Miten välttyä imeytymästä mukaan ystävän masennukseen?

En ole AP, mutta minulla on samankaltaisia kokemuksia. On aina helppo sanoa, että ”vedä rajat ja pidä niistä kiinni”, ”ehdota jotain yhteistä tekemistä” tai ”suosittele ystävällesi terapiaa”. Voin kertoa, että kaikki nämä on tehty, useaankin otteeseen. Terapiaa ehdotin ystävälleni useamman kerran, joka oli joka kerralla syvä loukkaus häntä kohtaan, vaikka mielestäni ehdotin asiaa rakentavasti ja sanoin myös olevani edelleen hänen ystävänsä ja kuuntelevansa hänen huoliaan, vaikka terapeuttina en toimikaan. 

Yhteiset tekemiset ystäväni joko ampui heti alas, tai suostuttuaan lähtemään jonnekin, laittoikin puoli tuntia ennen tapaamista, että josko sittenkin vain istuttaisiin hänen kotonaan, jossa juttu tietenkin jäi vellomaan syviin vesiin. Loppuviimein aloin itse keksiä syitä kieltäytyä noista synkistä keskusteluista hänen kanssaan, koska olin aivan voipunut niiden jälkeen.

Rajojakin asetin ja kerroin, että vastaan hänelle vain, kun koen jaksavani ja  ehtiväni. Yhteydenottoja tuli silti useita kymmeniä eri viestintävälineissä aivan tavallisena iltana. Kun en vastannut, alkoi ystäväni syyllistämään, kun en vastannut hänelle. Kärsin pitkään hyvin huonosta omastatunnosta jutun suhteen, vaikka toisaalta tiesin, että tein sen, mitä pystyin ja mihin omat voimavarani riittivät. Syyllistäminen jatkui pitkään vielä senkin jälkeen, kun en varsinaisesti enää vastaillut ystävälleni. Luultavasti edelleen.

Eli ei muuta kuin tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville. Siinä ei pääse helpolla, miten vain asiaa koettaa ratkaista.

Täällä kanssa yksi "terapeutti". Tai entinen sellainen, uskalsin vetää rajan hommaan loppujen lopuksi. Eli 14-20 vuotiaana toimin useammalle ystävälle terapeuttina (ehkei teistä kuulosta vakuuttavalle nuoren iän puolesta, mutta oikeasti tilanne oli kamala). Paras ystävä oli syvästi masentunut ja pari muuta ystävää, tai itseasiassa kaveria, kärsi erilaisista ongelmista, joihin minutkin sekoitettiin kunnolla mukaan.

Parhaan ystävän kanssa aikaa tuli vietettyä todella paljon. Melkein päivittäin useampia tunteja, koulupäivistä riippuen 2-10 tuntia. Joskus jutustelu jatkui kolmeen asti yöllä, koska minusta tuntui, ettei toista voi yksin jättää, kun on juuri viillellyt ja uhkaa itsarilla. Sitten kun tämän ystävän kanssa päästiin siihen pisteeseen, että voin mennä päivän päätteeksi kotiin, niin toinen soittaa ja joudun konsultoimaan mitä tehdä tilanteessa X tai Y. Ja siis nyt puhutaan vakavista tilanteista, ei pelkästään Jessica-Elmiinan erosta 2vkon seurustelun jälkeen. Vaan pikemminkin pahoinpitelyistä, vanhempien alkoholismista ja ym.

Kaiken kruunasi se, että itse kärsin post-traumaattisesta stressioireyhtymästä, joka muodostui seksuaalisen väkivallanteon jälkeen. Eli oma pää oli täynnä jo sitä omaa soopaa, ja lisäksi yritin pitää kasassa muutamaa muutakin henkilöä. Oma terapeuttini antoi luettavaksi "Kiltteydestä kipeät" kirjan, jolloin tajusin, että sitähän minä olinkin. Oma ylikiltteys aiheutti itselleni pahaa oloa, koska en pitänyt itsestäni ensisijaisesti huolta. Muut tulivat aina ensin. No, lopulta päätin että tilanne muuttuu nyt totaalisesti.

Parille kaverille sanoin, että voin auttaa, mutta tiettyjen ehtojen sisällä. Minulle ei enää soitella yöaikaan tai kesken koulupäivän, ja he hankkivat apua myös esim. koulukuraattorin kautta. Toinen ei suostunut, joten sanoin, että itse en enää jaksa olla terapeutti, joten sitten otetaan taukoa kaveruudesta. Ja tauko on kestänyt tähän päivään saakka, pari kertaa hän yritti saada tätä kieroutunutta terapiasuhdetta takaisin, mutta en enää suostunut. Paras ystäväni taas kävi jo terapeutilla ja oli lääkitys päällä. Mutta hänen kanssaan myös tehtiin pelisäännöt. Esim. harrastuskerhossa melkein koko aika kului terapiointiin, kunnes kylmästi laitoin musiikit itselle soimaan kuulokkeiden kautta ja aloin keskittyä harrastukseen. Ja kerroin, että tästä harrastuksesta maksetaan ja keskustella voidaan tämän jälkeen. Ja lopultapa järjestely toimi.

Eli ihan oikeasti kannattaa luoda rajoja, sillä pitemmän päälle tuolla toiminnalla vain uuvuttaa (tai sairastuttaa) itsensä. Eikä siitä ole hyötyä sinulle tai kaverille. Ei siinä ole mitään pahaa, että huomaa oman auttamisensa olevan myös rajallista. Molemminpuoleisessa ystävyydessä myös toisen osapuolen pitää ymmärtää, että raja tulee jossain vastaan. Ja tällöin hakea apua itselleen, oman terveytensä ja ystävyyssuhteidensa vuoksi. Ja minusta se on vain kohtuullista.

T. Nykyisin tasapainoista ja tervettä elämää viettävä nainen

21 ja 22, kiitos omien kokemustenne jakamisesta! Tekee minulle hyvää kuulla tarinoita rajojen vetämisen tärkeydestä. Olen kuullut ennenkin tuosta Kiltteydestä kipeät -kirjasta. En ole sitä lukenut, mutta sopisi varmasti minulle hyvin luettavaksi. Ja minä kyllä tykkään lukemisesta. Tekeekin mieli lähteä kirjastoon heti huomenna. Ap

Heh, itselle se kirja oli ainakin silmiä avaava. Joten suosittelen lämpimästi lukemaan. :)

Ja niin, niistä rajoista vielä. Uskon, että hyvä ystävä kyllä ymmärtää, jos ystävyydelle asetetaan myös rajoja. Tuossa minunkin tapauksessa, suhde parhaaseen ystävään säilyi sen vuoksi, että loimme rajoja. Että olimme toisiamme tukevat ystävät, mutta että itse terapiaa saimme ammattilaisilta. Toisaalta tämä toinen kaveri, josta enää vain kuulen kuulumiset muilta tutuilta, on edelleen huonossa kunnossa ja elämä sekaisin. Ja apua ei ole suostunut hakemaan. Sama hänelle tapahtuu aina uudestaan, eli uusia ystäviä löytyy, mutta ajan kanssa ystävyyssuhteet kariutuvat kieroutuneeseen käsitykseen ystävästä, jonka pitäisi olla se terapeutti. Harva sitä oikeasti jaksaa loppuun asti katsella, vaan se ystävyys kuihtuu hiljalleen pois sen mahdottomuuden vuoksi.

Tsemppiä sinulle Ap, toivottavasti tilanne hellittää ja ystävä ymmärtäisi tehdä hyviä ratkaisuja tilanteeseen!

T. Nro 22

Meillä on onneksi ystävän kanssa hyvä luottamus ja sellainen keskusteluyhteys, ettei herkästi riitaannuta, vaikka oltaisi eri mieltäkin. 24 jaksoit vielä hyvin jauhaa tuota näkemystäsi. Se uppoaa minuun jokaisen (sinun ja muiden vastaavien) viestien myötä paremmin. Ap

Mä haluan kertoa asiasta toisesta vinkkelistä. Eli mä olen/olin se masentunut, romahtanut oikeammin. Ystävä tuki omalla tavallaan, kertoen että kavereita ei kuormiteta murheilla vaan terapeutit on sitä varten. Mä menetin tärkeän läheisen ja tottakai olin surullinen mutten puhumut siitä kovin, ei siitä oikein pystykkään.

Oma terveys reistaili kovin, löytyi diagnoosi josta ei parannu mutta sen kanssa elää vaikkakin on kipuja ja väsymystä. Muitakin murheita oli, niistä kaikista kerroin ystävälle muttei niitä vatvottu, mulle riitti että joku vain tietää. Ne oli asioita jotka vaan oli hyväksyttävä ja aika auttaa. Omassa päässä murheet ja masennus myllersi mutta ystävän kanssa halusin jutella ihan muita juttuja, kiva kuulla hänen elämästään jne että ei tarvinnut omia asioita miettiäkkään.

Hoidin itseäni aktiivisesti. Puhuin terapeutille, käsittelin asiat loppuun, päämääränä saada itseni terveeksi ettei vanha painolasti enää seuraa. Urheilin, söin terveellisesti, lepäsin, söin lääkkeet. Pikkuhiljaa sitä toipuu, eikä elämä tosiaan ole enää entisensä. Sitä arvostaa enemmän, näkee, kuulee ja haistaa enemmän. Pienet murheet ei oikein enää hetkauta ja niistäkin on vain onnellinen ettei ole sen isompaa hätää.

Mutta tämä ystävä. Joka päivä tulee viestiä, ei edes hänestä tai minusta vaan tutuista, tuttavista, lasten vanhemmista, julkkiksista... Haukkui kaiken ja kaikki. Itse toki oli täydellinen ja hänen murheensa oli tyyliin ranteet auki jos satoikin vettä eikä pääse lenkille ja sitten lihoo muodottomaksi. Yritin ymmärtää pitkään tuollaistakin mutta ymmärrys loppuu kun makaat itse kipujen kanssa sohvalla pääsemättä liikkumaan. Aina joku oli idiootti, typerä, vammainen. Hänen elämää ruodittiin 24/7, treffikumppanien viestit lähetti mulle jne. Draamaa hänen elämässä riitti. Postilaatikolla käynnistä saattoi tulla viikon keskustelunaihe jos joku naapuruston mies oli siinä samaan aikaan ollut. Ymmärrätte kyllä ihmistyypin. Asioita ruodittiin ja spekuloitiin loputtomasti.

Mun oli sitten tehtävä stoppi. Yritin itse nousta suosta, olla positiivinen, nähdä hyvää ja kaunista ympärilläni. Tämä ystävä myrkytti mun mielialaa koko ajan. Ekat viestit saattoi tulla jo aamu 7 aikaan ja puhelin piippaili vielä puolilta öin. Niistä keskusteluista puuttui todellakin vuorovaikutus.

Olisi pitänyt tehdä tuo aiemmin. Esimerkiksi silloin kuin oksensin illan lääkkeiden takia, olin todella väsynyt ja nukuin vessan lattialla oksentamisen välissä. Ystävä ingoorasi viestini siitä täysin kun hän halusi vain jauhaa naapurin avioeron uusimmat juorut.

Mä todellakin jouduin laittamaan välit poikki. Mä en jaksanut. Ensin oli vaikeaa, ikäväkin oli. Mutta ei mennyt kauaa kun huomasin että olo on paljon parempi, vapaampi ja helpompi hengittää.

Ei tästä nyt varmaan ollut ihan kellekkään teistä apua mutta halusin vain kertoa näinkin päin. Tämä ystävä koki tukevansa mua vahvastikkin kun oli mun kanssa niin paljon yhteyksissä mutta ei se ihan niin mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei onnistunut valitettavasti :/ olen itse kokenut saman erään entisen ystäväni kanssa, joten saat ainakin täältäpäin sylikaupalla tsemppiä ja sympatiaa! Mutta kuten edellisestä lauseesta selviääkin, ystävä on nyt entinen ystävä, en vaan jaksanut ja kyennyt enää olla tekemisissä hänen kanssaan. Ja päätökseen olen kaikin puolin ollut kyllä tyytyväinen, vaikka päätös vaikea olikin :(

Miltä tuntuisi, jos olisit itse samassa tilanteessa ja ystäväsi tekisi samoin sinulle?

Ei tietenkään hyvältä, mutta ymmärtäisin kyllä ystävääni joka näin tekisi. Irtisanottu ystävyyssuhteemme sisälsi parin vuoden ajan jatkuvia itkuntäyteisiä puheluita ja viestejä siitä kuinka hän tappaa itsensä, kuinka on koko ajan paska olla, kuinka hän on surkea ja kuinka kukaan ei välitä. Samaan aikaan minä olin se, joka oikeasti yritti välittää ja auttaa, ajoi kaveria terapiaan (kyllä, kävi psykiatrilla ja oli lääkityksellä, silti tilanne pysyi samana), vastasi keskellä yötä puheluihin ja vannotti ystäväänsä jälleen kerran olematta tappamatta itseään, auttoi ja kuunteli. Omista murheistani ystävälle ei voinut puhua, koska hänellä oli asiat enemmän pielessä. Ja lopulta tämä ystävyys tuli tiensä päähän kun en vaan enää jaksanut olla se, joka kannattelee ystävää itsemurhan ulottuvissa. Alapeukuta ihmeessä ja pidä minua sydämettömänä, mutta ei, en vaan jaksanut enkä ole asiasta vieläkään pahoillani. Meidän tapauksessamme välirikko oli toimiva ratkaisu. Kyseisestä ystävästä huolehtiminen ja stressaaminen edesautti myös oman masennukseni puhkeamista, joten en edes halua miettiä missä jamassa olisin jo tämä ihmissuhde olisi jatkunut tähän päivään saakka.

Minusta masentunut ei saisi liikaa tukeutua ystävään ja puhua koko ajan masennuksestaan. Olen itse ollut pidemmän aikaa keskivaikeasti ahdistunut ja masentunut ja nimenomaan vältin taakoittamasta miestäni ja ystäviäni, kävinhän terapiassa puhumassa. Sinun täytynee hiukan ottaa etäisyyttä ystävääsi, jos masennus meinaa tarttua sinuun. Ei se ole itsekkyyttä vaan itsesuojelua. Voit varovasti myös pyrkiä rajoittamaan ystäväsi puheita, jos hän kaataa sinulle liikaa pahaa oloaan.  Masentuneena hän saattaa ajatella, että ns. normaalin ihmisen pitäisi jaksaa kaikki ja kantaa häntä, mutta hän joutuu valitettavasti oppimaan, että muutkin ovat vain ihmisiä ja kaikilla on omatkin taakkansa.

Itse masennuksen sairastaneena sanoisin myös, että ystävät ja läheiset on liian lähellä. He tulkitsevat asioita tiettyjen juttujen kautta, kun taas ammattilainen on riittävän kaukana ,mutta sopivan lähellä. Ammattilaiset osaavat ottaa asioihin tietyn etäisyyden, joka täytyy olla, että masennuksesta voi selvitä. Masentuneelle ei välttämättä riitä mikään, että senkin suhteen omaa jaksamista kannattaa tarkastella.

Täällä on ollut hyviä neuvoja.

Kaikki masentuneet eivät ole tuollaisia. Kuulostaa, että masennuksen lisäksi on muutakin, esim. epävakaa persoonallisuus. Pitäisi laittaa rajat - pakottaa ystävä hakemaan apua ammattilaiselta tai muuten ystävyys menee tauolle siihen asti, kunnes hakee. Olin itse naimisissa persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa, jolle yritin lukuisia kertoja ehdottaa ammattiapua. Hän ei suostunut, mutta kaatoi kaiken paskan minun päälleni. Olin jo vuosia ollut masentunut. Lopulta menin niin huonoon kuntoon kaikesta syyllistämisestä ja väkivallasta, että oli pakko ottaa ero. Syyllistäminen jatkui ja mies ei voinut ymmärtää, miksi hain eron. Kerroin muutamalle kaverilleni miehen käytöksestä, mutta en saanut sympatiaa. Ainoastaan käskyn lähteä turvakotiin. Eron jälkeen kukaan ei ole myöskään kysynyt, miten voin ja miten jaksan.

Olen itse ollut avun piirissä ja lääkityksellä jo vuosia, mutta olen edelleen masentunut. Tuntuu, ettei kukaan välitä ja olen ihan yksin. Kukaan ei ole soittanut minulle useaan kuukauteen. Äitini soittaa muutaman kuukauden välein ja niistä tulee sellaisia valitusmaratoneja, etten jaksaisi kuunnella. Minulta hän ei kysy, kuinka minä voin. Ei kukaan muukaan kysy. En ole enää vuosiin jaksanut soittaa kellekään. En vain jaksa, kun en saa mitään vastakaikua. Minulla ei ole ketään tosiystävää, joka välittäisi. Ei tulisi mieleenkään häiriköidä ketään jatkuvasti omilla ongelmillani ja soitella useita kertoja päivässä. Eihän kukaan sellaista jaksa. Kunpa olisi edes yksi Ap:n kaltainen ystävä, joka jaksaa välittää. Haaveilen tasavertaisesta suhteesta, jossa molemmat ovat toistensa tukena tasavertaisesti ja keskustelevat avoimesti.  

Läheiselläni on ollut useita masennuskausia 20v aikana. Välillä hän on opiskellut ja käynyt töissä, mutta enimmäkseen on ollut saikulla. Sairauden aikana tietyt piirteet aina korostuvat. Itsekeskeisyys, joustamattomuus, omassa surkeudessa rypeminen. Hän kokee, että häntä syyllistetään. Vaikka kuinka olen häntä auttanut ja kuunnellut ja tukenut, niin hänen mielestään se ei ole tarpeeksi. Tämän viimeisimmän jakson aikana olin jo itsekin lähellä uupumusta. Esim. kun hänelle soittaa, hän ei ikinä vastaa puhelimeen vaan soittaa sitten jonkun ajan päästä takaisin. Puheluiden aikana hän vain haukottelee ja hymähtelee. Mua alkoi oikein ahdistaan nämä pakolliset, puuduttavat yksinpuhelut ja olenkin sitten niitä vähentänyt. Muutenkin olen asettanut rajoja yhteydenpitoon, kun tuntuu että omat voimat loppuu. Olen sisäistänyt, ettei hänen sairautensa ja hoitoonsa ole mun vastuulla, vaan teen ja tuen minkä jaksan. Ei kenenkään tarvitse uuvuttaa itseään läheisen sairastuessa, ei se palvele ketään. Tietysti läheiseni ensin tästä valitti, etten välitä hänestä ym. Mutta kysehän ei ole siitä!

Monestihan narsisti kokee olevansa sairaampi osapuoli, jos vaikkapa olisi se puoliso jonkun syövän kanssa. Narsisti kokee olevansa sairaampi ja puolison hoivattava häntä.

Sanokaa kavereillenne, että menevät yksityiselle psykiatrialle ja hankkivat "maksullisen ystävyyden". Ns "ystävät" kannattaa suosiolla jättää vaikkapa työtovereiksi tai hyvän päivän tutuiksi. Niin karu on maailma...

Lisänä vielä edelliseen mainiten, pidän aikamoisena epäyhtälönä kannustaa "maksullista ystävyyttä", mutta asettua "maksullista seksikumppanuutta" vastaan.

Tämä on niin hullua, että sen pitää olla joku trendi, että se voi olla olemassa ja yleistä.

Mikäli hän sanoo romahtavansa ilman sinua ja kasaa harteillesi enemmän taakkaa kuin oma mielenterveytesi kestää, parasta on vain antaa hänen romahtaa. Se romahdus voi olla tarpeen, se voi olla juuri se juttu, joka auttaa hänet saamaan mielensä ja elämänsä reilaan. Ole silti hänelle olemassa, kysy kuulumisia, älä juokse pakoon, jos törmäätte ohimennen, mutta livahda heti kun huomaat, että nyt lähtee negatiivisten ajatusten tulva taas purkautumaan.