Adoptiolapset ovat toivottuja lapsia - vai ovatko?

Raskausaikana laskeutuu automaattisesti äitiyteen. Tahtikin hiljenee. Muuten on varmasti vaikeampaa.

Adoptiolapsilla on usein monenlaisia ongelmia, koska kiintymyssuhteen syntymisessä on ollut ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolapsilla on usein monenlaisia ongelmia, koska kiintymyssuhteen syntymisessä on ollut ongelmia. 

Niin, ja lähipiiristä tulee mieleen heti kättelyssä kolme adoptiolasta, joilla on ollut todella pahoja mielenterveydellisiä ongelmia, vaikka ovat kaikki pieninä adoptoituja ja vanhemmat oikeasti tehtäviensä tasalla. Yksi heistä teki itsemurhan.

Äkkiseltään tuli mieleen että huostaanotot johtuvat lapsen mielenterveysongelmista. Tai siis, kait adoptiosta kuitenkin jää jotain hylkäämisen tunnetta tms.

Eli kyse ei olisi siitä, etteikö adoptiovanhemmat rakastaisi lapsia, he eivät vain pysty olemaan tarpeeksi tukena hänelle.

Kyllä he ovat erityisen toivottuja.

Mä oon miettiny, mitä se tekee et riuhtastaan omasta kansasta pois, ihan erinäköisten ihmisten sekaan?

Joo ja tiedän aivan kivan perheen, joiden adoptiopoika hölmöillyt kaikkea rikollistakin.

Kerrottiinko siinä ollenkaan tutkimuksen taustoja?

Ymmärtääkseni varsinkin Ruotsissa on adoptiot ulkomailta olleet yleisiä. Adoptiolapsia esim. Romaniastahan ei ainakaan vielä 10 tai viisikään vuotta sitten saanut noin vain, vaan lapsia yleensä "elätettiin" orpokodissa vuodesta-kahteen. Tänä aikana vauvat ja lapset makasivat käytännössä ilman minkäänlaisia virikkeitä pinnasängyissään tai muissa yhtä virikkeettömissä tiloissa, ilman hoivaa. Tuloksena on jopa ns. feral child-syndrome, pienimmässäkin tapauksessa psyykkisiä ongelmia. Voisin nähdä nämä valtavana ongelmana adoptioperheessä.

Adoptioon päätyy myös huumeäitien ja alkoholistien lapsia, joilla on alkujaankin hyvin vaikeat olosuhteet. 

Toki, millainen merkitys on sitten esim. äidin loppuraskauden psyykeen järkkymisellä lapsen tarpeita vastaanottaakseen, en osaa sanoa. Omasta kokemuksesta tiedän vain, että adoptiolapset ovat olleet samalla tavalla haluttuja ja rakastettuja, kuin biologisetkin. 

Totta kai he ovat toivottuja ja odotettuja. (Mun veljellä on prosessi ollut menossa 3 vuotta ja kestosta ei edelleenkään tietoa.)  Mutta joo. Todellisuus on rankempaa mitä ehkä osataan odottaa. Rakkaus ja hyvä tahto auttaa paljossa, mutta kaikkea se ei ratkaise. Työni puolesta oon nähnyt sitä ja tätä... Ja sanoisin, että mitä pienempänä adoptio onnistuu, sen paremmat mahdollisuudet. Surkein kohtaamani tilanne on, kun on itäblokin maasta adoptoitu lastenkodista sisarukset. No, elämä oli heille jo ehtinyt näyttä nurjat puolensa, kadut, kurjuuden ja hylkäämisen. Niin ei onnistunut suomalainen pariskunta hyvässä aikeessaan antaa koti ja rakkautta näille. Teini-iässä karkasi mopo täysin käsistä ja huumeisiin ja rikollisuuteen sortuivat.

Ja vaitiolonillittäjille: en kerro mistä ja milloin  adoptoitu, mihin Suomessa, minkä ikäisiä tarkalleen silloin ja nyt, milloin heidät oon työssäni kohdannut. Jotenka älkää huoliko, ei ole tunnistettavissa tästä.

Ens viikon Kadonneen jäljillä -ohjelmassa on poika, joka etsii biologista äitiään Thaimaasta. On adoptoitu Suomeen pienenä ja sittemmin huostaanotettu eikä käsittääkseni ole väleissä adoptiovanhempiensa kanssa. Ymmärsin myös, ettei kyse ole siis vanhempien "huonosta vanhemmuudesta" (esim. päihteet) vaan juuri näistä soputumisongelmista sitten murrosiässä.

Kyllähän se hylkääminen varmasti jonkinlaisen jäljen sieluun jättää. Siis jo ihan ajatuksena, vaikka olisi adoptoitu aivan pikkuvauvana ja täydellisen rakastavaan perheeseen. Jossain kaihertaa se, että boilogiset vanhemmat ovat hylänneet. Vaikka tajuaisi että pakon edessä, niin silti.

Luovutaanko adoptiolapsesta helpommin, kun tulee ongelmia? Sillä tuleehan niitä usein teini-iässä muillekin, isojakin.

http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2313009

Adptiolapset ovat toivottuja ja rakastettuja, mutta he tuovat mukanaan niin isoja ongelmia, ettei sellaisia tavallinen pariskunta osaa käsitellä edes terapeutin avulla. Tuttavaperheeseen tuli sisarukset, jotka olivat alkoholistiäitinsä mummolaan hylkäämiä ja mummon kuoltua lastenkotiin siirrettyjä. Pari vuotta meni siedettävästi, sitten alkoivat oppimisvaikeudet, pelkotilat kasvoivat järkyttävän suuriksi, toisaalta oli täysin holtitonta käytöstä. 8v tyttö saattoi tarjota koulussa opettajalle p----a, vaikka suomalaisessa perheessä ei takuuvarmasti moiseen opetettu.

Lopulta tuosta kolmikosta vain  8kk ikäisenä adoptoitu kuopus jäi perheeseen, isommat sisarukset oli pakko ottaa huostaan ja sijoittaa laitokseen. Toinen teki myöhemmin itsemurhan, toinen  on vankilassa. Adoptioperhe todella teki kaikkensa, mutta aina edes se ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Luovutaanko adoptiolapsesta helpommin, kun tulee ongelmia? Sillä tuleehan niitä usein teini-iässä muillekin, isojakin.

Mutta niillä adoptoiduilla lapsilla on helposti aivan eri tason ongelmia kuin sellaisilla lapsilla, joita ei ole hylätty.

4/5 Suomeen adoptoiduista voi erinomaisen hyvin.

Ne joilla on ongelmia on usein pidempi lastenkotihistoria ja muuta mäihää jo kotimaassa.

T. Kahden teinin adoäiti

Onko adoptio tekosyy jolla vastuun omista rikoksista voi siirtää muille? Onhan suomalaisissakin perheissä kaikenlaisia ongelmia alkoholismia ja väkivaltaa mutta tällaisten perheiden lapsista ei aina tule rikollisia.

Hirveää ajatella, että jotkut lapset kokevat vielä toisen hylkäämisen (jos annetaan huostaan). Kaikkien adoptiovanhemmiksi aikovien pitäisi ymmärtää, että adoptioon annettava lapsi on jo kokenut ainakin yhden suuren trauman, ja joutunut eroon biologisesta identiteetistään, ja miettiä pystyvätkö he varmastu tukemaan lastaan riittävästi ja oikein.

Lapsi kyllä kiintyy muttei aikuiset. Miehillä on vaikeutta hyväksyä muitten miesten siitämiä lapsia

Tietenkin adoptiolapset ovat äärettömän toivottuja. Älytöntä edes kyseenalaistaa tätä. Kuka lähtisi vuosia kestävään, kuluttavaan ja kalliiseen adoptointiprosessiin, ellei todella, todella haluaisi lasta?

Aivan toinen asia on se, kuinka adoptiolapset pärjäävät rakastavassakin kodissa ja ilmapiirissä. Heidän varhaisvuotensa ovat valitettavan usein olleet niin karmeita, että heidän perusturvallisuutensa ja mielensä ovat järkkyneet pahimmillaan loppuiäksi.

Parhaatkaan (adoptio)vanhemmat eivät silloin välttämättä kykene ohjaamaan heidän kehitystään tasapainoiseen suuntaan. On siis täysin ymmärrettävää, että muun muassa huostaanottoja osuu adoptoitujen lasten kohdalle muita enemmän.

Adoptioperheet tutkitaan tarkasti. Heillä on usein tarjota paremmat lähtökohdat lapsille kuin monella muulla. Esimerkiksi he ovat taloudellisesti hyvin toimeentulevia ja tasapainpoisia ihmisiä. Lapsilla on hyvät mahdollisuudet esimerkiksi opiskella ja matkustella.

En tiedä puhutko lääkäri omiaan, kun sanoi ettei parikuukautiselle vauvalle jää muistoja edellisestä elämästä. Eikä ole ongelmia tullutkaan. Tosin meillä tieto syistä miksi vauvaa ei oltu voitu pitää. Hylkäämisestä ei mielestäni voi puhua, jos äiti on halunnut lapsensa parempaan paikkaan hyvästä syystä. Biovanhemmat on tavattu. Se pitäisi olla aina mahdollista.