Puhumattomuus perheessä

Ei kuullosta kyllä normaalilta...

Puhumattomuus suomalaisessa kulttuurissa kuulostaa kyllä hyvinkin tutulta, vaikka omassa perheessäni ei ole näin ollut. Et sinä voi tilannetta muuttaa, toki voit näyttää toiminnallasi erilaista esimerkkiä. Ja hyvä jos niin teetkin, tsemppiä! :)

Tekisi mieleni sanoa, että Jari Tervo oli oikeassa sanoessaan suomalaisten olevan autistinen kansa. Kärjistäen tietenkin. Mielenkiinnon kohteet löytyvät omasta itsestä, ei niinkään toisen ihmisen kuulumisista.

Saman olen huomannut kuin ap. Ei meilläkään kotona sen kummemmin mitään puhuttu, jos sillä tarkoitetaan tunteita, toiveita, odotuksia, pelkoja tai ylipäätään kuulumisia. Saatettiin kysyä, miten koulussa meni, oliko kokeita? Ja siinä se. Isän kanssa juteltiin niistä aiheista, mitä uutisissa oli.

Äitini kuoli, kun olin hyvin nuori ja minusta tuntuu, etten tuntenut häntä lainkaan. Eräistä tietyistä äidin lapsuuteen liittyneistä tapahtumista jaksettiin kyllä puhua sukulaisten kesken vuosi toisensa jälkeen, mutta millainen ihminen äitini sisimmässään oli - en tiedä.

Niin, johtuuko puhumattomuus siitä, että toisten asiat eivät oikeasti kiinnostaisi? Kuitenkin samaan aikaan useimmille ihmisille ne elämän tärkeimmät asiat ovat perhe, rakkaus, ystävät ja ylipäätään sosiaaliset suhteet ja siitä tuleva ilo. 

Jotenkin kuvaavaa on se, että kun ap kysyy suomalaisilta suomalaisten puhumattomuudesta, kukaan ei vastaa.

En ole törmännyt moiseen. Erikoinen perhe.

Mun miehen perhe on vähän tuollainen. Omassa perheessä ja suvussa puhutaan kyllä paljon.

Tuollaisiin perheisiin olen törmännyt vain vanhoissa kotimaisissa elokuvissa, joissa on perheellä ollut vahva uskonnollinen elämänkatsomus. 

Oma perhe oli myös puhumaton, osittain vanhempien onnettoman avioliiton takia.

Vanhempien eron jälkeen muutimme siskoni ja äitini kanssa omaan asuntoon, siellä jotenkin oli sosiaalisempaa ja vapaampaa olla. Äitikin jotenkin oli enemmän läsnä meidän elämässä ja jaksoi jutella. Muistan aina, kun poikaystäväni ihmetteli että miten voimme huudella toiselta puolelta  taloa toisillemme kun heidän perheessä ei ikinä edes tervehditty kun tultiin kotiin :D

Puhumattomuuttakin on monenlaista. Tiettyyn pisteeseen asti ymmärrän ja tunnistan ap:n kertomuksen, mutta en ihan kokonaan. Huomioon pitää ottaa sosiaalisten taitojen lisäksi kasvatus, sukupolvien välinen ero jne.

Voisin myös todeta olevani puhumattomasta perheestä. Kuitenkin meillä kyllä ääntä piisasi ja juteltiin paljonkin, mutta oli paljon asioita, joista ei puhuttu, ei saanut puhua. Meidät lapsetkin kasvatettiin siihen henkeen, että kotiasioita ei saa viedä kynnyksen yli. Kukaan ei kuitenkaan koskaan määritellyt, mitä asioita tarkasti ottaen tarkoitettiin. Tai eikö rajoitus koskenutkaan kaikkia. Minäkin muistan kuulleeni kylältä asioita itsestäni, joita äiti oli löpissyt tuttavilleen. Mikä haloo olisikaan noussut, jos minä olisin kertonut hänestä samanlaisia juttuja!

Oman ikäpolveni serkkujen kanssa olemme harrastelleet jo aika pitkään sukututkimusta. Kuinka usein olemmekaan huokailleet ja välillä suorastaan kiristelleet hampaita, kun tietoa ei löydy mistään. Miksi ne eivät puhuneet, on hyvin yleinen puuskahdus, kun esim. katselemme suvun vanhoja valokuvia. Tottahan se on, että luurankojakin oli kaapissa, mutta eikö se olisi keventänyt monen ihmisen mieltä, jos niistäkin asioista olisi voinut puhua.

Aloitukseen palatakseni totean, että ei tarvitse mennä niin kauhean monta vuosikymmentä taakse päin, kun vielä ruokapöydässä piti istua hiljaa. Höpöttävät lapset komennettiin pois pöydästä. Viime vuosikymmeninä olemme saaneet uudenlaisia malleja television välityksellä ulkomailta. Ei nekään kaikki käyttäytymismallit kovin autuaaksi tekeviä aina ole. Jatkuva small talk ja muu tyhjän puhuminenkin on aika rasittavaa, samoin kuin amerikkalaisten jatkuva I love you -hokeminen. Kai minä ainakin olen niin perisuomalainen, että mielestäni on osattava myös välillä olla hiljaa. Se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että olen myös sosiaalinen ja tulen ihmisten kanssa toimeen.

Ja lopuksi vanha kansanviisaus: Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Vierailija kirjoitti:

Ja lopuksi vanha kansanviisaus: Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Mun mielestä tää on hirveän ahdistava sanonta. Edustaa just sitä ajattelua, että mies on jäyhä, ei ilmaise tunteitaan, ei puhu, ei iloitse, on vaan ja murahtelee. 

Hiljaista oli meilläkin. Käsittämätöntä, että lisukkeena ainaista mykkäkoulua. Sekin vähä jätettiin sanomatta kerran päivässä, että vie roskat. Kuka vaan kauimmin monta päivää jupitti mykkänä, niin se oli jotenkin sitten kovin. Kodin lämmöstä ja empatiasta ei ollut tietoakaan. En kaipaile lapsuudenperhettäni, henkistä väkivaltaahan se oli. Paranemiskeinona on kun repäisee itsensä irti hullujenhuoneelta ja elää terveiden ihmisten seurassa.

Myös minä koen ahdistavana tämän puhumattomuuden kulttuurin, joka on ihan yleistä Suomessa. 

Kannatan ajatusta, että kouluissa aletaan opiskella sosiaalisia taitoja erillisenä oppiaineena. Jos vastuu niin tärkeästä asiasta jää perheiden kontolle, niin metsään mennään. Väitän, että siitä olisi lääkkeeksi myös koulukiusaamiseen.

Minun lapsuudenkodissa yksi puhui jatkuvasti ja loput myötäilivät tai olivat hiljaa. Se ei johtunut keskustelukulttuurista, vaan siitä että ei ollut turvallista esitää mielipiteitä ja toiveita jotka poikkesivat sen äänessä oleen ajatuksista. Aiheetkin usein kaivelivat vanhoja kaunoja tai tuttavapiirin kuolleita ja sairastuneita.

Meidän perheessä puhumattomuus aiheuttaa todella ahdistavan ilmapiirin. Äidin kanssa me lapset pystymme puhumaan pintapuolisista asioista, mutta ongelmista ja tunteista äiti ei halua puhua. Isä taas vaan katsoo televisiota 24/7 ja on tosi poissaoleva. Oikeastaan en enää pysty puhumaan suoraan isälle ja vähän pelkäänkin häntä. Puhun aina äidille ne asiat, mitkä pitäisi puhua isälle. Tuntuu koko ajan ahdistavalta, kun ei voi olla vapaasti ja rennosti kotona. Tuntuu jotenkin, että puhumisesta on tullut ongelma ja se on vaikeaa. Kadehdin perheitä, joissa kaikesta saa puhua vapaasti ja aidosti välitetään perheenjäsenistä. Oikeastaan isä vain alistaa ja ivaa muita perheenjäseniä. Jotenkin tuntuu, että isä ja isän suku haluavat vain meille pahaa. Ihan kuin isä ja sen suku olisivat loistavia ja kunnioitettavia, kun taas äiti ja me lapset olisimme huonompia ja tarkoitettu isän suvun palvelemiseen. Onneksi emme ole enää tekemisissä isän suvun kanssa. Oikeastaan toivon, että voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja rakentaa oman elämän, jossa läheiset ihmiset välittäisivät aidosti toisistaan. Silloin ei tarvitsisi elää jatkuvassa stressissä ja miettiä ihmisten tarkoitusperiä.

Nykyisinhän monella perheellä on tapana iltaisin vaan tuijottaa kännykän sosiaalista mediaa puhumatta. Ehkä siitä on muodostumassa uusi kulttuuri.

Kaikki perheet nyt ei vaan ole samanlaisia. Se nyt on ongelmallista, jos ihmiset perheessä eroavat paljon toisistaan ja ovat erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen perhe on vähän tuollainen. Omassa perheessä ja suvussa puhutaan kyllä paljon.

Sama täälä!Miehen perheessä ei oikeasti kysytä mitä kuuluu vaan se on tapa joka ohitetaan kaunis sää kommentilla seuraavaksi kun avaat suusi vastataksesi.Hyvä kun edes tietävät toistensa oikeita kuulumisia.Joku sairastuu niin sitäkää ei saa kertoa kenellekkään.Omassa perheessa ja suvussa tottunu puhumaan kaikesta,jopa kuolemasta ja muista vaikeista asioista.Tuo tuommoinen ettei puhuta oikeista asioista on todella outoa ja surullistakin.Politiikasta tai työstä saatetaan jauhaa ha rahasta.Aika valjua.

Olisin voinut itse kirjoittaa sanasta sanaan. Joskus ulkomaanreissuilta palatessani menin iloisesti tervehtimään veljeäni sen huoneeseen ja rupattelemaan. Yhtäkkiä sitten isä (vähän päissään) ja äiti hieman suulaampana ilmestyy huoneeseen kanssa, kun ovi kerran on auki ja eivät ole näköjään puhuneet veljeni kanssa pitkään aikaan. Veli ahistui tästä tenttaustilanteesta aivan kauheasti.  

Olin unohtanut, että Suomessa puhuminen saattaa olla toisten häiritsemistä. Sitten ehkä tulee mieleen vielä että ärhentely ja komentelut ja negatiivisten tunteiden ilmaisu on aika ok, ikään kuin moni vanhemman sukupolven edustaja olisi menettänyt isänsä sodassa ja saanut miehen mallin vasta armeijassa? En yhtään ihmettele, että täällä kuunnellaan hevimusiikkia niin sydämellä, siinä saa ilmaista sitä miltä tuntuu, vähän ärheältä tuntuu. 

Sanon vain tämän: aikuistumiseen kuuluu oleellisena osana sen vaiheittainen hyväksyminen, että omat vanhemmat eivät kaikilta osin ehkä olleetkaan sellaisia aikuisia ja kasvattajia kuin itse koit tarvtsevasi ja ansaitsevasi.