaan, mutta en vain yhtään tiedä, että mitä se sellainen vaihtelu sitten olisi, kun kiinnostus ja oikeastaan jaksaminenkin on lähes nolla! Minulla taas mieliala ei ole mitenkään erityisen huono omasta mielestäni, enemmän sanoisin että sellainen tasaisen harmaa, mikään ei liikuta mihinkään suuntaan. Keksin nykyään entistä herkemmin syitä olla lähtemättä minnekään ja välttelen muiden näkemistä, mutta pidän vielä yhteyttä ystäviini ja hyvin harvakseltaan nähdäänkin. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun terapeutti sanoi, että kun on tollanen vaihe, on mennyt sellaiseen tunteidensäästömodukseen. Eli tavallaan eräänlainen suojausmekanismi. Olen itse siinä ja musta on todella helpottavaa, kun voi vaan olla rauhassa. Entisenä vuoristoratalaisena tämä on ihanaa!

Minustakin se oli aluksi ihanaa! Kuten sanoinkin, niin kuvittelin tosiaan saavuttaneeni jonkinlaisen mielenrauhan. Nyt tätä on jatkunut pitkään (puoli vuotta) ja epäilys on alkanut hiipiä pintaan... Niin ja minulla siis ei ole terapeuttia eikä mitään diagnosoitua masennusta. Mietin tässä, että pitäisikö yrittää sellaiselle sitten hakeutua. Kävin joitain vuosia sitten muutaman kerran psykologilla, mutta siitä ei oikein tullut mitään enkä enää edes ihan muista, miten tapaamiset päättyivät. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun terapeutti sanoi, että kun on tollanen vaihe, on mennyt sellaiseen tunteidensäästömodukseen. Eli tavallaan eräänlainen suojausmekanismi. Olen itse siinä ja musta on todella helpottavaa, kun voi vaan olla rauhassa. Entisenä vuoristoratalaisena tämä on ihanaa!

Olen myös muuttunut vuoristoratalaisesta tasaiseksi. Mulla vain esiintyy tuon "tunteettomuuden" lisäksi myös vahvoja stressioireita. Ilman mitään ihmeellistä syytä sydän hakkaa välillä hulluna, en saa nukutuksi ja jokin ahdistaa selittämättömästi. 

Ap! Olet ihan kuin minä!

Itse en tosin ajatellut tekeväni asialle mitään. Olen ihan tyytyväinen näin. Meinasin sanoa, että "onnellinen", mutta se olisi ylilyönti... Suurinkin tuntemani onni on lähinnä laimeaa iloa. Mutta kuten sanoin, olen tyytyväinen tähän. Ajattelen, että olen onnekkaassa asemassa siten, että minua ei hetkauta mikään tai kukaan.

Liittyyköhän tähän sekin, etten enää maista makuja tai haista hajuja kovin hyvin... Lempiruokanikin maistuu sellaiselta tasaisen tylsältä mössöltä, vaikka mitä mausteita laittaisi. Kaikki on vain tasaista, jopa tylsää... Tunteet, aistimukset, kaikki!

Mutta tämä on ihan tyydyttävää elämää. :) minulla ei muuten ole edes ystäviä, en jaksaisi keskustella mistään heidän elämäänsä liittyvistä asioista (enkä kyllä haluaisi kertoa omastanikaan mitään).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun terapeutti sanoi, että kun on tollanen vaihe, on mennyt sellaiseen tunteidensäästömodukseen. Eli tavallaan eräänlainen suojausmekanismi. Olen itse siinä ja musta on todella helpottavaa, kun voi vaan olla rauhassa. Entisenä vuoristoratalaisena tämä on ihanaa!

Olen myös muuttunut vuoristoratalaisesta tasaiseksi. Mulla vain esiintyy tuon "tunteettomuuden" lisäksi myös vahvoja stressioireita. Ilman mitään ihmeellistä syytä sydän hakkaa välillä hulluna, en saa nukutuksi ja jokin ahdistaa selittämättömästi. 

Minulla on ollut yllättävän vähän stressioireita, ennen olin kova stressaamaan. Tosin luulen että olen vain onnistuneesti sysännyt stressitekijät toistaiseksi syrjään, mutta tiedän että edessä ne taas odottavat. Välinpitämättömyys on kuitenkin vienyt voiton stressistä. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap! Olet ihan kuin minä!

Itse en tosin ajatellut tekeväni asialle mitään. Olen ihan tyytyväinen näin. Meinasin sanoa, että "onnellinen", mutta se olisi ylilyönti... Suurinkin tuntemani onni on lähinnä laimeaa iloa. Mutta kuten sanoin, olen tyytyväinen tähän. Ajattelen, että olen onnekkaassa asemassa siten, että minua ei hetkauta mikään tai kukaan.

Liittyyköhän tähän sekin, etten enää maista makuja tai haista hajuja kovin hyvin... Lempiruokanikin maistuu sellaiselta tasaisen tylsältä mössöltä, vaikka mitä mausteita laittaisi. Kaikki on vain tasaista, jopa tylsää... Tunteet, aistimukset, kaikki!

Mutta tämä on ihan tyydyttävää elämää. :) minulla ei muuten ole edes ystäviä, en jaksaisi keskustella mistään heidän elämäänsä liittyvistä asioista (enkä kyllä haluaisi kertoa omastanikaan mitään).

Onko sinulla ollutkaan koskaan ystäviä tai oletko halunnutkaan läheisiä ihmissuhteita? Minulle ne olivat ennen todella tärkeitä. Kauanko sinulla on tunteettomuus kestänyt? Minulla puolisen vuotta ja aluksi tosiaan ajattelinkin että hei, nythän minä olen tyytyväinen, jopa onnellinen! Nyt tuo tyytyväisyys on ruvennut häviämään ja tilalle tullut epäilys siitä, että eihän tämä voi olla normaalia ja näinkö muka oikeasti haluan elää loppuelämäni omissa oloissani tuntematta mitään paitsi silloin kun uppoudun tarinoihin. -Ap

Ehkä mielesi kehitysvaiheessa tämä on ihan hyvä asia. Aina ei syy ole masennuksessa, vaan alakulossa, syys"masennuksessa". Jos huolehdit hygieniastasi, saat ruokaa pöytääsi, luet kirjoja tai vaan ajattelet, ole ihan rauhassa. Jos asia kiusaa, voit köydä juttelemassa asiassa. Tuleepa lähdettyä jonnekin. Sinulla ei ehkä ole mitään pakollisia haasteita juuri nyt. Niitä olisi hyvä silloin tällöin olla, koska niiden täyttäminen vie ajatuksesi muualle eikä vahvista olemassa olevaa alakuloa.

Nykyihmisen ongelma tai reisa peräti on se, että ei ole oikein pakko tehdä asioita. Silloin sitä jumittuu helposti stekemättömyyden kehälle eivätkä aivot saa tarvittavaa työtä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä mielesi kehitysvaiheessa tämä on ihan hyvä asia. Aina ei syy ole masennuksessa, vaan alakulossa, syys"masennuksessa". Jos huolehdit hygieniastasi, saat ruokaa pöytääsi, luet kirjoja tai vaan ajattelet, ole ihan rauhassa. Jos asia kiusaa, voit köydä juttelemassa asiassa. Tuleepa lähdettyä jonnekin. Sinulla ei ehkä ole mitään pakollisia haasteita juuri nyt. Niitä olisi hyvä silloin tällöin olla, koska niiden täyttäminen vie ajatuksesi muualle eikä vahvista olemassa olevaa alakuloa.

Nykyihmisen ongelma tai reisa peräti on se, että ei ole oikein pakko tehdä asioita. Silloin sitä jumittuu helposti stekemättömyyden kehälle eivätkä aivot saa tarvittavaa työtä.

Mitä tarkoitat tuolla mielen kehitysvaiheella? Hmm, olen laiminlyönyt ihan nuo arkisetkin jutut, en esimerkiksi laita ruokaa juuri koskaan ja syön ihan miten sattuu... Pakollisia haasteita tavallaan on, mutta ei motivaatiota niiden kohtaamiseen eikä "tarpeeksi kiire", joten kieltämättä on vähän sellainen suvantovaihe. Tavallaan olisi pakko tehdä asioita mutta en hahmota aikataulua kunnolla, minusta näyttää siltä että ei ole kiire ja siksi en tee mitään. Tekemättömyydestä tosiaan muodostuu kehä. Toisaalta taas tuntuu että pientenkin asioiden tekeminen uuvuttaa. Lukeminen vie ajatukset pois oikeasta elämästä. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap! Olet ihan kuin minä!

Itse en tosin ajatellut tekeväni asialle mitään. Olen ihan tyytyväinen näin. Meinasin sanoa, että "onnellinen", mutta se olisi ylilyönti... Suurinkin tuntemani onni on lähinnä laimeaa iloa. Mutta kuten sanoin, olen tyytyväinen tähän. Ajattelen, että olen onnekkaassa asemassa siten, että minua ei hetkauta mikään tai kukaan.

Liittyyköhän tähän sekin, etten enää maista makuja tai haista hajuja kovin hyvin... Lempiruokanikin maistuu sellaiselta tasaisen tylsältä mössöltä, vaikka mitä mausteita laittaisi. Kaikki on vain tasaista, jopa tylsää... Tunteet, aistimukset, kaikki!

Mutta tämä on ihan tyydyttävää elämää. :) minulla ei muuten ole edes ystäviä, en jaksaisi keskustella mistään heidän elämäänsä liittyvistä asioista (enkä kyllä haluaisi kertoa omastanikaan mitään).

Onko sinulla ollutkaan koskaan ystäviä tai oletko halunnutkaan läheisiä ihmissuhteita? Minulle ne olivat ennen todella tärkeitä. Kauanko sinulla on tunteettomuus kestänyt? Minulla puolisen vuotta ja aluksi tosiaan ajattelinkin että hei, nythän minä olen tyytyväinen, jopa onnellinen! Nyt tuo tyytyväisyys on ruvennut häviämään ja tilalle tullut epäilys siitä, että eihän tämä voi olla normaalia ja näinkö muka oikeasti haluan elää loppuelämäni omissa oloissani tuntematta mitään paitsi silloin kun uppoudun tarinoihin. -Ap

Oli minulla lapsena ja nuorena kavereita, mutta he eivät oikeastaan koskaan olleet erityisen tärkeitä. Parikymppisenä jäin yksin. Parisuhteessa olen, mutta en tiedä oikein tunteistani... Sitä samaa laimeaa tyytyväisyyttä kai. Tavallista, arkista, turvallista. Tällainen täydellinen tunteettomuus on kestänyt varmaan jo kolmisen vuotta, ehkä vähän vähemmän. Olen itsekin miettinyt, että ei tämä ihan normaalia ole - ennen olin oikea tunnemonsteri, kaikki oli maailman parasta, paskinta, raivostuttavinta ja niin edelleen... Se oli raskasta elämää se. Mutta niin. Ei tämäkään ihan normaalia taida olla. Kenellekään en ole tunteistani tai tunteiden puutteesta puhunut, enkä aiokaan. Tämä nyt vain on tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap! Olet ihan kuin minä!

Itse en tosin ajatellut tekeväni asialle mitään. Olen ihan tyytyväinen näin. Meinasin sanoa, että "onnellinen", mutta se olisi ylilyönti... Suurinkin tuntemani onni on lähinnä laimeaa iloa. Mutta kuten sanoin, olen tyytyväinen tähän. Ajattelen, että olen onnekkaassa asemassa siten, että minua ei hetkauta mikään tai kukaan.

Liittyyköhän tähän sekin, etten enää maista makuja tai haista hajuja kovin hyvin... Lempiruokanikin maistuu sellaiselta tasaisen tylsältä mössöltä, vaikka mitä mausteita laittaisi. Kaikki on vain tasaista, jopa tylsää... Tunteet, aistimukset, kaikki!

Mutta tämä on ihan tyydyttävää elämää. :) minulla ei muuten ole edes ystäviä, en jaksaisi keskustella mistään heidän elämäänsä liittyvistä asioista (enkä kyllä haluaisi kertoa omastanikaan mitään).

Onko sinulla ollutkaan koskaan ystäviä tai oletko halunnutkaan läheisiä ihmissuhteita? Minulle ne olivat ennen todella tärkeitä. Kauanko sinulla on tunteettomuus kestänyt? Minulla puolisen vuotta ja aluksi tosiaan ajattelinkin että hei, nythän minä olen tyytyväinen, jopa onnellinen! Nyt tuo tyytyväisyys on ruvennut häviämään ja tilalle tullut epäilys siitä, että eihän tämä voi olla normaalia ja näinkö muka oikeasti haluan elää loppuelämäni omissa oloissani tuntematta mitään paitsi silloin kun uppoudun tarinoihin. -Ap

Oli minulla lapsena ja nuorena kavereita, mutta he eivät oikeastaan koskaan olleet erityisen tärkeitä. Parikymppisenä jäin yksin. Parisuhteessa olen, mutta en tiedä oikein tunteistani... Sitä samaa laimeaa tyytyväisyyttä kai. Tavallista, arkista, turvallista. Tällainen täydellinen tunteettomuus on kestänyt varmaan jo kolmisen vuotta, ehkä vähän vähemmän. Olen itsekin miettinyt, että ei tämä ihan normaalia ole - ennen olin oikea tunnemonsteri, kaikki oli maailman parasta, paskinta, raivostuttavinta ja niin edelleen... Se oli raskasta elämää se. Mutta niin. Ei tämäkään ihan normaalia taida olla. Kenellekään en ole tunteistani tai tunteiden puutteesta puhunut, enkä aiokaan. Tämä nyt vain on tällaista.

Tosiaan oli raskasta, tuollaista ääripäästä toiseen seilaamista. Pettymykset tuntuivat hirveän raskailta, ilonhetket sitten taas aivan uskomattoman hyvältä! Tämä tasaisuus oli aluksi suuri helpotus, mutta en myöskään tiedä, pitäisikö asialle sitten tehdä mitään vai ei. Tai pystyykö edes tekemään mitään. Tuntuu siltä, että pakkohan minussa on jokin vika olla, kun kuitenkin koen tunteita lukiessani (eli silloin kun ne eivät tavallaan ole omia tunteitani vaan samaistun hahmoon ja tarinaan), mutta oikeassa elämässä en enää osaa tuntea mitään. -Ap

Sama homma! Ei kiinnosta ei yhtään mitkään kaverit tai mikään tekeminen. Oon töistä tullessa niin väsynyt että hoidan vain pakolliset jutut enkä mitään ylimääräistä. Viikonloput on aina vapaata ja lauantait menee usein esim siivotessa eikä sunnuntaina tule tehtyä mitään. Tavallaan ihan mukavaa mutta välillä tulee tunne että elämä valuu hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama homma! Ei kiinnosta ei yhtään mitkään kaverit tai mikään tekeminen. Oon töistä tullessa niin väsynyt että hoidan vain pakolliset jutut enkä mitään ylimääräistä. Viikonloput on aina vapaata ja lauantait menee usein esim siivotessa eikä sunnuntaina tule tehtyä mitään. Tavallaan ihan mukavaa mutta välillä tulee tunne että elämä valuu hukkaan.

Minäkään en tee vapaapäivinä oikeastaan mitään, en edes siivoa tai laita ruokaa. Pyykkiä pesen vasta siinä vaiheessa kun on ihan pakko. Joskus olen jopa ostanut mieluummin uusia alushousuja kuin ruvennut pyykkäämään... Töiden jälkeen lähinnä nukun tai surffailen netissä tai luen. Illanviettokutsuja on ollut jonkin verran, mutta aina jonkin tekosyyn varjolla olen kieltäytynyt. -Ap

Ihmiset nyt vain ovat vittumaisimpia elukoita määnpäällä. Keksivät vain toisilleen ansoja, raha huijauksia ja ilkeyksiä. Itsekeskeisiä käveleviä paskanpaloja jotka luulevat vieläpä olevansa jotain... Siksi en itse välitä ihmisistä. Yksin hyvä = kaikki hyvin...