Olen naimisissa ihan vääränlaisen miehen kanssa,

Kuinka kauan olette olleet naimisissa? Olisko vaan häiden jälkeistä tyhjiötä?

Minusta sinun pitäisi oikeuttaa vihan tunteesi siitä, että mies huijasi sinua. Aivan naurettavaa yrittää sopeutua tilanteeseen vain. Tietysti sitten sinua syytetään, että rikot suhteen, mutta mies pitäisi laittaa vastuuseen eli nostaa seinälle siitä mitä teki.

Mikähän menneestä elämästäsi on se elementti, joka nyt tukkii sinun suusi, etten jo raivoa ja ole eroamassa, koska tunteitasi on manipuloitu?

Sitten mies vähintään pyytää sinulta anteeksi ja sen jälkeen katsotte, onko teillä enää yhteistä maaperää tai vielä paremmin luottamusta jatkaa tuosta yhtään mihinkään. Miksi mies ei luottanut elämään ja naisiin niin, että ois heti vain halunnut olla oma itsensä??

Kauanko kerkesitte olla yhdessä ennen naimisiin menemistä? Ei itseäänkään kovin helposti voi muuttaa. Vähäsen kyllä, mutta ehkä ne muutokset on enemmän asenteissa ja kuinka kevyesti/vakavasti asiat ottaa. Sulkea silmiään joillekkin ominaisuuksille, jotka ärsyttää. Mut pitää pitää huolta siitä, ettei anna itseään kohdeltavan huonosti. Millaisia ne asiat tarkalleen on? Eihän mies ole narsisti, väkivaltainen? Narsistit tekee noin, että kun saa ihmisen loukkoon, he näyttävät todellisen minänsä ja kaikki ennen sitä on näyteltyä.

Ei avioliitossa onneksi ole mikään pakko olla. Eron saa yksipuolisesta hakemuksesta. Jos huomaat, ettei tosta tule kerrassaan mitään, niin sitten vain eroat. Ei se ole sen vaikeampi juttu.

Höpöhöpö

Vierailija kirjoitti:

Kauanko kerkesitte olla yhdessä ennen naimisiin menemistä? Ei itseäänkään kovin helposti voi muuttaa. Vähäsen kyllä, mutta ehkä ne muutokset on enemmän asenteissa ja kuinka kevyesti/vakavasti asiat ottaa. Sulkea silmiään joillekkin ominaisuuksille, jotka ärsyttää. Mut pitää pitää huolta siitä, ettei anna itseään kohdeltavan huonosti. Millaisia ne asiat tarkalleen on? Eihän mies ole narsisti, väkivaltainen? Narsistit tekee noin, että kun saa ihmisen loukkoon, he näyttävät todellisen minänsä ja kaikki ennen sitä on näyteltyä.

Ei avioliitossa onneksi ole mikään pakko olla. Eron saa yksipuolisesta hakemuksesta. Jos huomaat, ettei tosta tule kerrassaan mitään, niin sitten vain eroat. Ei se ole sen vaikeampi juttu.

Sun puheesi saa kuulostamaan siltä, kuin ketä tahansa randomia vois rakastaa, kunhan se ei hakkaa, nimittele ja lyö.

Ihmiset muuttuvat. Ehkä mies alussa tsemppasi ja yritti vastoin itseään olla samanlainen kuin sinä eikä enää pysty siihen? Tai olitte nuoria ja hän on vasta löytänyt mistä oikeasti tykkää?

Näin minullakin kävi ensimmäisessä liitossa. Tapasimme nuorina, meillä oli paljon yhteistä mutta myös paljon erilaista. Lopulta kävi niin että huomasin olevani todella onneton yrittäessäni mukautua miehen ajatusmaailmaan ja arvoihin. Kasvoimme kliseisesti erilleen. Lapsia meillä ei ollut.

Nyt on kumppani jonka kanssa meillä on samanlaiset toiveet nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Silti isojakin eroja löytyy mutta olemme tavanneet toisemme 30+iässä ja ymmärrämme ja hyväksymme että voimme pitää myös eri asioista.

Jännämies kehiin!

Ensinnäkin kaikki ovat erilaisia.

Silloin kun ihastuu toiseen tekee helposti asioita, joita ei tekisi muuten. Se ei ole mielistelyä tai huijaamista vaan halua miellyttää. Sitten kuluu aikaa ja ihastuminen menee ohi, niin henkilön oma persoona tulee esiin ja tuo kummallekin puolisolle yllätyksiä. Mutta ihmistä ei voi opettaa eikä pakottaa tekemään asioita.

Ihmissuhteissa pitäisi oppia tekemään kompromisseja

Mikäli teillä on lapsia, niin mieti eroa hyvin tarkkaan. Ero on, vaikka mitä sanottaisiin, lapsille surullinen, elämänmittainen tilanne. Perheen hajoaminen rikkoo jotain, aina.

 Mene itseesi ja mieti, haluatko loppuelämäsi viettää yhdessä puolisosi kanssa. Onko hän ihminen, jonka kanssa todella haluat elää vanhaksi saakka?

Minäkin olen naimisissa vääränlaisen miehen kanssa. Olemme hyvin erilaisia. Yhteiset hetket tuntuvat kiusallisilta, väkinäisiltä. Valitettavasti motkotan, nalkutan, ilmapiiri on kiukkuinen.

Silti en halua erota, en mistään hinnasta. Kaiken edellä kirjoitetun lisäksi tajuan jollain tasolla, että se rakkaus, mikä meidät yhteen johti, on tuolla jossain olemassa. Ihmisyys, kunnioitus, rakkaus on olemassa - vaikka asenteet, ajatusmaailma, kaikki on kovin erilaista välillämme. Yhteenkuuluvuuden tunne on olemassa, ehkä toisinaan kadoksissa, tosin. Arvostan miestäni ihmisenä, erilaisena, vieraanakin. Jokin pitää meitä yhdessä. Minä haluan vanheta hänen kanssaan. Jakaa yksinkertaisen elämäni puolisoni kanssa. Vaikka elämämme ovat erilaisia (hän menestyy työssään, minä en - työttömyys) niin silti minä pienenä ihmisenä kuljen hänen vanavedessään; ehkä turvassa siis.

(Minä en ole mitään ihmisenä enkä työmarkkinoilla, mutta jotenkin minusta löytyy se peruskallio, minkä varassa toimin tässä elämässä. Se pieni liekki, joka lepattaa välillä heikosti, mutta kumminkin).

Meillä on kaksi lasta. Se, mikä meitä voimakkaasti yhdistää, on lasten hyvinvointi. Osataan jotenkin pitää keskinäiset jutut omina, lasten paras on meille aivan ykkösjuttu.

mitkä olis nykyaikana tarpeeks hyviä syitä jäädä liittoon joka saa tuntemaan noin?

mitä hyvää näet liitossanne? kantaako se sua yli sen erilaisuuden?

itse erosin viiden vuoden liitosta samankaltaisista syistä. päivääkään en oo katunut. ja nyt kumppani jonka kanssa synkkaa kaikilla osa-alueilla, joka haluaa kasvaa ja kehittyä suhteessa ja itsessään.

miksi roikkua yhtään missään joka maistuu puulta.....

Puolison persoonallisuuteen tutustuminen on mielenkiintoista. Yllätyksiä matkan varrella tulee, mutta vaikka aluksi ne tuntuisivat ikäviltä, niin todellisuudessa tunnet puolisosi entistä paremmin ihmisenä. Sehän on vain hyvä asia! Olemme tosi erilaisia kaikki. On kiva saada tietää, mistä puoliso pitää, ja mistä ei. Se opettaa mun mielestä oikeanlaista ihmiskunnioitusta: vaikka ollaan erimielisiä, erilaisia, niin silti tulemme hyvin toimeen.

Aitous, rehellisyys, suoruus ovat hyviä juttuja. Rehellisyys on sitä, että uskaltaa ja voi olla toisen seurassa täsmälleen sellainen kuin on.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin kaikki ovat erilaisia.

Silloin kun ihastuu toiseen tekee helposti asioita, joita ei tekisi muuten. Se ei ole mielistelyä tai huijaamista vaan halua miellyttää. Sitten kuluu aikaa ja ihastuminen menee ohi, niin henkilön oma persoona tulee esiin ja tuo kummallekin puolisolle yllätyksiä. Mutta ihmistä ei voi opettaa eikä pakottaa tekemään asioita.

Ihmissuhteissa pitäisi oppia tekemään kompromisseja

Ai että vaihdat ihan omat arvosikin kun ihastut? Se ei mielestäsi ole väärin toisia kohtaan? Otetaan vaikka esimerkiksi artisti Jukka Poika. Ihanko reilua sille Sandralle, ekalle vaimolle, jos hän halusi asua maalla ja luomuviljellä, että yhtäkkiä mies haluaakin olla City-ihminen ja kuluttaa isosti? No, Jukka erosi, mutta jos ei ois eronnut?

Vierailija kirjoitti:

Puolison persoonallisuuteen tutustuminen on mielenkiintoista. Yllätyksiä matkan varrella tulee, mutta vaikka aluksi ne tuntuisivat ikäviltä, niin todellisuudessa tunnet puolisosi entistä paremmin ihmisenä. Sehän on vain hyvä asia! Olemme tosi erilaisia kaikki. On kiva saada tietää, mistä puoliso pitää, ja mistä ei. Se opettaa mun mielestä oikeanlaista ihmiskunnioitusta: vaikka ollaan erimielisiä, erilaisia, niin silti tulemme hyvin toimeen.

Aitous, rehellisyys, suoruus ovat hyviä juttuja. Rehellisyys on sitä, että uskaltaa ja voi olla toisen seurassa täsmälleen sellainen kuin on.

Millä lailla sille luomuviljelyä haluavalle Sandralle on hyvä asia, ettei mies enää haluakaan sitä? Elämää, jonka he ovat yhdessä rakentaneet? Voi että säkin olet naivi. Et tajua elämästä etkä parisuhteista selkeästi yhtikäs mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauanko kerkesitte olla yhdessä ennen naimisiin menemistä? Ei itseäänkään kovin helposti voi muuttaa. Vähäsen kyllä, mutta ehkä ne muutokset on enemmän asenteissa ja kuinka kevyesti/vakavasti asiat ottaa. Sulkea silmiään joillekkin ominaisuuksille, jotka ärsyttää. Mut pitää pitää huolta siitä, ettei anna itseään kohdeltavan huonosti. Millaisia ne asiat tarkalleen on? Eihän mies ole narsisti, väkivaltainen? Narsistit tekee noin, että kun saa ihmisen loukkoon, he näyttävät todellisen minänsä ja kaikki ennen sitä on näyteltyä.

Ei avioliitossa onneksi ole mikään pakko olla. Eron saa yksipuolisesta hakemuksesta. Jos huomaat, ettei tosta tule kerrassaan mitään, niin sitten vain eroat. Ei se ole sen vaikeampi juttu.

Sun puheesi saa kuulostamaan siltä, kuin ketä tahansa randomia vois rakastaa, kunhan se ei hakkaa, nimittele ja lyö.

Sori, ehkä ilmaisin itseäni huonosti. Ap vain ei yksilöinyt niitä mihin hän oli pettynyt. Ja yritin hakea niitä asioita. Ei tietenkään tarvi rakastaa ihan ketä vain. Itsehän sitä tekee oman elämänsä ja määrittelee sen miten tyytyväinen on rakkauden määrään. Ap avasi ongelmiaan aika vähän ja kysyy voiko muuttua siten, että voi olla suhteessa. Pahimmat on nuo väkivalta ja narsistijutut ja niihin ei pidä sopeutua missään nimessä. Mut jos ap:n ongelmat on pieniä ja jos hän niihin kykenee mukautumaan, niin sitten kannattaa yrittää sitä.

Tuttu ilmiö. Mikä ihmeaineita siinä hääkakussa on. Seurusteluaikana niin seksiin myönteisesti suhtautuneesta naisesta tuli vihkimisen jälkeen pihtari, joka suostuu seksiin vain pari kertaa kuussa. Sanon suostuu, koska ei näytä silloinkaan sitä haluavan.

Olen ajatellut lähteä kuivasta liitosta vaikka se saa vaimoni taloudelliseen ahdinkoon. Hän ei omista mitään muuta kuin kalliita kenkiä ja käsilaukkuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauanko kerkesitte olla yhdessä ennen naimisiin menemistä? Ei itseäänkään kovin helposti voi muuttaa. Vähäsen kyllä, mutta ehkä ne muutokset on enemmän asenteissa ja kuinka kevyesti/vakavasti asiat ottaa. Sulkea silmiään joillekkin ominaisuuksille, jotka ärsyttää. Mut pitää pitää huolta siitä, ettei anna itseään kohdeltavan huonosti. Millaisia ne asiat tarkalleen on? Eihän mies ole narsisti, väkivaltainen? Narsistit tekee noin, että kun saa ihmisen loukkoon, he näyttävät todellisen minänsä ja kaikki ennen sitä on näyteltyä.

Ei avioliitossa onneksi ole mikään pakko olla. Eron saa yksipuolisesta hakemuksesta. Jos huomaat, ettei tosta tule kerrassaan mitään, niin sitten vain eroat. Ei se ole sen vaikeampi juttu.

Sun puheesi saa kuulostamaan siltä, kuin ketä tahansa randomia vois rakastaa, kunhan se ei hakkaa, nimittele ja lyö.

Sori, ehkä ilmaisin itseäni huonosti. Ap vain ei yksilöinyt niitä mihin hän oli pettynyt. Ja yritin hakea niitä asioita. Ei tietenkään tarvi rakastaa ihan ketä vain. Itsehän sitä tekee oman elämänsä ja määrittelee sen miten tyytyväinen on rakkauden määrään. Ap avasi ongelmiaan aika vähän ja kysyy voiko muuttua siten, että voi olla suhteessa. Pahimmat on nuo väkivalta ja narsistijutut ja niihin ei pidä sopeutua missään nimessä. Mut jos ap:n ongelmat on pieniä ja jos hän niihin kykenee mukautumaan, niin sitten kannattaa yrittää sitä.

Miksi kannattaa? Eikö mies tuossa pettänyt aloittajan luottamuksen? Ainakin mä ymmärsin niin. Sehän se ongelma tilanteessa on. Miksi mies ei ollut alusta asti oma itsensä?

Onko kyseessä kulttuuriero? Hyötyikö miehesi jotenkin avioliitostanne, sai esimerkiksi oleskeluluvan EU:n alueelle?

Vierailija kirjoitti:

Minusta sinun pitäisi oikeuttaa vihan tunteesi siitä, että mies huijasi sinua. Aivan naurettavaa yrittää sopeutua tilanteeseen vain. Tietysti sitten sinua syytetään, että rikot suhteen, mutta mies pitäisi laittaa vastuuseen eli nostaa seinälle siitä mitä teki.

Mikähän menneestä elämästäsi on se elementti, joka nyt tukkii sinun suusi, etten jo raivoa ja ole eroamassa, koska tunteitasi on manipuloitu?

Sitten mies vähintään pyytää sinulta anteeksi ja sen jälkeen katsotte, onko teillä enää yhteistä maaperää tai vielä paremmin luottamusta jatkaa tuosta yhtään mihinkään. Miksi mies ei luottanut elämään ja naisiin niin, että ois heti vain halunnut olla oma itsensä??

Et ole tosissasi?!?

Voi vittttu tätä palstan ennakkosensuuria. Mä vastasin nro 16:lle käyttäen sanaa madonna-h*ora ja koko vastaus hävisi kuin tuhka tuuleen! Voi vittuu!!!!

Olemme olleet nyt yhdessä 4 vuotta, eikä kysymys muutenkaan ole siitä että mies olisi suhteen aikana muuttunut, vaan siitä että hän alussa ihan selvästi yritti kaikkensa miellyttää minua. Hänellä ei ole vakavaa parisuhdetta ennen minua ollut ja halusi sitten varmaankin tehdä kaikkensa että "saisi minut". Hänellä ei vaikuta olevan kauhean hyvä itsetunto eikä ehkä sitten uskaltanut olla oma itsensä koska en olisi kiinnostunut hänestä. Ja ihan oikeassa hän oli, en olisi kiinnostunut. Mutta onko nyt sitten parempi kohdata asia nyt jälkikäteen, kun kuvioissa on myös yksi lapsi?

Itse olen aiemminkin ollut naimisissa, siinä "nuoruudenliitossa" meistä kasvoi erilaiset aikuiset ja juuri sen takia päätin etten aio kenellekään esittää yhtään mitään vaan olen juuri sellainen kun olen niin löydän miehen jonka kanssa oikeasti sovin yhteen. No, eipä käynyt niin. Ja koska olen kerran jo eronnut niin toinen ero tuntuisi aivan valtavalta epäonnistumiselta. Ehkä tunnen oloni huijatuksi koska yritin ja edelleen yritän tehdä kaikkeni ja kaiken oikein että tämä suhde toimisi, ja olin valtavan onnellinen että löysin ihmisen jonka kanssa sovimme niin hyvim yhteen. Ja nyt tuo olikin ihan valetta.

Ap