Elämän realiteetit iskevät vastaan - missä vaiheessa teen lapset?

Vierailija kirjoitti:

Ahdistavaa nykyajan meno kun kaiken joutuu niin suunnittelemaan ja kellottamaan ja mikään ei auta jos valitsetkin väärin. Olen samanikäinen, opiskelen ja stressaan jo nyt sitä, että valmistun liian vanhana ja saanko ikinä töitä. Lapsia ei ole tulossa koskaan ja voin vain kuvitella mikä lisästressauksen aihe siitä vielä tulisi. Etenkin jos saisi vielä stressata sitä, että voisiko se lapsia hinkuva puoliso vielä jättää ja etsiä naisen jolle asia olisi ajankohtaisempi. Tsemppiä.

Onhan lapsentekoa aina jonkin verran laskelmoitu ja suunniteltu, myös aikoina, jolloin naiset eivät käyneet palkkatöissä, vaan hoitivat kotia. Esimerkisi, ettei syntyisi heinäntekoaikaan, keskelle kylmintä talvea tai ettei syntyisi ollenkaan, kun niitä varmuusvälineitä ei ollut saatavilla...

Suomalaisten ENSIsynnyttäjien keski-ikä on 29.

Joten mikä kiire ja mikä ihmeen hedelmällisyysjauhanta täällä nyt on, eri asia jos ikää olisi nyt jo yli 40.

Helpommin nainen, jolla ei ole lapsia, työllistyy. Lapsellisella kun on valtavasti sairauspoissaoloja, joustomahdollisuus on pienempi jne.

Ei lasten kohdalla kannata liikaa miettiä materiaa ja taloutta, mutta jonkin verran toki. Minusta kuulostaa että teillä on aika hyvin asiat mallilla, tuon jälkeenhän se on ns. tuurista kiinni enää mikä menee mönkään. Aina voi lähteä työpaikka alta ja uutta ei välttämättä saa tilalle. Kannattaa koittaa suorittaa läsnäolopakolliset opinnot mahdollisimman hyvin pois alta, esim. minä en jaksanut loppuraskaudessa enää läsnäolopakollisia tunteja, sitten oli hirveä säätö vauvavuonna niiden kanssa. Mies onneksi piti sitten isäkuukautta niin että sain hoidettua ne alta pois.

Kyllä minun mielestä on tärkeintä, että se lapsi saisi tulla henkisesti terveeseen kotiin, jossa jo vanhemmillakin olisi tarpeeksi parisuhdetta takana. Pikkulapsiaika on tosi raskas repeämä parisuhteelle, ja ihan siltä kannalta olisi hyvä että on sitä yhteistä menneisyyttä jo kohtuudella eikä kummallakaan vaaleanpunaisia ajatuksia parisuhteen tilasta vauvavuonna :) Tuon lisäksi sitten on tärkeää, että molemmat kokevat että pystyvät hetkellisesti luopumaan vähän harrastuksista ja omista tarpeistaankin väliaikaisesti. Sillä sitä se kuitenkin on kun lapsi on alle 2-vuotias, paljosta joutuu luopumaan. Sinulla on kuitenkin selvät tulevaisuudensuunnitelmat ja mies jo vakaasti työelämässä, niin eihän teillä nyt tuo elämäntilanne mikään erikoinen ole lapsenhankintaa ajatellen.

Mikä nykynaisia vaivaa kun joka asiasta stressataan. Haluatko jäädä nyt kotiin lapsen kanssa ja muuttaa elämäsi siihen suuntaan, että kaikki pyörii jälkikasvun ympärillä (koska niin siinä käy) vai panostaa uraasi ja elää itsenäisesti?

Tekisin niinkuin parhaalta tuntuu.

Mä sain lapsen juuri kun valmistuin ammattiin. Heti perään toinen lapsi. Nyt en sitten työllistynytkään omalle alalle, koska ei työkokemusta. Silti en kadu lasten saamista. Minulle ne eivät ole itsestään selvyys endometrioosin takia. Eli eipä taida olla oikeaa aikaa koskaan. Mielestäni jos lapsia todella haluaa, kannattaa ne tehdä ajoissa :)

Sanoisin, että aloita yrittäminen heti. Vaikka tulisit pian raskaaksi, sinulla olisi noin 6kk aikaa opiskella vielä ennen äitiyslomaa ja myös silloin voisit tehdä vähän opintoja, riippuen tietysti tuleeko helppo vai vaikea vauva. Jos et heti tulisikaan raskaaksi, niin sinulla olisi hyvät mahkut saada ainakin yksi lapsi opiskeluaikana.

Itse olin opintovapaalla vanhempainvapaan jälkeen siihen kun lapsi oli vähän yli 3v ja sitten palasin töihin ja opiskelu ja lastenhoito oli miljoona kertaa helpompaa kuin työ + lastenhoito. Opiskelu on niin joustavaa ja ajasta ja paikasta riippumatonta, että alun sairaustelukierre päivähoidon aloituksen jälkeenkin sujui paljon helpommin kuin työssäollessa kaikkien poissaolojen järjestäminen on ollut. Laitoin lapset päiväkotiin siis noin puole vuotta ennen töihinpaluuta, muun ajan opiskelin niin että lapset oli kotona ja luin ja tein tehtäviä päiväuniaikaan ja iltaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä sitäkin asiaa, että 1 lapsi voi olla työnhaussa pelkkää plussaa. Et ole niin iso äitiyslomariski, kuin vastavalmistunut 30 v. ja parisuhteessa oleva nainen on työnantajien silmissä. Ääneen ei sitä sanota, mutta.... kyllä se vain näin on. Mulla loppui pätkätyöt sen jälkeen, kun lapsi oli hommattu ja piti löytää töitä. Vakitöihin alkoikin tipahdella haastattelukutsuja. Sitä ennen en päässyt edes vakituisten duunien haastatteluun, ja pisin pätkätyö päättyikin raskaaksi tuloon. Hups.

Se sun ajatus, että aloittaisit yrittämisen vuoden päästä, ei ole yhtään tyhmempi. Odottaessaan ehtii opiskella. Sehän ei ole sanottua, että sitten kerrasta tärppää ja 9 kk päästä mennään vaunuostoksille. Mulla on itselläni ollut 4 keskenmenoa, joten jos jotain elämältä haluaa, niin muista että biologia on armotonta ja elämää ei voi hirveästi kuitenkaan suunnitella. Elämä suunnittelee kulkunsa ihan itse.

Kun haet töitä, kirjoitatko cv:hen että sinulla on yksi lapsi vai mistä ihmeestä se työnantaja sen tietää?? :'D

No mä laitoin kyllä cv:n ylänurkkaan henkilötietojen alle, että mulla on mies ja lapsi. Jäin edellisen työsuhteen päätyttyä suoraan äitiyslomalle ja ajattelin, ettei vuoden aukko cvssä näytä niin pahalta, kun siihen on selkeä syy: pieni lapsi. Ja haastattelija osasi sen päätellä ihan sen pienen merkinnän perusteella, ei sitä tarvinnut sen enempää korostaa (sain työpaikan )

Raskaaksi ei kaikki tule niin vaan, ota huomioon, että prosessissa saattaa mennä vuosi tai pari. Ehkäisy pois vaan ja tulee, jos on tullakseen.

Terveisin raskautumista epätoivoisesti yrittävä 35-vuotias, kaksi korkeakoulututkintoa. Tutkinnot olisivat odottaneet, näivettyvät munasarjat ei. :D

Vierailija kirjoitti:

Mikä nykynaisia vaivaa kun joka asiasta stressataan. Haluatko jäädä nyt kotiin lapsen kanssa ja muuttaa elämäsi siihen suuntaan, että kaikki pyörii jälkikasvun ympärillä (koska niin siinä käy) vai panostaa uraasi ja elää itsenäisesti?

Tekisin niinkuin parhaalta tuntuu.

Täh, mitä tarkoitat? Yksi elämän realiteeteista on, että lapsen kantaminen 9kk, synnyttäminen ja usein imettäminen on naisten nakki ihan biologisista syistä. Tässähän itsenäinen nainen yrittää tiedustella, miten optimoida tämä yhtälö parhaiten myös urahaaveiden kannalta. 

Itse aloitin yliopisto-opiskelut 27-vuotiaana, ja puhetta oli tuolloin perheen perustamisesta. Opiskelin vuoden, toisen vuoden syksyllä tulin raskaaksi (sain siis opiskella raskaana vielä toisenkin vuoden loppuun). Olen nyt 30-vuotias ja palailemassa kohta takaisin opiskelujen pariin n. 1,5 vuoden äitiyslomalta. Lapsi menee hoitoon. Minä olen onnekas, sillä vanhempani ovat eläkkeellä ja asuvat lähellä, joten he ovat välillä tarjoutuneet hoitamaan lastani, jotta olen pystynyt opiskelemaan hiukan myös äitiyslomalla. On myös ollut mukavaa vaihtelua päästä välillä ajattelemaan jotain ihan muuta kuin vaipan vaihtoa ja ruokailurytmejä.

Kaikkien raskaudet ja lapset ovat kuitenkin erilaisia. Monilla opiskelutovereillani on ollut niin uuvuttava tai hankala raskaus, että opinnot ovat raskauden aikana jääneet taka-alalle. Lapseni on ollut myös terve ja melko "helppo" lapsi, joten olen jaksanut ja pystynyt etenemään opinnoissani myös häntä hoitaessani. Tämä järjestely sopi hyvin minulle ja lapselleni, isovanhemmatkin olivat innoissaan päästessään luomaan vahvaa sidettä lapsenlapseensa.

Lapsen saaminen kesken opintojen ei ole kamalaa tai edes epätavallista. On kuitenkin ehkä hyvä olla etukäteen jotain aikataulusuunnitelmia, joita kohti pyrkii. Vauva-arkikaan ei ala ahdistaa, kun tietää, ettei se kestä ikuisuuksiin ja kohta elämä on taas toisenlaista.

Olen pian 36 ja saan kohta ekan vauvan. 27-vuotiaana olin vastikään saanut kenkää paskasta duunista, ikisinkku ja edessä oli masennukseen sairastuminen ja myöhemmin vielä syöpään (molemmista toivuttu). Ja monta vuotta kivassa työpaikassa, hyvän miehen löytäminen ja monta kivaa juttua. Elämässä ehtii tapahtua kaikenlaista, asioita ei voi usein suunnitella ja ei kannata lykätä liian monia asioita tulevaisuuteen. Toisaalta, harvassa tilanteessa voi sanoa, että nyt on liian myöhäistä.