Lue keskustelun säännöt.
Muutin "maalta" kaupunkiin ja lasten saaminen alkoi KADUTTAA minua
18.09.2016 |
Olen siis nyt 8- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Olen aina pitänyt lapsista, mutta en ole erityisesti halunnut lapsia - lasten saaminen oli minulle aikoinaan valintana "ihan sama".
Avioiduimme lasteni isän kanssa 19-vuotiaana. Pian meillä molemmilla oli työpaikat, ostimme talon, hankimme koiran jne. Asuimme n. 10 000 asukkaan paikkakunnalla lähellä molempien perheitä ja sukua sekä niitä lapsuudenkavereita, jotka eivät olleet muuttaneet pois. Kaikilla muillakin oli lapsia, ja vähäiset aktiviteetit tuntuivatkin tuolla liittyvän lähinnä lapsiin. Isovanhemmat odottivat lisää lapsenlapsia kuumeisesti.
Pian odotinkin esikoista. Olin hyvä äiti, suorastaan omistautuva, ja nautin äitiydestä. Lapsi oli ihana ja rakas, ja on sitä edelleen. Kävin perhekerhossa, ulkoilin, askartelin, hoidin kotia. Kolme vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen.
Ja samoihin aikoihin mieheltä meni työpaikka, ja työllistyminen tuolla paikkakunnalla näytti mahdottomalta ilman jatkokoulutusta. Jouduimme siis muuttamaan... (pikakelaus tähän päivään)
Nyt asumme suurehkon kaupungin keskustan tuntumassa. Rakastan lapsiani edelleen, mutta joka päivä minusta tuntuu siltä, että oli virhe saada heidät - ainakin niin nuorena, vaikka kotipaikkakunnallani ei juuri ollut nuorille aikuisille mitään. Ei siis koulutusmahdollisuuksia, kulttuuri- ja yöelämää eikä oikein muutakaan. Ja nyt tuo kaikki on suoraan oveni takana, enkä voi lasten vuoksi nauttia oikein mistään...
Samalla myös tukiverkosto jäi 400 km:n päähän, ja omaa aikaa on todella vähän verrattuna aiempaan. Lastenhoitajan palkkaaminen ei ole verrattavissa siihen, että saa lapset esim. mummolaan hoitoon ja voi hengähtää omassa kodissaan.
Olemme miehen kanssa molemmat hankkineet korkeakoulututkinnon, tai itse olen vielä valmistumassa. Olen saanut yliopistolta uusia ystäviä, joiden kanssa vietettävä aika on usein kortilla, koska minulla on lapset ja lapsiperhe-elämä (ystävillä luonnollisesti ei).
Olen myös näillä näkymin työllistymässä suoraan valmistuttuani, ja oma alani todella kiinnostaa minua ja tuntuu täyttävän osittain sen "tyhjiön", jota lapsilleni omistautuminen aiemmin täytti.
Olemme miehen kanssa kiinnostuneet teatterissa/leffassa/ravintolassa/konserteissa käymisestä (perusjutuista kaupungissa, mutta ei siellä, missä synnyimme!), mutta näitäkin menoja täytyy jotenkin aina suunnitella ja säätää, koska lapset.
Eli kaikille "kikkelis kokkelis, mitäs läksit"-ihmisille tiedoksi, näinkin voi käydä. En kadu vanhemmuutta lasten uhman tai huonojen yöunien takia vaan siksi, että en heidät saadessani osannut kuvitellakaan eläväni muutaman vuoden päästä tällaista elämää. En osannut kuvitella, mitä kaikkea muuta voisin vapaa-ajallani ja rahalla tehdä, koska mahdollisuuksia ei juuri ollut. Ehkäpä se oli nuoruuden typeryyttä, mutta toisaalta tuolla kotipaikkakunnallani muut samanikäiset elelevät edelleen tyytyväisinä oravanpyörässä, eivätkä kai koe menettäneensä mitään.
Omalta osaltani kyse voi olla myös kolmenkympin kriisistä. Voin sentään lohduttautua sillä, että lasten kasvaminen mahdollistaa noiden kaipaamieni asioiden toteuttamisen ainakin ajallisesti (raha on aivan toinen asia).
Ajatuksia? Kokemuksia? Tsemppiä? Kivitystä?
Kommentit (34)
Ehkä se johtuu siitä, ettei maalla ollut katuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sinua. Sinulla jäi nuoruus aikoinaan elämättä. Ei kai tuossa auta muu kuin odottaa, että lapset ovat isoja ja muuttavat pois kotoa. Sitten voit sinäkin alkaa elää enemmän omaa elämääsi.
Onneksi minä en tehnyt lapsia... T. Vela
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos teillä n töitä niin teillä on varaa hankkia lapsenvahteja. Spontaani lähtö ei onnistu, mutta kyllä lapsenvahteja voi hyvin käyttää. Meillä ei ole isovanhempia, kummeja yms, mutta hyvin pärjäsimme maksullisilla lastenvahdeilla. Suurin osa tarpeesta johtui kyllä työtehtävistä ilta- aikaan, mutta joskus myös pääsimme huvittelemaan.
Voi kuule, täällä vanhempi nainen neuvoo: Olet laskujeni mukaan siis alle kolmikymppinen. Kymmenen vuoden kuluttua olet edelleen alle nelikymppinen ja ihmettelet, etteivätkö ne lapset enää ollenkaan tarvitse sinua. (Itse asiassa jo aikaisemminkin, niille tulee omat tärkeät menot ja jutut. Vaikka toki he sinua edelleen tarvitsevat). Silloin olet edelleen nuori ja voit kulkea omissa jutuissasi ihan niin paljon kuin lystäät.
Itsekin sain 3 lasta nuorena. Nyt olen jo 55-v. ja menojalka vipattaa edelleen kovasti; käyn teatterissa, taidenäyttelyissä, matkustelen paljon, harrastan paljon jne. Ja miehen kanssa nautitaan keskenään olosta. Ja ihmettellään kuinka lyhyen aikaa ne lapset olivatkaan pieniä, nyt ne jo ovat kauan olleet aikuisia.
Sinulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa nauttia "itsekeskeisestä" elämästä. Lapset ovat siihen nähden pieniä vain lyhyen aikaa, ota siitä kaikki irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika aikansa kutakin. Nauti nyt ihanasta perheestäsi ja hyvästä onnestasi jos työllistyt heti valmistuttuasi! Myös lasten kanssa voi käydä teatterissa (monet koko perheen esitykset ovat todella hyviä ja myös aikuisille antoisia), ravintolassa, näyttelyissä jne. Sitten 15 vuoden päästä olet vasta reilu nelikymppinen, lapsesi kasvattanut ja vielä elämää edessä vaikka kuinka. Ne yliopistokaverit elävät mahdollisesti silloin sitä pikkulapsiarkea, mutta sinä olet vapaa menemään ja tekemään mitä tykkäät! Olisiko kuitenkin tähän hätään mahdollista viedä lapsia mummolaan vaikkapa viikon lomalle ja sen aikana miehesi kanssa sukeltaisitte kaupungin sykkeeseen? Minäkin aina kaipaan taukoa, mutta kun sen saan, koti tuntuu liian tyhjältä ja hiljaiselta ja aikaa on liikaa 😊
Minusta ongelmasi kuulostaa oudolta, kun lapsesi ovat jo noin isoja. Ei mene enää montaa vuotta, että pärjäävät oikein mainiosti yksin kotona sen aikaa, kun vanhemmat käyvät elokuvissa tai ravintolassa. Eikä ainakaan kouluikäisten kanssa luulisi olevan enää sellaista säätöä, ettei kotona pystyisi rentoutumaan. Normaalit 5- ja 8-vuotiaatkin viihtyvät varmasti tuntikausia keskenään. Voivat illan leikkiä, pelata, katsoa elokuvia ym. omassa huoneessaan niin sinä ja miehesi voitte aivan hyvin rentoutua olkkarissa. Vai onko ongelmana tuo turvaverkkojen puuttuminen, jolloin ei ole mahdollista lähteä miehen kanssa yhdessä rilluttelemaan (erikseen vuorotellessa ei luulisi olevan nytkään mitään ongelmaa)? Se ei liene kuitenkaan mikään kaupunki vs. maaseutu -kysymys. Mutta 400 km ei ole mikään mahdoton välimatka. Omalla lapsuudenperheelläni oli suunnilleen sama etäisyys kotiseudulle ja mummolaan. Kesäisin olimme tuossa iässä usein veljeni kanssa mummoloissa viikon tai pari. Vanhemmat lähtivät viemään meitä viikonlopuksi ja viipyivät itse pari päivää, ja tulivat sitten viikon tai parin päästä hakemaan. Teillä isovanhemmat ovat ilmeisesti lapsille hyvin tuttuja, kun aikoinaan asuitte lähekkäin, joten samankaltainen järjestely voisi olla teille mukava jokavuotinen perinne. Ei se tietenkään ole sama asia kuin lapsettomana eläminen, mutta pari viikkoa ilman lapsia voisi teitäkin joskus virkistää, ja lapset pääsevät muodostamaan tiiviin suhteen sukuunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervetuloa aikuisten oikeaan maailmaan!
En ihmettele ollenkaan. Mitä enemmän vaihtoehtoja ihmiselle avautuu, sitä vähemmän houkuttelevalta vanhemmuuden uhraukset tuntuvat. Lasten hankkiminen on todella sitovaa, vaivalloista ja kallista melkein mihin tahansa muuhun asiaan verrattuna, joten vaikka vanhemmuus kiinnostaisikin, sen panos-tuottosuhde on silti aika surkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvä kolmenkympin kriisi. Kaikki tunteet on universaaleja, mikä tarkoittaa, että et varmasti ole yksin kokemuksiesi ja ajatustesi kanssa. Elämässä tulee joskus niin sanottuja "talvikausia" henkisesti ja kaikki saattaa näyttää silloin harmaalta. Olet ilmeisesti yksinäinen vaikka et ole yksin. Suosittelen lääkkeeksi puhumaan asiasta miehellesi ja perheellesi/sukulaisille/ystäville. Sopikaa yhteisestä ajasta miehesi kanssa ja miettikää olisiko esim. mahdollista järjestää säännöllisesti,tietyn väliajoin, joku sukulainen kylään hoitamaan lapsia?
Tärkein asia kuitenkin,mitä kannattaa harjoittaa on kiitollisuus siitä mitä on. Valinnat mitä olet tehnyt aikaisemmin, olet tehnyt parhaasi mukaan. Eikä mennyttä voi enää muuttaa. Perhe ei ole myöskään itsestäänselvyys. Sen arvo kasvaa ajan myötä.
Vertaistuki on tärkeää. Etsi uusia tuttavuuksia, joilla on samanlainen elämäntilanne. Yksinäisyyden tunne iskee monesti myös silloin, jos viettää paljon aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa. Ja lopuksi; mikään ei ole ikuista. Ei edes paha olo.
Kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ongelmasi kuulostaa oudolta, kun lapsesi ovat jo noin isoja. Ei mene enää montaa vuotta, että pärjäävät oikein mainiosti yksin kotona sen aikaa, kun vanhemmat käyvät elokuvissa tai ravintolassa. Eikä ainakaan kouluikäisten kanssa luulisi olevan enää sellaista säätöä, ettei kotona pystyisi rentoutumaan.
Sori, mutta tuolla ei ole mitään tekemistä lapsettoman elämän kanssa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvottavaa pohjatonta itsekeskeisyyttä.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ongelmasi kuulostaa oudolta, kun lapsesi ovat jo noin isoja. Ei mene enää montaa vuotta, että pärjäävät oikein mainiosti yksin kotona sen aikaa, kun vanhemmat käyvät elokuvissa tai ravintolassa. Eikä ainakaan kouluikäisten kanssa luulisi olevan enää sellaista säätöä, ettei kotona pystyisi rentoutumaan.
Sori, mutta tuolla ei ole mitään tekemistä lapsettoman elämän kanssa. :)
En oikein ymmärrä kommenttiasi. Eihän vanhemman elämä tietenkään aivan sellaista ole kuin lapsettoman. Esim. baariin voi hyvin lähteä ja olla yön pois kotoa puolison ollessa sillä välin kotona lasten kanssa, mutta aamun sarastaessa ei voi raahata mitään tenuremmiä kotiinsa jatkoille möykkäämään. Mutta ilmeisesti ainakaan ap ei tällaisen perään haikaillut, vaan aloituksensa mukaan kulttuuririentojen (teatteri, elokuvat, ravintolat) ja kotona hengähtämisen ja rauhoittumisen perään. Nuo tuskin vaativat kovin paljoa säätämistä ja järjestelyä ainakaan siinä vaiheessa, kun nuorempi lapsi tulee kouluikään. Ja erityisesti tuo kotona rauhoittumisen hankaluus kuulostaa käsittämättömältä: en ymmärrä, miten tuon ikäiset lapset estäisivät kirjaan uppoutumisen takkatulen loimussa, maalaamisen tai pianonsoittelun, tai vaikkapa Netflix-maratonin herkutellen ja viiniä siemaillen. Mikä nyt kenellekin on rentoutumista. Taaperot voivat aiheuttaa keskeytyksiä ja vaatia jatkuvaa huomiota, mutta tuon ikäiset osaavat yleensä jo olla ilman aikuisen jatkuvaa viihdyttämistä.
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Niin, no mitä vinkkejä voi antaa? Lapset on tehty ja olemassa, niiden mukaan järjestetään muu elämä. Enemmän tuo kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, menojalkaa vipattaa.
Vai pitäisikö vinkata, että lapset voi antaa pois?
En oikein ymmärrä, miksi säälit itseäsi.
Et tietenkään voi elää vastavalmistuneen nuoren sinkkunaisen elämää nyt, mutta ei mikään pakota jäämään kotiinkaan. Jos todella olet gradua vailla maisteri, niin luulisi sinulla olevan paitsi kykyä nähdä muutaman vuoden päähän, niin myös kykyä järjestää elämäsi lähemmäksi toivomaasi niillä korteilla mitä sinulla on.
Kumpikaan lapsistasi ei ole vauva- tai taaperoiässä, joten en ymmärrä mikä kiire sinulla on kotiin ystäviä näkemästä/teatterista/tapahtumista? Se on ikävää (tiedän ihan kokemuksesta) että miehen kanssa pitää vuorotella menoissa, ja yhteisiä menoja ei juuri ole, mutta sekin aika kestää vain hetken. Kuten joku yllä jo sanoi, teillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla varaa palkata lapsenvahti, joten miksi et ole tehnyt sitä? Ei se tietysti ole sama asia kuin se, että lapset olisivat viikon mummolassa. Toisaalta, kohta he voivatkin olla jos se vaan on mummojen ja pappojen kanssa mahdollista.
Jotenkin tuntuu, että rakastat velloa tuossa itsesäälissä. Edessäsi on enemmän mahdollisuuksia kuin monella muulla, ja sinä valitat? Aika ärsyttävää.
En usko, että tuollainen kaipuu vinkeillä taittuu. Ennemmin se vaatii psykologista työstämistä, tehtyjen valintojen hyväksyntää ja tyytyväisyyden löytämistä siitä, mitä itsellä on. Kaikkien vanhempien kannattaa tietty järjestää itselleen aikaa teatteriin ja taidenäyttelyihin, mutta jos noilla keinoin yrittää tavoitella itselleen lapsettoman ihmisen vapautta, menee kyllä väärään suuntaan ja saa varautua pettymykseen.
"...suu hevosenkengälle vaan!"