Lue keskustelun säännöt.
Milloin et saanut suutasi auki, vaikka olisi pitänyt?
21.10.2016 |
Mä aloitan tämmösellä ei niin vakavalla.
Kaveri oli tulossa kahville ja kävin vielä sitä ennen Siwasta kipaisemassa keksipaketin. Myyjä oli jossain kaempana hyllyjä täyttämässä, joten laitoin paketin hihnalle. Onnistuin siinä jotenkin niin sopivasti, että kuului piippaus, eli joku viivakoodinlukija ilmeisesti jo otti tuotteesta hinnan. Myyjä tuli paikalle ja piippasi tuotteen uudestaan. Sain sanottua kaikki iloiset moikat, heipat ja kiitokset, mutta en sitä, että tuote luettiin kaksi kertaa. Mukisematta maksoin pienestä keksipaketista yli 6 €.
En vieläkään tajua, mistä moinen jäätyminen. Tästä on aikaa muutama vuosi. Lapsena tämän tyylisiä kävi usein, koska olin niin ujo. Kertokaas omanne. :)
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Olen niin ujo, että välillä oon tilanteissa, joissa en esim. uskalla kysyä jotain. Joskus vaan siksi, että en tiedä onko se sellainen asia, josta on normaalia kysyä vai pitäisikö vastauksen olla itsestään selvä.
Mutta esim. lukiossa kuviksen tunneilla tein samaa työtä tosi kauan ja hidastelin sen valmiiksi saamista naurettavan pitkään, koska en uskaltanut mennä opettajan luokse. Peruskoulussa oli helppoa, kun opettaja kierteli luokassa jokaisen luona, mutta lukiossa pitikin itse mennä sen luokse. Jäin sitten jälkeen ja olisin saanut mahdollisuuden tehdä muut työt erikseen, mutta ei "huvittanut", vaan otin mieluummin arvosanaksi vitosen. Peruskoulussa mulla taisi olla kuvis joka kerta 9, mutta lukiossa se olikin sitten 5. Oma syy, mutta ärsyttää, että periaatteessa olisin pystynyt parempaan, jos se opettaja olisi liikkunut pöytänsä takaa.
Mulla oli sama kässässä ainakin peruskoulussa. En kehdannut ikinä huikata "ope", vaan yritin itse ratkoa ongelmaa usein huonolla menestyksellä tai toivoin, että hän kiertelisi ja sattuisi huomaamaan minun olevan pulassa. Työt eteni sen vuoksi tosi hitaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus opiskelujutuissa, jos en osaa jotain, en kehtaa heti kysyä neuvoja, ja kun mennään eteenpäin olen jo pudonnuta aivan kärryiltä ja hävettää vielä enemmän pyytää apua, kun olisi pitänyt pyytää jo ajat sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vähän hassua, ettei se myyjä älynnyt mitään, kun asiakkaalle pelkkä keksipaketti maksoi noin paljon? Ehkä kassan läpi vetely ja hinnan kertominen tulee myyjille vaan niin automaattisesti, ettei sitä mieti sen enempää?
(Ois ihan hauska jekku sellanen, että testattaisiin, moniko myyjä huomaa, jos vaikka tikkarin hinnaksi tulisi 20 euroa.)
Ehkä se myyjäkään ei vaan saanut sanottua? :D
Luulen kanssa, ettei myyjä ajatellut sen kummemmin hintaa. Minä varmaan olisin just sellainen myyjä, joka silmiä räpäyttämättä veloittaa tikkarista 20€, jos kassa niin sanoo. Varmasti en tajuaisi. :D
Ei ole mulla siis varaa syyttää myyjää, vaan mun vastuulla olisi ollut sanoa asiasta.
Otin muuten sillä kertaa kuitinkin, koska halusin varmistaa, että hinta oli veloitettu kahteen kertaan. Silti en saanut sanottua.
-ap
Piti sanoa, että
Rakastan sinua 💙
Vierailija kirjoitti:
Olen niin ujo, että välillä oon tilanteissa, joissa en esim. uskalla kysyä jotain. Joskus vaan siksi, että en tiedä onko se sellainen asia, josta on normaalia kysyä vai pitäisikö vastauksen olla itsestään selvä.
Mutta esim. lukiossa kuviksen tunneilla tein samaa työtä tosi kauan ja hidastelin sen valmiiksi saamista naurettavan pitkään, koska en uskaltanut mennä opettajan luokse. Peruskoulussa oli helppoa, kun opettaja kierteli luokassa jokaisen luona, mutta lukiossa pitikin itse mennä sen luokse. Jäin sitten jälkeen ja olisin saanut mahdollisuuden tehdä muut työt erikseen, mutta ei "huvittanut", vaan otin mieluummin arvosanaksi vitosen. Peruskoulussa mulla taisi olla kuvis joka kerta 9, mutta lukiossa se olikin sitten 5. Oma syy, mutta ärsyttää, että periaatteessa olisin pystynyt parempaan, jos se opettaja olisi liikkunut pöytänsä takaa.
kuulostaa hyvin tutulta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen niin ujo, että välillä oon tilanteissa, joissa en esim. uskalla kysyä jotain. Joskus vaan siksi, että en tiedä onko se sellainen asia, josta on normaalia kysyä vai pitäisikö vastauksen olla itsestään selvä.
Mutta esim. lukiossa kuviksen tunneilla tein samaa työtä tosi kauan ja hidastelin sen valmiiksi saamista naurettavan pitkään, koska en uskaltanut mennä opettajan luokse. Peruskoulussa oli helppoa, kun opettaja kierteli luokassa jokaisen luona, mutta lukiossa pitikin itse mennä sen luokse. Jäin sitten jälkeen ja olisin saanut mahdollisuuden tehdä muut työt erikseen, mutta ei "huvittanut", vaan otin mieluummin arvosanaksi vitosen. Peruskoulussa mulla taisi olla kuvis joka kerta 9, mutta lukiossa se olikin sitten 5. Oma syy, mutta ärsyttää, että periaatteessa olisin pystynyt parempaan, jos se opettaja olisi liikkunut pöytänsä takaa.
Mulla on kans ollu vaikea oppia pois siitä, etten kehtaa kysyä. Työelämään siirryttyä olen alkanut ajattelemaan, että parempi kysyä kuin luulla tietävänsä ja tehdä väärin. Ennemmin näytän vaikka hölmöltä ja kysyn hölmöjä, kuin tuhlaan aikaa ja vaarannan turvallisuutta tekemällä sinne päin.
Esimies sanoi hyvin työt aloittaessani, että parempi kysyä sama asia vaikka viiteen kertaan, kuin esittää osaavansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole sellaista tilannetta vielä ollut
Muuten saan suun auki, paitsi parisuhteessa olen ihan nynny, en uskalla kertoa, jos toinen loukkaa minua tai jos jokin asia häiritsee (esim. exän jatkuva läheisyys).. Ja sitten tulee vaan isompia ongelmia, kun ei avaa suuta jo ekalla kerralla, kun huomaa, että jokin asia on päin peetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viisaudenhampaan poiston jälkeen, kun alaleuka turposi.
Olin koulunkäyntiavustajana Englannissa. Kouluissa henkilökunta puhuttelee toisiaan miss/mrs/mr Sukunimi. Ekana päivänäni rehtori esitteli minut lausuen suomalaisen j-kirjaimen sisältävän sukunimeni ihan päin honkia. Ujous ja epävarmuus otti vallan ja en korjannut nimeä. Olin sitten seuraavat kaksi vuotta ihan omituisen nimen omaava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin koulunkäyntiavustajana Englannissa. Kouluissa henkilökunta puhuttelee toisiaan miss/mrs/mr Sukunimi. Ekana päivänäni rehtori esitteli minut lausuen suomalaisen j-kirjaimen sisältävän sukunimeni ihan päin honkia. Ujous ja epävarmuus otti vallan ja en korjannut nimeä. Olin sitten seuraavat kaksi vuotta ihan omituisen nimen omaava.
Noo, ehkä viisaampi olikin olla hiljaa ja ajatella, että tuo on brittiläinen tapa lausua. Tulee varmaan monella suomalaisellakin lausuttua ulkomaalaiset nimet päin honkia. Joskus on viisaampi olla pätemättä ja korjailematta ja hyväksyä se, ettei oma nimi ihan brittiläisen suuhun taivu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdelle olis pitäny sanoa suorat sanat jo ajat sitte!
Vierailija kirjoitti:
Yhdelle olis pitäny sanoa suorat sanat jo ajat sitte!
Mikä esti?
Vähän hassua, ettei se myyjä älynnyt mitään, kun asiakkaalle pelkkä keksipaketti maksoi noin paljon? Ehkä kassan läpi vetely ja hinnan kertominen tulee myyjille vaan niin automaattisesti, ettei sitä mieti sen enempää?
(Ois ihan hauska jekku sellanen, että testattaisiin, moniko myyjä huomaa, jos vaikka tikkarin hinnaksi tulisi 20 euroa.)
Ehkä se myyjäkään ei vaan saanut sanottua? :D