Miten hitossa te jaksatte???

Ennen lapsia osasin hyvin nauttia elämästä. Urheilin, hellin itseäni,matkustelin. Nautin. Mutta en todellakaan osannut nauttia siitä, kuten nauttisin nyt. Ei sitä osaa arvostaa ennekuin sen menettää. Mitä kaipaan:

Ennen menin suihkuun milloin vaan ja viivyin niin pitkään kun halusin. Nyt käyn 1min pikasuihkussa ja tod.näk tenava kiljuu sillä välin. Tai ainkin pelkään,että se on herännyt päiväuniltaan ja huutaa keuhkojaa pihalle ja oven takana on naapuri.ja sossu.

Kahvi, kuumana. Ei näemmä enää.

Auringon ottaminen.

Lapseni teki minusta yhtäaikaa itsekkään ja epäitsekkään.

Ei pidä tehdä tuosta vaikeaa. Totuta lapsi vähitellen siihen, ettet ole koko ajan läsnä. Mene eri huoneeseen mutta puhu koko ajan jotta kuulee äänesi. Kehät ja sitterit käyttöön, lapsi pois sylistä lattialle. Huutelee aikansa ja tottuu sitten.

Nykyäidit tekee lapsesta riippuvaisia, ja kas, sitten ne ovat sitä.

Nyt vaan ihan terve vierotus päälle.

hanska kirjoitti:

Kuulostaa kamalalta. Onneksi kenenkään ei tarvitse tuohon ryhtyä, jos ei itse halua.

Tynnyrissä lie kasvoit.

Hyvin jaksetaan, meillä saman ikäinen vauva. Erona se, että meillä me molemmat vanhemmat olemme alusta asti hoitaneet lasta ja kumpikin vanhempi kelpaa hoitajaksi, oli tilanne mikä hyvänsä. Olemme käyneet omilla yön yli -reissuilla niin monta kertaa, etten osaa edes laskea, eli eletty normaalia elämää (lomamatka, ystävän tuparit eri paikkakunnalla, parit häät, teatterireissu jne.).

Sen lisäksi tämä vauva on ollut hyvä nukkumaan (kaikki muut eivät ole olleet), joten on ihan vissi ero siinä että miten oma hermo kestää, jos on joko heräillyt pitkin yötä tai saanut nukkua yön kunnolla. Samoin se, että vauva nukahtaa omaan sänkyyn (eikä liikkuviin rattaisiin tms.) armahtaa paljon.

Meilläkin on paljon ohjelmaa ja minusta tulee ihan vatipää, jos en pääse juttelemaan muille aikuisille. Koita iskeä kiinni muihin samassa tilanteessa oleviin, kutsu joku saman ikäisen vanhempi teille kotiin kahvittelemaan jne. Jos löytyy hyviä tuttuja ja lapset tulevat toimeen keskenään, niin voi jossain kohti jopa ehdotella parin tunnin mittaisia vauvanhoitovuoroja. Kaikenlaista voi kokeilla ja jos ei toimi, niin sitten miettiä uudestaan.

Tää ehdotus saa varmaan täystyrmäyksen, mutta mitäs jos lapsen rytmiä hilaisi aavistuksen myöhäisemmäksi? Mihin asti on kotihoidossa? Nythän lapsi taitaa nukkua (tai juuri herätä), kun isä lähtee töihin ja iltatoimet täytyy jo hetikohta aloitella isän tultua kotiin? Yhteistä aikaa heille ei jää arkena kuin noin reilu 3h per päivä? Jos lapsi menisi nukkumaan esim. klo 22 ja heräisi n. 10, hänellä jäisi enemmän aikaa olla iltaisin isän kanssa ja voisi isin seura kelvata paremmin silloin, kun ovat "tutumpia" (vaikka toki siis varmasti ovat tuttuja toisilleen, mutta ymmärrätte, mitä ajan takaa?)? Kun lapsi nukkuisi aamulla hieman pidempään, sinulle jäisi vähän enemmän aikaa muuhun eikä päivä tuntuisi niin pitkältä?

Olisiko myös poskihampaat tuloillaan? Meillä eka poskihammas puhkesi n. 12kk iässä ja niitä tuntui työstävän kuukausikaupalla (tai ainakin se tuntui siltä) ja se oli aikamoista känkkäränkkää... Yöllä heräili ja päivällä ei vaikuttanut kivuliaalta, mutta oli muuten välillä "hankalaa". Nyt on taas levoton nukkuja, kun ikää melkein 2 vuotta ja taitaa olla taaimmaiset poskihampaat tulossa.

Suihkussa kannattaa käydä pidemmän kaavan mukaan illalla, kun mies on kotona ja aamulla tosi pikainen virutus. :-D Viihtyisikö vauva, jos otat sen mukaan kylppäriin vaikka lattialle tosi isolle pyyhkeelle? Joskus tein niinkin, että laitoin kylppäriin autokaukaloon kirjojen ja lelujen kanssa...

Toisaalta senkin asian myöntäminen ja hyväksyminen auttaa, kun ei ajattele niin, että tän kuuluu olla nyt aina 100% koko ajan ihanaa ruusunpunaista ja auvoista aikaa... Sitä se ei nimittäin koko aikaa ole. :-D Saa tuntua välillä siltä, että on ihan persiistä. :-)

Kuuluu ikään tuo. Vaikka kuinka sapettaisi niin ota syliin, ole lähellä. Lapselle jää hyvät muistot sinusta. Täällä on 5kk iäinen lapsi ja meinaa hermoa kiristää kun ei osaa vielä kääntyä itse takaisin selälleen. Viihtyy leikkimatolla ehkä sen pari minuuttia ja alkaa huutaa. Älä missään nimessä pura pahaa oloa lapseen, kannattaa keksiä joku mantra jota hokee. :) Pitää muistaa että tämä vauva aika on tosi lyhyt aika. Kohta se on jo koulussa :)

Eroahdistusta minäki veikkaan, jaoon huomannut, että monilla äideillä tuossa joskus 9-11kk kohdilla iskee itsellekin joku ahdistus, että lapsen kanssa olo tuntuu työläältä ja raskaalta varsinkin jos esikoinen kyseessä, itsellänikin oli samaa. Mutta se helpottaa siitä ja tulee sekä helpompia, että myös vaikeempia aikoja, sitähän se lasten kanssa on; kausia kausien perään. :) Välillä tuntuu että se lapsi on ihanin ja rakkainta mitä olla voi, välillä taas on niin perhanan rasittava kiukkupussiuhmis ja tekisi mieli pakata koko vekara suunnilleen pahvilaatikkoon ja lähettää johonkin timbuktuun kirkumaan ja raivoamaan. 😁 Mutta kun ei sitä voi kuitenkaan lähettää, niin sitten sitä taas kasaa itsensä ja porskuttaa eteenpäin, koittaa olla tarpeeksi hyvä ja pitkähermoinen äiti, ja sitten tulee niitä päiviä, kun se lapsi osaakin jo puhua ja sanoo jotakin ihanaa, ja kaikki ärsytys unohtuu. Ja sitten taas se kirkuu eteisen lattialla että haluaa ulos, mutta ei halua ulkovaatteita vaan alasti pikkupakkasella pihalle, ja taaas tekis mieli työntää se vaan sinne ulos hetkeksi kirkumaan, että kokeilepa toki mennä alasti pakkaseen, mutta kun ei tietenkään voi jne jne jne. Lista on loputon. Että tsemppiä vaan. :D

Vierailija kirjoitti:

Tiedän etten paitsi jaksaisi, myöskään haluaisi tuota arkea. Siksi sterilisaatio.

Niin, luulet tiedostavasi. Niin minäkin luulin. Olin ennen Ihan satavarma etten lapsia halua. No, ikä toi sen tunteen että jos nyt kuitenkin... Nyt olen yhden lapsen äiti ja okei, arki on tosi rankkaa välillä, varsinkin kun talon rakennus on alla. Silti, koen että olisin jäänyt aika pinnalliseksi jos en olisi tätä päässyt kokemaan. Moni asia muutti tärkeysjärjestystä elämässä. 

Toki on ihmisiä jotka eivät halua olla vanhempia. Suotakoon se heille. On silti tyhmää tulla huutelemaan tällaisen paikkaan mitäs läksit ja muita kommentteja joista ei ole mitään apua. Itse näen että sellaiset ihmiset eivät ole täysin varmoja omista valinnoistaan jos pitää tulla kommentoimaan. 

Ja ap:lle vielä, että silloin kun podet huonoa omatuntoa, että yhyy olen huono äiti, niin todennäköistä on, että et ole. :) Olet ihan tarpeeksi hyvä äiti, ja siksi juuri tuntuukin olo välillä riittämättömältä. Se ei tee huonoa äitiä että välillä oma lapsi tuntuu tosi ärsyttävältä ja miettii että voisko tämän kersan palauttaa johonkin, tässä täytyy olla joku valmistusvirhe, kun se osaa olla niin raivostuttava. :D Ajatukset on vaan ajatuksia, välillä pitää iskeä vähän mustaa huumoria sekaan kun arki koettelee.

Meille oli selvä jo ennen lapsen yrittämistä, että mä tarvitsen omaa aika viikottain, mieluummin päivittäin. Se oli miehelle jo selvä seurusteluaikana, etten mä koe tarvetta nähdä joka päivä ja touhuta yhdessä.

Silläpä kaikki sujuu nytkin, kun on pieniä lapsia. Mä lähden omiin juttuihin kolmesti viikossa ja usein viikolla myös hautaudun omaan soppeen vaikka vaan palstailemaan ja kuuntelemaan musiikkia kuulokkeet päässä.

Se on rankkaa ja siksipä mä vaadin oman hetkeni oli se tunti tai pari. Saapahan isä ja lapsetkin bondattua. Äiti ei saa olla kaikki kaikessa.

Tänä nyt on klisee, mutta lapsesi on iässä jossa testataan että kuinka paljon äiti kestää rakkautta. Hän ei ole tylsistynyt, vaan ymmärtänyt lopullisesti, että te olette kaksi eri ihmistä. Se on lapselle valtava järkytys. Te opettele nyt olemaan ne kaksi ihmistä ja se pienempi ei vielä osaa, vaan kaipaa suunnattomasti sitä entistä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään tuo. Vaikka kuinka sapettaisi niin ota syliin, ole lähellä. Lapselle jää hyvät muistot sinusta. Täällä on 5kk iäinen lapsi ja meinaa hermoa kiristää kun ei osaa vielä kääntyä itse takaisin selälleen. Viihtyy leikkimatolla ehkä sen pari minuuttia ja alkaa huutaa. Älä missään nimessä pura pahaa oloa lapseen, kannattaa keksiä joku mantra jota hokee. :) Pitää muistaa että tämä vauva aika on tosi lyhyt aika. Kohta se on jo koulussa :)

Kuka muistaa sitä aikaa, kun itse oli 11 kuukauden ikäinen? Ei tuosta ajasta ainakaan itselleni pysyviä muistoja jäänyt.

Ei me aina jaksetakaan... :-)

Vierailija kirjoitti:

Meille oli selvä jo ennen lapsen yrittämistä, että mä tarvitsen omaa aika viikottain, mieluummin päivittäin. Se oli miehelle jo selvä seurusteluaikana, etten mä koe tarvetta nähdä joka päivä ja touhuta yhdessä.

Silläpä kaikki sujuu nytkin, kun on pieniä lapsia. Mä lähden omiin juttuihin kolmesti viikossa ja usein viikolla myös hautaudun omaan soppeen vaikka vaan palstailemaan ja kuuntelemaan musiikkia kuulokkeet päässä.

Se on rankkaa ja siksipä mä vaadin oman hetkeni oli se tunti tai pari. Saapahan isä ja lapsetkin bondattua. Äiti ei saa olla kaikki kaikessa.

Onnittelut sulle, teillä ei liene lapsella eroahdistusta ja äitiäitiäitiiiii-vaihetta. :D Mutta kun kaikki lapset nyt ei vaan ole samasta puusta. Meillä esikoinen on aina viihtynyt isänsäkin kanssa, mutta sitten taas kuopus on huomattavasti enemmän äitin perään, ja ei se ole oikein sitä lastakaan huudattaa enempäänsä vaan, koska äiti haluaa nyt omaa aikaa. Toki on välillä tilanteita, joissa on pakko pärjätä isänkin kanssa, mutta uskon, että kun lapsen tarpeisiin vastaa ja saa olla äidin kanssa, kun kerran se on ihan pienenä niin kovin tärkeää, niin muodostuu hyvä ja luottavainen kiintymyssuhde, ja ennenpitkää se iskä tai vaikka isovanhemmatkin alkaa kelvata lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu ikään tuo. Vaikka kuinka sapettaisi niin ota syliin, ole lähellä. Lapselle jää hyvät muistot sinusta. Täällä on 5kk iäinen lapsi ja meinaa hermoa kiristää kun ei osaa vielä kääntyä itse takaisin selälleen. Viihtyy leikkimatolla ehkä sen pari minuuttia ja alkaa huutaa. Älä missään nimessä pura pahaa oloa lapseen, kannattaa keksiä joku mantra jota hokee. :) Pitää muistaa että tämä vauva aika on tosi lyhyt aika. Kohta se on jo koulussa :)

Kuka muistaa sitä aikaa, kun itse oli 11 kuukauden ikäinen? Ei tuosta ajasta ainakaan itselleni pysyviä muistoja jäänyt.

Ei muistakaan, mutta oppii luottamaan äidin rakkauden pysyvyyteen.