en jaksa enään

hanska kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Willy Loman kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei ole itsensä toteuttamista varten, noin pääpiirteittäin. On mieletön kasa velvollisuuksia, jotka vaan on pakko tehdä.

Onpa kaamea tapa ajatella ja elää. :/

Onko siis muitakin mahdollisuuksia?

No vaikkapa tuon väitteen täysi vastakohta. Minusta elämä on nimenomaan itseni toteuttamista varten. En käy töissä mistään velvollisuudentunnosta vaan rahoittaakseni vapaa-aikani, oppiakseni uutta, ollakseni osa työyhteisöä ja saadakseni pystyvyyden ja ammatillisen onnistumisen kokemuksia. Jos arvioisin, että olisin onnellisempi työttömänä, lopettaisin työt saman tien.

Aikuisella on erittäin vähän velvollisuuksia, jos hän ei niitä väkisin itselleen haali. Maailmassa on vaikka kuinka paljon maailmanmatkaajia, rantapummeja, elämäntapaintiaaneja, omavaraistalouden harjoittajia, rikollisia, yrittäjiä, downshiftaajia, taiteilijoita, aktivisteja ja muita ihmisiä, jotka ovat tehneet hyvinkin radikaaleja elämäntapavalintoja maksimoidakseen ne asiat, jotka heille itselleen ovat tärkeitä.

Ymmärrän, että kaikki eivät halua tai kykene tekemään sellaisia valintoja, jotka olisivat heille parhaaksi. Onnellisuus on valitettavasti myös etuoikeuskysymys. Mutta minusta on tavattoman surullista, jos ihmiset eivät oikeasti osaa edes ajatella kaikkia mahdollisuuksia, joita elämä tarjoaa, ennen kuin on myöhäistä.

Tuo kuulostaa minusta itsekkäältä, enkä usko voivani olla onnellinen sellaisen tunteen alaisuudessa. Toisaalta, itsekkäästi käyttäytyvät eivät kenties koe siitä syyllisyyttä ja häpeää, ja voivat siksi olla valinnoissaan onnellisia.

En tosiaan koe syyllisyyttä tai häpeää siitä, että olen omalla puolellani, puolustan omia etujani ja hyvinvointiani ja teen tekoja, jotka ovat juuri minun arvojeni mukaisia. Minusta jokaisen kannattaa omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan pyrkiä sellaiseen elämään, jonka voi hyvillä mielin allekirjoittaa: tätä halusin, tämä on minulle hyvä.

Etkö kokisi syyllisyyttä ja häpeää edes siinä tapauksessa, että etujesi ja hyvinvointisi puolustaminen vahingoittaa ihmisiä jotka ovat sinusta riippuvaisia? Minä koen ja sen vuoksi en voi tavoitella sellaista elämää jonka itselleni haluaisin. En voisi hylätä ihmistä ja elää tämän itsemurha tunnollani.

Vähän epämääräinen kysymys. Uhkaako joku sinua itsemurhalla? Et ole vastuussa kenenkään toisen päätöksestä lopettaa elämänsä. Oletko tilanteessa, jossa olet masentuneen ainoa hoitaja? Tuollainen on kohtuuton tilanne, johon pitäisi luoda hyvä "exit strategy". Ei kenenkään pidä uhrata omaa elämäänsä toisen puolesta, ellei kyseessä sitten ole oma lapsi, jonka olemassaolosta on vastuussa.

Kyllä uhkaa. Hän on vanhempani, joka on uhkaillut itsemurhalla tai muulla hylkäämisellä lapsuudestani saakka. Hän on ollut välillä hoidossakin, mutta nykyisin kotona. En ole hänen hoitajansa, mutta koen muuten olevani vastuussa. Jos irtautuisin ja alkaisin elää omaa elämääni, hän kokisi sen voimakkaaksi hylkäämiseksi ja hyväksi syyksi toteuttaa uhkauksensa. Ehkä joskus vanhoilla päivilläni vapaudun tästä vankilasta ja saan elää omaa elämääni ne vuodet, jotka eivät ole elämisen arvoisia. Ei ole kiva tilanne, mutta ei tästä ole ulospääsyäkään.

Jos vanhempani uhkailisi minua itsemurhalla, laittaisin välit välittömästi poikki. Minua ei uhkailla. Mutta ymmärrän puhuvani sellaisesta etuoikeutetusta asemasta, jossa minulla on ollut suhtkoht normaali lapsuus, eikä minua ole lapsena nujerrettu tuollaisella käyttäytymisellä, jota vanhempasi on osoittanut.

Oleellista olisi varmaankin ymmärtää, että tilanne, jossa olet, on täysin kohtuuton, ja hankkia apua. Kuka tahansa psykologi sanoisi sinulle heti, että vaikka lapsuudessasi sinuun istutettu syyllisyys olisi kuinka vahvaa, et voi olla vanhempasi valinnoista moraalisessa vastuussa.

Oletko terapiassa?

Hain terapiaan ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten, mutta en saanut Kelan tukea psykiatrin puollosta huolimatta, enkä olisi pystynyt terapiaa itse maksamaan. Viime syksynä olin sen verran varoissani ja akuutisti ongelmainen, että hakeuduin psykoterapiaan omilla rahoillani. Rahat riitti 9 kk ajan, viime kesään asti. Kerroin kaiken mikä painoi, mutta sain vastaukseksi vain jotain hymistelyä ja kehoituksen lukea eräitä kirjoja, joista osa paljastui varsin kyseenalaisiksi.

Hyvän terapeutin löytäminen vaatii shoppailua. En luovuttaisi psykoterapian suhteen ihan vielä, ja hyviä itseapukirjoja on monia.

Shoppailu vaatii rahaa. Kyllä minulla sitä periaatteessa on, mutta pitää säästää parin vuoden päässä todennäköisesti odottavan työttömyyden varalle. Toisessa, nähtävästi jo poistetussa ketjussa kerroinkin millaisia vaikutuksia itseapukirjoilla voi minulle olla, mutta aloin silti kehotuksestasi lukea Robert Gloverin No More Mr. Nice Guy:tä.

up

Ap, Jeesus rakastaa sinua niiiiin paljon!

Olet rakas ainutlaatuisena omana itsenäsi!

Jumalalla on suunnitelma elämällesi. Rukoile, lue raamattua, käy jossain läheisessä kristillisessä seurakunnassa (sinne voi vain mennä, vakikävijöiden lisäksi käy välillä muitakin uusia/muualta tulevia, jos joku vaikka katsoo suhun, tervehdi lyhyesti, mene jonnekin taakse istumaan, kuuntele ja ota vastaan sielun ravinto, voit kokea ihmeitä, sanoja, jotka ovat juuri sinulle tms.).

Ota Jeesus vastaan elämääsi jo tänään! <3

Suhtaudu kriittisesti ihmisiin, eivät kristitytkään täydellisiä ole, on pers. häiriöisiä joukossa yms. Myös opeissa on tervettä ja epätervettä. Mutta rukoilemalla johdatusta Jumalalta, tutkimalla itse raamattua (aloita uudesta testamentista, se on uutta/nykyistä liittoa), käyttämällä Jumalan sinulle luomaa ja suomaa maalaisjärkeä pärjäät hienosti!

Älä anna periksi ap, Jeesus todella rakastaa sinua! Hän tahtoo johdattaa sinut tämän elämän halki perille taivaan kotiin asti.  

Mitä vitun järkeä on kirjoittaa enääN, kun siinä on yksi kirjain liikaa? Onko hienoa kirjoittaa enemmän, kuin mitä on tarvis?

Willy Loman kirjoitti:

 ... aloin silti kehotuksestasi lukea Robert Gloverin No More Mr. Nice Guy:tä.

Sepä olikin osuva kirja! Selitys nice guy -syndrooman synnylle hylkäämiskokemusten tuloksena ja tulokena oleva toksinen häpeä osuvat erityisen hyvin maaliin, mutta toisten tekijöiden suhteen aika kauas (esim. äitini rooli oli aivan toisenlainen). Lopputulos kuvaa silti aika tarkoin sitä mitä minusta tuli. Pahoin pelkään, että kirjan neuvot ja rohkaisu ei riitä muutokseen ja tämäkään ei kerro miten päästä yli tunteesta, että kaikki on jo liian myöhäistä.