Oletko eromyönteinen vai erovastainen?

Olen itsekin eronnut - ja itse tulostin erolomakkeen - mutta olen erovastainen.

Olen eromyönteinen. Toki olen surullinen, jos kuulen jonkun tutun, pitkäaikaisen ja "hyvänä pidetyn" parin eronneen, mutta uskon, että lähes kaikkiin eroihin on olemassa perusteltu syy. En usko tuntevani ketään hupieroajia.

7-kymppinen äitini kauhistelee aina eroja. Liittynee hänen ikäänsä ja uskonnollisuuteensa.

Olen kaikkea.

Lähtökohtaisesti kannatan pysyviä ihmissuhteita. Toisaalta en ole koskaan sellaisiin pystynyt. Mikä on ihan ookoo enkä juuri tunne siitä pahaa mieltä. Ihailen silti niitä jotka pystyvät yhdessä pysymään, koska onhan siinä jotain suurta ja kaunista että vastuksista huolimatta jatketaan, taistellaan läpi vastoinkäymisten. 

Mutta miksi jatkaa jos tilanne tuntuu toivottomalta?

... eli, olen kaikkea.

En ole erovastainen sillä en minä voi tietää kuinka painavia syitä muilla on eroihinsa, mutta itse haluan pyrkiä elämän mittaiseen parisuhteeseen ja olen valmis tekemään paljon töitä että se onnistuisi. Nyt yhdessä yli 20 vuotta ja erosta on puhuttu kerran, noin 15 vuotta sitten, sen jälkeen se ei ole käynyt mielessäkään.

Mutta esimerkiksi itseeni tai lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) en pystyisi antamaan anteeksi ja ero olisi ainoa vaihtoehto.

Olen eroneutraali! Kaikissa parisuhteissa tulee jotain ongelmia, joten hätiköityjä ratkaisuja ei kannata eron suhteen tehdä. Jos parisuhteessa on kuitenkin pitempään ongelmia ja niitä ei saa ratkaistua, niin parempi on erota kuin kärsiä.

Jotain siltä väliltä. Ehdottomasti saa ja pitääkin erota parisuhteesta, jossa toinen kohtelee toista huonosti, oli se sitten fyysistä tai henkistä väkivaltaa (pettäminen on ainakin henkistä väkivaltaa ja saattaa olla fyysistäkin, jos tulee tauteja), mutta en oikein jaksa aina ymmärtää näitä "kasvoimme erillemme mutta pysymme ystävinä"-tarinoita. Esim. tätini erosi miehestään, kun lapset olivat 5v, 8v ja 10v. Halusi kuulemma muutakin kuin pyykinpesua ja tavallista arkea, mies oli hyvä isä, hyvä puoliso ja seksikin sujui mutta kun ei ollut kiihkoa eikä jännitystä. Löysi sitten parikin jännitystä tarjoavaa kaveria, yhden eroon pääsemiseksi tarvittiin jopa poliisia. Myös ex-mies löysi uuden ja sai perheenlisäystäkin. Nyt erosta on kuusi vuotta, ja tämä pariskunta päätyi yhteen. Luulivat, että ruoho on aidan takana vihreämpää mutta eipä se ollutkaan. Lapset ovat nyt teinejä, miehen uusi lapsi 3v ja kaikki lapset ovat kärsineet erosta, uusista kumppaneista ja jatkuvista muutoista.

Onhan se mukavaa, että aikuiset etsivät itseään mutta kun ne lapset on hankittu, niin jossain välissä pitäisi muistaa, mikä on heille parasta.Miksi aikuisten ihmisten on niin vaikea sinnitellä hetken, kunnes tulee se parempi aika (koska se parempi aika yleensä tulee, jos suhteessa ei ole jotain vakavasti vialla)? Minusta erotessa pitää olla täysin varma, että tämän miehen/naisen kanssa en voi ikinä enää olla yhdessä eikä vain etsiä seikailua ja jännitystä.

Olin ennen erittäin erovastainen. Menin naimisiin, ja jopa puolison törkeän pettämisen paljastuttua olin ehdottomasti sitä mieltä, että tästä selvitään, että ero ei ole vaihtoehto. Puoliso halusi kuitenkin itse erota, ja jäin kuin nalli kalliolle. Kesti varmaan vuoden ennen kuin kykenin edes ymmärtämään, että ero todellakin tuli emmekä enää palaisi yhteen. Koska olin niin kiinni siinä ajatuksessa, että avioliittomme kestäisi loppuelämän, koin sen että jouduin eroamaan tähänastisen elämäni suurimpana pettymyksenä ja epäonnistumisena.

Nyt aikaa on kulunut, ja olen käsitellyt asiaa ihan avun kanssa. Kun olen saanut etäisyyttä entiseen suhteeseemme, ajattelen nykyään että olisimme eronneet jossain vaiheessa joka tapauksessa. Ero oli ruma. kitkerä ja satuttava, ja se olisi pitänyt mielestäni hoitaa paremmin. Tiedän kuitenkin nyt, että ex-puolisoni kanssa emme olisi tulleet yhdessä onnellisiksi.

Nykyään olen edelleen sitä mieltä, että suhteessa kannattaa kääntää kaikki kivet sen pelastamiseksi, jos rakkautta on. Sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, että yhteen jäädään vain yhteiskunnan tai muiden ihmisten odotusten vuoksi. Ei edes lasten vuoksi.

Olen itse saanut tähän "hampaat irvessä huonossa suhteessa kärvistelyyn" vanhemmiltani aika kyseenalaisen mallin. He ovat edelleen yhdessä lähes 40 vuoden jälkeen, mikä on tietysti omalla tavallaan kunnioitettavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että heidän olisi ollut parempi erota jo silloin, kun me lapset olimme pieniä. Silloin me olisimme saaneet ehkä paremman mallin parisuhteesta (tai ainakaan emme olisi saaneet sitä mallia, että yhdessä täytyy vain jumittaa ja uhrata oma onnellisuutensa). Ehkä koko perhe olisi voinut elää onnellisempaa elämää. Äitini on kertonut miettineensä eroa jo vuosia sitten, mutta koska velat ja yritys sekä pienet lapset, niin milläpä siitä. Enää ei kuulemma viitsi, vaan loppuun asti menevät yhdessä. Kaksi toisilleen suhteellisen sopimatonta ihmistä.

Ei näihin ole yksiselitteistä vastausta, ja olen kyllä todella allerginen sellaiselle erojen kauhistelulle (no tottakai itse suht nuorena eronneena). En todellakaan usko siihen, että kukaan "huvikseen" eroaa. Varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia, on eroaminen varmasti viimeinen ratkaisu.

Toisten elämän ja erojen siunailu kertoo minusta vähän sitä, että ihmisellä saattaa olla aika kapea käsitys siitä, millainen elämä on hyvä. Aina pitäisi muistaa se, että itse ei elä sen toisen elämää, joten ulkopuolelta katsottuna on mahdoton tietää koko kuvaa.

En ota koskaan kantaa toisten eroihin. Näin pitäisi muidenkin toimia. Ulkopuolisen on täysin mahdotonta tietää kaikkea eroon liittyvää. Pitäkää nyt hyvänen aika huolta vain omista ja perheenne asioista!!

En näe kyllä mitään syytä taivutella ketään puoleen tai toiseen, etenkään jonkun aivan muiden ihmisten eroamisten suhteen. Ainoa mihin otan kantaa on oma liittoni, jonka suhteen olen tällä erää (ollut noin 30 vuotta nyt) vastainen, sillä liittomme toimii  hyvin. Jos tilanne muuttuu huonompaan, mielipiteeni todennäköisesti muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

En näe kyllä mitään syytä taivutella ketään puoleen tai toiseen, etenkään jonkun aivan muiden ihmisten eroamisten suhteen. Ainoa mihin otan kantaa on oma liittoni, jonka suhteen olen tällä erää (ollut noin 30 vuotta nyt) vastainen, sillä liittomme toimii  hyvin. Jos tilanne muuttuu huonompaan, mielipiteeni todennäköisesti muuttuu.

siis olen erovastainen oman liittoni suhteen.

Olen eromyönteinen. Miksi elää yhdessä, jos se ei suju. Tämä ainokainen elämä ei ole tarkoitettu kärvistelyyn huonoissa ihmissuhteissa. Sehän olisi elämän ihanuuden halveksimista.

Olen periaatteessa erovastainen ja sitä mieltä, että suuri osa pareista eroaa ihan liian helposti, esim. siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä. Vaikeuksia tulee kaikille, tulee kyllästymistä ja jopa sitä eroonkasvamista ja just silloin tarvitaan sitä tahtoa rakastaa. Muistan kerran tehdystä tutkimuksesta, jonka tulos oli, että ylivoimaisesti suurin osa katuu eroaan jo kahden vuoden kuluttua. Harvoin se kumppani vaihtamalla paranee, siitä tilastot kertovat karua kieltään; toisista liitoista päätyy eroon vielä suurempi osa kuin ekoista. Ihmisten tulisi myös ymmärtää, että toinen ihminen ei voi koskaan tehdä onnellisesti, onnellisuus on mielentila ja se on kiinni itsestään. Ja jos perheessä on lapsia, on vastuussa heistä ja heidänkin takiaan on tehtävä kaikkensa, jotta perhe-elämä olisi hyvää ja parisuhde onnellinen.

Mutta joskus ero on ainoa ratkaisu, itse en sietäisi pettämistä enkä väkivaltaa. Myös puolison alkoholismi on hyvä syy eroon.

Vierailija kirjoitti:

Jotain siltä väliltä. Ehdottomasti saa ja pitääkin erota parisuhteesta, jossa toinen kohtelee toista huonosti, oli se sitten fyysistä tai henkistä väkivaltaa (pettäminen on ainakin henkistä väkivaltaa ja saattaa olla fyysistäkin, jos tulee tauteja), mutta en oikein jaksa aina ymmärtää näitä "kasvoimme erillemme mutta pysymme ystävinä"-tarinoita. Esim. tätini erosi miehestään, kun lapset olivat 5v, 8v ja 10v. Halusi kuulemma muutakin kuin pyykinpesua ja tavallista arkea, mies oli hyvä isä, hyvä puoliso ja seksikin sujui mutta kun ei ollut kiihkoa eikä jännitystä. Löysi sitten parikin jännitystä tarjoavaa kaveria, yhden eroon pääsemiseksi tarvittiin jopa poliisia. Myös ex-mies löysi uuden ja sai perheenlisäystäkin. Nyt erosta on kuusi vuotta, ja tämä pariskunta päätyi yhteen. Luulivat, että ruoho on aidan takana vihreämpää mutta eipä se ollutkaan. Lapset ovat nyt teinejä, miehen uusi lapsi 3v ja kaikki lapset ovat kärsineet erosta, uusista kumppaneista ja jatkuvista muutoista.

Onhan se mukavaa, että aikuiset etsivät itseään mutta kun ne lapset on hankittu, niin jossain välissä pitäisi muistaa, mikä on heille parasta.Miksi aikuisten ihmisten on niin vaikea sinnitellä hetken, kunnes tulee se parempi aika (koska se parempi aika yleensä tulee, jos suhteessa ei ole jotain vakavasti vialla)? Minusta erotessa pitää olla täysin varma, että tämän miehen/naisen kanssa en voi ikinä enää olla yhdessä eikä vain etsiä seikailua ja jännitystä.

Härskiä, että tunnet tätisi seksielämän ja sen sujumisen noin hyvin.

Eroneutraali.

Jos liitossa on ryppyjä, niin kannattaa yrittää kaikkensa että liitto voitaisiin saada toimivaksi. Toisaalta taas, jos kaikkensa antanut ja on yritetty pelastaa liittoa, ja se ei silti vain toimi niin kannattaa ehdottomasti erota. 

Mieluummin myönteinen. En kannata helpolla luovuttamista, mutten myös sitäkään ettei osata luovuttaa. Että vuodesta toiseen jatketaan onnettomassa parisuhteessa, milloin milläkin perusteella/verukkeella.