Lue keskustelun säännöt.
Miten tästä suosta enää noustaan ylös?
10.10.2016 |
Tilanne: olen 33-vuotias ja olen työkyvyttömyseläkkeellä, niiden surullisten kuuluisten mt-ongelmien takia. En ole juuri ollut työelämässä, enkä ole saanut käytyä mitään koulua loppuun. Olen naimisissa, tulen ihan hyvin toimeen ihmisten kanssa. Olin säännöllisesti psykiatrian sairaanhoitajan "hoidossa" kunnes hän vaihtoi paikkakuntaa. Lapsia on kaksi. Mies on normaali ja käy töissä, tulee tavallisesta suvusta.
Itse en edelleenkään vain näe omassa tulevaisuudessa mitään. Tuntuu, että jokainen tärkeä juna on mennyt jo. En osaa kiinnostua enää mistään. Lupaan asioita, lupaan osallistua asioihin mutta sitten unohdan, ja jälkeenpäin nolottaa kamalasti. En tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä. Jos joku asia kiinnostaa, ääni pääni sisällä sanoaa ettei minusta ole siihen, että ei kannata, ei kukaan palkkaa sinua, etkä pääse edes kouluun. Siis "ääni", sisäinen ääni. Tuntuu, että maailma on kova ja kylmä paikka, että muserrun jos yritän päästä oravanpyörään mukaan. Haluaisin kyllä, jotenkin.
Häpen nykyistä minääni: kaikki on minussa rempallaan, on ylipainoa ja huonot hampaat, ei ajokorttia eikä sitä koulutusta. Ei yhtään mitään.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Itse en edelleenkään vain näe omassa tulevaisuudessa mitään. Tuntuu, että jokainen tärkeä juna on mennyt jo.
Mitkä junat ovat tärkeitä? Miksi sinun täytyy päästä oravanpyörään? Miksi et voisi tehdä ainakin ensin niitä asioita, jotka saisivat olisi tuntumaan paremmalle - sitten ehkä myöhemmin voit miettiä muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Häpen nykyistä minääni: kaikki on minussa rempallaan, on ylipainoa ja huonot hampaat, ei ajokorttia eikä sitä koulutusta.
Aloita siis vaikka tästä. Mene autokouluun ja hammalääkäriin. Aloita päivittäiset kävelylenkit. Kun nämä asiat on kunnossa, ala katsella seuraavia. Saattaa olla, että et enää ajattelekaan niin toivottomasti mahdollisuuksistasi kun olet käytännössä jo osoittanut, että pystyt parantamaan oloasi. ( Toisaalta on totta, että onnistumisista tahtoo tulla "saavutettuja etuja", joilla ei ole merkitystä enää sen jälkeen kun niissä on onnistunut ja sitten niistä unohtaa koskaan haaveilleensa. Älä mene tähän halpaan! Muista saavuttaneesi tavoitteesi!)
Vierailija kirjoitti:
Lupaan asioita, lupaan osallistua asioihin mutta sitten unohdan, ja jälkeenpäin nolottaa kamalasti.
Käytä puhelimen kalenteria!
Vierailija kirjoitti:
En tiedä yhtään, mitä haluaisin tehdä. Jos joku asia kiinnostaa, ääni pääni sisällä sanoaa ettei minusta ole siihen, että ei kannata,
Koulutuksen suhteen "halu" on toisaalta aika toisarvoinen juttu. useimpien ihmisten on kouluttauduttava vaan johonkin mihin pääsevät ja tehtävä niitä töitä, mitä saavat, ilman sen kummempaa kutsumusta. Omaan kiinnostukseen kiinnitetään nykyään liian paljon huomiota ja se on joillekin ihmisille todella vahingollista. PARHAIMMILLAAN kiinnostus lisää ammatillista menestystä, joskus se on sille edellytyskin, mutta USEIMMITEN työ on todella vain sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Kouluttaudu joksikin - ei sen niin väliä miksi - jatko suttaantuu sitten siitä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloita matalalta, niin että ensin totut siistiytymään aamuisin ja pukeutumaan perussiististi ja lähtemään kotoa johonkin säännölliseen puuhaan.
Minä käyn joka ilta suihkussa. Ja joka aamu pesen kasvot ja hampaat, ja puen siistit vaatteet päälle. Minä hoidan lasten asioita, hoidan kotia, näen joskus jopa jotain ihmisiä. Päälle päin näytän varmaan ihan normaalilta. Ap
Täällä kanssa yksi noiden kanssa painiva. Itsetunto on romahtanut eron jälkeen entisestään kun painoa tuli 25 kiloa lisää. Lisäksi ikäkriisi ( 50). Mies jätti toisen takia kaikkien vuosien ja vaikeuksien jälkeen, vaikka annoin hänelle paljon anteeksi.
Nyt olen vanha kehäraakki, kukaan ei enää välitä, lapset isoja ja kaikilla omat kuvionsa. Olen masentunut vakavasti, sanoisin. Mikään seura ei kiinnosta, eikä mikään tekeminen muiden ehdoilla.
Haaveilen, että jonain päivänä herään täynnä energiaa ja saan jonkun ahaa-elämyksen, joka saa minut huolehtimaan itsestäni ja vain itsestäni nyt ensi alkuun.
Nukkuminen ja unet ovat ihanaa - silloin ei ikään kuin ole olemassakaan, vaan kokee asioita jotenkin erilailla, ikään kuin aineettomassa kropassa. Välillä toki painajaisia, joissa mua jahdataan ja arvostellaan jne.
Olen varmaan sekoamassa tai luovuttamassa?
Mulla ei ole kellekään mitään annettavaa, jos tää on tällaista. Toisaalta asun olosuhteissa, joissa työn jälkeen en saa olla rauhassa koskaan ja vain olla ja levätä, vaan vanhin lapsista pyörii nurkissa ja vie loputkin virtani, kun huolehdin hänestä. Mitä tehdä?
Ei siinä muuta kuin potkua takamukseen ja ala tekemään niitä asioita mitä haluat. Jos haluat laihtua, ala treenaamaan ja syö terveellisemmin. Jos haluat töitä niin ala etsimään ja tee parhaasi että saat jotain töitä, mitä nyt haluatkaan tehdä. Ja unohda tuollaiset sisäinen ääni hölynpölyt. Se on vaan itsesääliä eikä sillä ole sulle mitään virkaa.
Täällä myös yksi "kohtalo"toveri. Ikää suunnilleen saman verran ja koulu käytynä vuosien vitkuttelun jälkeen. Alan töitä tosin ei ole, ja teen hanttihommia. Oma asunto on, mutta niin pienet tulot, ettei lapsista voi haaveilla. Oman alan työt ovat jossain suurissa kaupungeissa, enkä edes uskalla hakeutua muihin töihin, koska pelkään työttömyyttä ja on asuntolaina maksettavana. Olen jämähtänyt pienelle paikkakunnalle, mutta onpa sentään mies, talo, ystävät, rakkaita sukulaisia ja harrastuksia. En kaikesta hyvästä huolimatta valitettavasti osaa arvostaa itseäni, kun ei masennuksen takia ole ollut voimia seurata unelmiani. Kun olisin edes tyhmä, mutta ei. Olen huomannut itseäni vähempilahjaisten toteuttavan unelmiaan sinnikkyydellä, mistä olen kateellinen heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun valitettavasti :'(. Mulla on kyllä kaksikin eri ammattia ja työurakin oli mutta onnettomuuden seurauksena vammauduin niin etten kumpaakaan työtä pysty tekemään. Olen aivan hukassa enkä tiedä mitä lähtisin opiskelemaan. Jotain toimistotyyppistä koska mitään fyysistä työtä en pysty tekemään, mutta ei hajuakaan mitä. Alan olla todella masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoida ensin hampaat kuntoon ja sitten älä pikkuhiljaa muutenkin pitämään itsestäsi huolta.Vaikka rahat olisi vähissä yritä laittaa itsesi joka päivä nätiksi.Ala lenkkeillä jne.
Ehkä saat jotenkin sitä kautta elämän langasta kiinni.Se on kuitenkin sellaista itsestä välittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tavallaan päinvastainen tilanne, mutta siinä on ehkä tunnepuolella jotain samaa. Eli hyvä koulutus ja työpaikka on, mutta ei perhettä. Olen 35-vuotias nainen, ja tuntuu joka päivä enemmän siltä, etten pysty nousemaan tästä suosta - en todennäköisesti tule koskaan pääsemään naimisiin tai saamaan lapsia. Tulevaisuus tuntuu toivottoman yksinäiseltä ja merkityksettömältä. Tuntuu, että mitä kovemmin yritän asioille tehdä jotain, sitä syvemmälle vajoan suossa. Tämä kommentti ei varmasti mitenkään lohduttanut, mutta meitä on monenlaisia täällä elämän suossa tarpovia...tsemppiä.
Jospa aloittaisit siitä ajokortista ja itseesi panostamisesta. Eikö siellä oo muita hoitajia? Minusta sun ois hyvä saada jutella asioista jonkun kanssa, saisit tukea ja rohkaisua, kun vaikuttaa että niitä tarvitset. Sitten miettimään lähiseutujen koulutustarjontaa. Ja kuten joku totesi, ei kannata liikaa miettiä niitä kiinnostuksia. Ihmiselle on hyväksi tehdä jotain, minkä tahansa työn voi tehdä "sydämellä" tai mihin tahansa työhön voi suhtautua tympääntyneesti, se on aika pitkälle asenteesta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tavallaan päinvastainen tilanne, mutta siinä on ehkä tunnepuolella jotain samaa. Eli hyvä koulutus ja työpaikka on, mutta ei perhettä. Olen 35-vuotias nainen, ja tuntuu joka päivä enemmän siltä, etten pysty nousemaan tästä suosta - en todennäköisesti tule koskaan pääsemään naimisiin tai saamaan lapsia. Tulevaisuus tuntuu toivottoman yksinäiseltä ja merkityksettömältä. Tuntuu, että mitä kovemmin yritän asioille tehdä jotain, sitä syvemmälle vajoan suossa. Tämä kommentti ei varmasti mitenkään lohduttanut, mutta meitä on monenlaisia täällä elämän suossa tarpovia...tsemppiä.
Jos se jompaakumpaa lohduttaa niin mulla ei tule olemaan sen kummemmin koulutusta ja työtä kuin miestä ja perhettäkään. Tai no, kyllä mä miesseuraa saan, mutta tuskinpa löytyy sellaista jonka kanssa haluaisin asettua olemaan ja joka haluaisi olla mun kanssa pitempiaikaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Voih, minulla ihan sama tilanne. :( En ole käynyt missään terapiassa, mutta monta kertaa olen ajatellut, että olisi varmasti aihetta...
Minulla on ihan sama ongelma opiskelujen ja töiden suhteen. En tiedä mikä kiinnostaa ja ei minusta enää kuitenkaan mihinkään olisikaan. Ja todellakin, junat on mennyt jo. Siltä se ainakin tuntuu.
Ammatti minulla kyllä on, mutta koskaan en ole ollut töissä vaikka ikääkin on hiukan enemmän kuin 33v... Töihin ei kukaan ota, kun ei sitä työkokemusta ole. Eikä mikään ns. normaali työ edes kiinnosta. Kuten ap:llakin, tuntuu, että hajoan siinä oravanpyörässä. Silti haluaisin tehdä jotain.
Mun päivät on istumista ja odottamista, että aika kuluu. Ihan hirveän masentavaa. :(
On ollut ihan häkellyttävää lukea tätä ketjua, sillä luulin, että ap saisi vastaukseksi jotakin tavanomaista kyykytystä, mutta täällä onkin ollut ihania, rakentavia vastauksia!
Minulla on sama tilanne, että ikää on tosiaan hieman enemmän kuin 33 v., työkokemusta on siivoamisesta monen vuoden takaa! Yliopistotutkinto on, mutta en ole osannut hakeutua työelämään omalla alalla, ei siellä ole ns. valmiita työpaikkoja. Pitäisi olla itsevarma ja luoda oma työnsä ja markkinoida itseään, enkä todellakaan osaa. Ja juu, kyllä ne junat normitöihin menivät jo. Jotain kotona tehtävää elantoa olen yrittänyt kehitellä, mutta se itsetunto... Minulla on kaksi kouluikäistä lasta, joista toinen on erityislapsi, joka imee mehut aika hyvin, eikä häntä oikeasti aina uskaltaisi jättää pienemmän sisaruksen kanssa. Joten olen urautunut tähän jatkuvaan kotona nököttämiseen ja varpaillaan olemiseen tuon esikoisen kanssa. Kun olen tietysti lukenut lapsen asioiden takia kirjoja autismin kirjon häiriöistä niin kyllä mieleen tulee, että ehkä itsessäni on jotain samaa. Olin vain se kiltti tyttö enkä heitellyt pulpetteja, niin eipä noihin asioihin silloin kiinnitetty huomiota, "jotkut vaan on sellaisia ja voivat tulla kiusatuiksi". No, joka tapauksessa voin sanoa, että äitiys ei ainakaan minun tapauksessani riitä elämänsisällöksi. En usko, että kukaan pystyisi nauttimaan tästä ja kokemaan itsensä tärkeäksi, kun lapsen asiat heittävät häränpyllyä, ei siinä itseään pysty kehumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli lasten saamisen jälkeen samoja tuntemuksia. En jaksanut tehdä mitään tai innostua mistään. En tunnistanut enää itseäni. Menin jatkuvan väsymyksen vuoksi lääkäriin ja siellä päätettiin mittauttaa kilpirauhasarvoni, jotka olivatkin aivan päin... Nyt lääkityksen alettua olen kuin uusi ihminen! Paino putosi, hiukset kasvavat taas ja mikä parasta jaksan tehdä asioita ja innostua elämästä. En siis ollut masentunut tai laiska vaan kroppani ei vain tuottanut enää sille tärkeitä hormooneja.
Toivottavasti löydät apua oloosi!
Meitä lähes samankaltaisessa tilanteessa eläviä on useampia, niin miehiä kuin naisia. Häpeän ja epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä elämässä. Olemme jääneet pahasti normaalin yhteiskunnan kelkasta, eikä sitä kelkkaa ole todellakaan helppoa saada enää kiinni. Kilpailu on kovaa, maailma armoton ja vain vahvimmat meistä kykenevät raottamaan kunnollisen elämän ovea, kun taas loput (kuten minä) jäämme lopullisesti marginaaliin, kiroten ankean loppuelämämme huonoja valintoja sekä käyttämättä jätetttyjä mahdollisuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Ole onnellinen että olet nainen. Tollasta miestä ei katselisi yksikään nainen.
Tämä on valitettavasti totta.
Äidiksi tulo on saavutus, isäksi tulo ei todellakaan. Ei myöskään isälle, joka lapset siitettyään jättäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle vailla koulutusta tai työtä, todellakaan heruisi ainoatakaan sympatian tukisanaa.
Ajattele positiivisesti.
Jos olisit vastaava mies, eläisit max asuntolassa jos et olisi jo kuollut.
Nyt elät normaalia keskiluokkaista perheenäidin elämää.
Vierailija kirjoitti:
Mitä valitat? Sinulla on mies ja lapsia. Se on kaikki, mitä todelliseen onneen tarvitaan! Työ ja ura ovat useille naisille itsekäs itsensä korostamistemppu. Ole ylpeä, et sinulla on parasta, mitä elämässä voi toivoa. Perhe!
Samaa mieltä. Ainakin lapset on se, mistä olisi hyvä olla onnellinen. Edes heidän vuokseen. Älä ainakaan ääneen sano, ettei elämässäsi ole mitään.
Hautasimme juuri setäni ja surullista siinä oli se, kuinka kaikki loppui, eikä mitään jäänyt jälkeen. Hän oli uuttera työläinen, raatoi koko elämänsä ja kaikki meni kädestä suuhun. Ne loput mitä jäi, meni hautajaiskuluihin. Yhtään jälkeläistä ei ollut. Yksi valokuva, jossa hän hymyilee nuorena poikana. Vanha kello, muutama kulunut vaateparsi. Sitten, kun minun pääni haurastuu, ei hänestä enää ole mitään jäljellä.
Mt-ongelmat usein viestivät jotain.
Suosittelisin psykoterapiaa, jotta pääsisit ongelmien alkulähteille. Haavoittuvuutemme alkaa jo kohdussa ja usein varhaisen lapsuuden haavat märkivät aikuisiällä. Lapsi kun ei ole osannut kaikkia asioita käsitellä.
Ja kuten muut ovat kommentoineet, ole armollinen itsellesi. Älä syytä ongelmistasi itseäsi, äläkä muitakaan. Silti ei kannata kuvitella etteikö asioille voisi tehdä jotain. Sinulla on avaimet omaan parantumiseesi.
Nykypäivänä tahtoo olla niin, että tavataan hoitajaa harvakseltaan, hyvä jos pääsee näkemään lääkäriä vilaukselta kerran vuodessa. Lääkkeet tungetaan kouraan, jotta et ainakaan huomaisi olevasi niin sairas kuin olet. Kokemusta löytyy..
Usein on niin, että nimenomaan lapsuuden aikaiset, tai myöhemminkin syntyneet traumat ja muut haavat sielussa ovat se ongelma, eikä esim. jokin perinnöllinen taipumus johonkin diagnosoitavaan mielensairauteen. Monet adhd-ihmiset ja bipolaariset ym. elävät ihan täyttä elämää.
Sairauden kanssa oppii elämään, mutta itsetunto täytyy saada kuntoon. Neuroosit kuriin!!