Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuolema ja uutisen vastaanottaminen
07.03.2006 |
Kuulin juuri, että ukkini on sairaalassa äkillisesti vajonut siihen tilaan ettei paluuta ole ja kyse on enää hetkistä. Toissa päivänä lanttu leikkasi ja haukuttiin sairaala henkilökuntaa, tsempattiin kuntoutumisessa ja toivotettiin elämän iloa. Eilen suoli repesi (ja luultiin, että tämä korjaantuu) ja tänään ollaan jo tässä tilassa.
Aluksi itkin viisi minuuttia ja nyt olen rauhallinen kuin viilipytty. En ymmärrä itseäni. En ymmärrä mitä tapahtuu. En uskalla soittaa äidilleni, mitä nyt on tapahtunut. Äitini vain sanoi, että vaikka lähtisimme tulemaan paikan päälle niin emme välttämättä kerkisi paikalle. Olen raskaana, väsynyt ja en tiedä jaksaisinko lähteä ajamaan tai siis mieheni sen matkan ajaisi, 160 km edestakaisin. Taistelen itseni kanssa tästä asiasta. Pitäisikö minun muistaa ukkini viimeinen kuva toissapäivältä? Vai kadunko jos en nyt näe häntä, edes kuolleena?
Pää on ihan jumissa ja en tiedä mitä tehdä. Tai siis teen ruokaa ja jatkan arkea? Hieman sekaisena.
Kommentit (6)
pääni on vain sekaisin kun kaikki tapahtuu liian nopeasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En menisi kuolinvuoteelle (enkä jaksa uskoa, että moni sinne lapsiaan/lapsenlapsiaa haluaisikaan jos saisivat valita). Minä ainakin halua nöyrästi, että ihmiset muistavat minun sellaisena kun olin en kituvana, kuolinvuoteella.
Kauniit on yhteiset muistot!
Voimia sinulle!
...vajosi muutamaksi päiväksi koomaan ja sitten lähti matkalle jonnekin. Näin hänet siinä tilassa muutaman kerran ja sitten pääsin omasta tahdostani sairaalan kappeliin katsomaan, kun pappa oli puettu arkkuun valkoiseen paitaan ja pöydällä oli kynttilä ja kukkakimppu. Tilanne oli kaunis ja harras. Minulle tuli hyvä mieli, pappa oli siinä niin rauhassa ja nätisti laitettuna. Toki pappaa oli ikävä, mutta tuo viimeinen muisto oli hyvä ja se kantoi. Papan maallinen vaellus päättyi konkreettisesti siihen ja sitten arkun kansi suljettiin.
olin viimeisilläni raskaana, kun mummini kuoli. Toisaalta olin päässyt jo hyvästelemään: ihana kaunis päivä sängynlaidalla sairaalassa, jolloin myös sairaalapappi oli mukana. ja mummi toivotti siunausta syntymättömälle lapselleni...
Tuon jälkeen meni vielä viikko ennen kuin kivut vienyt kuolema tuli. Joka päivä mietin, pitäisikö vielä lähteä 200 km päähän, mutta en enää mennyt. Mummini oli kovasti huolissaan minusta ja vauvasta, eikä tavallaan halunut minun enää tulevan. Mutta ehkä olisi kuitenkin vielä ilahtunut, vaikka oli jo rajatilassa. Hm.
Minulle jäähyväisten jättäminen oli kuitenkin tärkeä ja viimeisestä tapaamisesta jäi kaunis muisto. Sinä et pysty näitä yhdistämään, joten vain sinä itse voit miettiä mikä tuntuu parhaalta tavalta toimia.
Voimia sinulle!
..päätät nyt jäädä menemättä ja hyvästelet rakkaasi sitten myöhemmin kun taistelu" ja kivut ovat ohi!?
Itse löysin isäni kuolleena asunnostaan yllättäen viime kesänä (hän oli vain 59v) eikä se kuva häviä koskaan mielestäni.
Sain onneksi voimaa käydä vielä häntä katsomassa ennen siunausta jolloin hän oli jo arkussa- rauhallisen ja levollisen näköisenä, toisin kuin kuolinsijallaan jäykkänä, tummuneena ja verisenä:o((((
Suosittelen siis, että säästä nyt voimiasi, tarvitset niitä vielä myöhemmin. Läheisesi tietävät että ajatuksesi ovat kuitenkin siellä heidän luonaan vaikka fyysisesti itse et olisikaan.
Nimimerkki Suruvaippa
Alue: Aihe vapaa
kuulostat aika itsekkäältä. sinä, sinä, sinä.. et sinä ole nyt pääosassa vaan kuoleva läheisesi. luuletko että ukkisi haluaisi tavata sinut? vaikka olisi tajuton tms, niin sellaisessakin tilassa ymmärretään asioita. mene nyt hyvä ihminen paikalle. jaksamisia!