Lue keskustelun säännöt.
Muutin "maalta" kaupunkiin ja lasten saaminen alkoi KADUTTAA minua
18.09.2016 |
Olen siis nyt 8- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Olen aina pitänyt lapsista, mutta en ole erityisesti halunnut lapsia - lasten saaminen oli minulle aikoinaan valintana "ihan sama".
Avioiduimme lasteni isän kanssa 19-vuotiaana. Pian meillä molemmilla oli työpaikat, ostimme talon, hankimme koiran jne. Asuimme n. 10 000 asukkaan paikkakunnalla lähellä molempien perheitä ja sukua sekä niitä lapsuudenkavereita, jotka eivät olleet muuttaneet pois. Kaikilla muillakin oli lapsia, ja vähäiset aktiviteetit tuntuivatkin tuolla liittyvän lähinnä lapsiin. Isovanhemmat odottivat lisää lapsenlapsia kuumeisesti.
Pian odotinkin esikoista. Olin hyvä äiti, suorastaan omistautuva, ja nautin äitiydestä. Lapsi oli ihana ja rakas, ja on sitä edelleen. Kävin perhekerhossa, ulkoilin, askartelin, hoidin kotia. Kolme vuotta myöhemmin saimme toisen lapsen.
Ja samoihin aikoihin mieheltä meni työpaikka, ja työllistyminen tuolla paikkakunnalla näytti mahdottomalta ilman jatkokoulutusta. Jouduimme siis muuttamaan... (pikakelaus tähän päivään)
Nyt asumme suurehkon kaupungin keskustan tuntumassa. Rakastan lapsiani edelleen, mutta joka päivä minusta tuntuu siltä, että oli virhe saada heidät - ainakin niin nuorena, vaikka kotipaikkakunnallani ei juuri ollut nuorille aikuisille mitään. Ei siis koulutusmahdollisuuksia, kulttuuri- ja yöelämää eikä oikein muutakaan. Ja nyt tuo kaikki on suoraan oveni takana, enkä voi lasten vuoksi nauttia oikein mistään...
Samalla myös tukiverkosto jäi 400 km:n päähän, ja omaa aikaa on todella vähän verrattuna aiempaan. Lastenhoitajan palkkaaminen ei ole verrattavissa siihen, että saa lapset esim. mummolaan hoitoon ja voi hengähtää omassa kodissaan.
Olemme miehen kanssa molemmat hankkineet korkeakoulututkinnon, tai itse olen vielä valmistumassa. Olen saanut yliopistolta uusia ystäviä, joiden kanssa vietettävä aika on usein kortilla, koska minulla on lapset ja lapsiperhe-elämä (ystävillä luonnollisesti ei).
Olen myös näillä näkymin työllistymässä suoraan valmistuttuani, ja oma alani todella kiinnostaa minua ja tuntuu täyttävän osittain sen "tyhjiön", jota lapsilleni omistautuminen aiemmin täytti.
Olemme miehen kanssa kiinnostuneet teatterissa/leffassa/ravintolassa/konserteissa käymisestä (perusjutuista kaupungissa, mutta ei siellä, missä synnyimme!), mutta näitäkin menoja täytyy jotenkin aina suunnitella ja säätää, koska lapset.
Eli kaikille "kikkelis kokkelis, mitäs läksit"-ihmisille tiedoksi, näinkin voi käydä. En kadu vanhemmuutta lasten uhman tai huonojen yöunien takia vaan siksi, että en heidät saadessani osannut kuvitellakaan eläväni muutaman vuoden päästä tällaista elämää. En osannut kuvitella, mitä kaikkea muuta voisin vapaa-ajallani ja rahalla tehdä, koska mahdollisuuksia ei juuri ollut. Ehkäpä se oli nuoruuden typeryyttä, mutta toisaalta tuolla kotipaikkakunnallani muut samanikäiset elelevät edelleen tyytyväisinä oravanpyörässä, eivätkä kai koe menettäneensä mitään.
Omalta osaltani kyse voi olla myös kolmenkympin kriisistä. Voin sentään lohduttautua sillä, että lasten kasvaminen mahdollistaa noiden kaipaamieni asioiden toteuttamisen ainakin ajallisesti (raha on aivan toinen asia).
Ajatuksia? Kokemuksia? Tsemppiä? Kivitystä?
Kommentit (34)
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt. Valtaosa lapsettomistakin tietänee jo keskiviikkona, jos torstaina aikoo elokuviin. Harva lapsetonkaan lähtee parin päivän varoitusalla vaikkapa ulkomaanmatkalle, työtön ehkä moiseen teoriassa kykenee. Samaten vaikuttaa se, onko lapsettomana tottunut elämään yksin vai parisuhteessa. Harvassa parisuhteessa voi toimia jatkuvasti kovin impulsiivisesti, ainakaan, jos yhdessä asutaan. Omien menojen suunnittelussa täytyy ottaa kumppanikin huomioon, eikä mitään katoamistemppuja voi tehdä ilmoittamatta ja neuvottelematta.
Valtaosalla lapsettomista sinkuista on kuitenkin perusrutiinit elämässään, tai ainakin keski-iän lähestyessä niitä alkaa muodostua. Jos ihmisellä on vertauskohtana oma itsensä kaksikymppisenä opiskelijana ja oma itsensä päälle kolmekymppisenä vanhempana, on eroja helppo liioitella, kun ei tiedetä, minkälainen vertailukohta olisi oma elämä yli kolmekymppisenä lapsettomana sinkkuna. Tuntemillani koululaisten vanhemmilla on aikaa myös omille harrastuksille, eikä ison lapsen seurakaan päivittäisessä arjessa ole samalla tavalla raskasta ja kuluttavaa kuin pienen. Toki kaikki kaipaavat varmasti kahdenkeskeistäkin aikaa kumppaninsa kanssa, mutta yleisesti ottaen koululainen ei ole mitenkään ärsyttävää tai hermojaraastavaa ravintola- tai teatteriseuraa. Koululainen ei myöskään oirehdi, jos tänään äippä on uppoutunut omiin projekteihinsa, eikä jaksa kokata, ja päädytään tilaamaan illalla kahdeksalta pizzaa (harvoin tuollainen on lapsettomallekaan jokapäiväistä). Onko se sitten vapauden puutetta, jos joutuu pakosta viettämään välillä lapsen kanssa aikaa. Minusta koululaisen kohdalla ei, koska sen ikäinen alkaa olla jo ihminen siinä missä muutkin, eikä vaadi jatkuvaa huolenpitoa ja valvomista. Kyllähän lapsettomillakin on ihmisiä, joiden kanssa joutuvat osan ajastansa "pakosta" jakamaan, esim. oma puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen kysymys, mikä mulle heräsi AP:n aloituksesta, niin onko teillä muutes vielä se koira?
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt.
Eipä oikeastaan, ei vapauden kokemuksen osalta. Olen elänyt välillä hyvin rutinoitua ja säntillistä eläkeläisvaarin elämää ja välillä äärimmäisen boheemia taiteilijaelämää, mutta minulla on ollut koko ajan vahva tunne siitä, että olen vapaa tekemään, niin kuin haluan ja niin kuin omat tarpeeni määräävät. Jos luin aloittajan viestiä oikein, hänellä on kaipuu tällaiseen vapauteen, ja siihen ei mikään määrä lastenvahtiapua kyllä auta. Tuskin auttaisi lasten antaminen poiskaan. Kyllä se hyväksynnän ja kiitollisuuden tie on, joka aloittajaa nyt kutsuu.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt.
Eipä oikeastaan, ei vapauden kokemuksen osalta. Olen elänyt välillä hyvin rutinoitua ja säntillistä eläkeläisvaarin elämää ja välillä äärimmäisen boheemia taiteilijaelämää, mutta minulla on ollut koko ajan vahva tunne siitä, että olen vapaa tekemään, niin kuin haluan ja niin kuin omat tarpeeni määräävät. Jos luin aloittajan viestiä oikein, hänellä on kaipuu tällaiseen vapauteen, ja siihen ei mikään määrä lastenvahtiapua kyllä auta. Tuskin auttaisi lasten antaminen poiskaan. Kyllä se hyväksynnän ja kiitollisuuden tie on, joka aloittajaa nyt kutsuu.
Harvalla ihmisellä on täydellinen vapaus. Yleensä vapautta rajoittavat työ ja/tai lompakon paksuus.
Josko ne lapset voisi laittaa muutamaksi vuodeksi isovanhemmille sinne entiseen kotikaupunkiin?
Teini-ikäisinä ne voi sitten ottaa takaisin kotiin kun ne jo säätävät itse omat menonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt.
Eipä oikeastaan, ei vapauden kokemuksen osalta. Olen elänyt välillä hyvin rutinoitua ja säntillistä eläkeläisvaarin elämää ja välillä äärimmäisen boheemia taiteilijaelämää, mutta minulla on ollut koko ajan vahva tunne siitä, että olen vapaa tekemään, niin kuin haluan ja niin kuin omat tarpeeni määräävät. Jos luin aloittajan viestiä oikein, hänellä on kaipuu tällaiseen vapauteen, ja siihen ei mikään määrä lastenvahtiapua kyllä auta. Tuskin auttaisi lasten antaminen poiskaan. Kyllä se hyväksynnän ja kiitollisuuden tie on, joka aloittajaa nyt kutsuu.
Harvalla ihmisellä on täydellinen vapaus. Yleensä vapautta rajoittavat työ ja/tai lompakon paksuus.
Niin, ja tahdonvapautta ei kai ole kellään. Mutta yksilön kokemus ratkaisee, ja kokemuksellinen ero lapsettoman ja vanhemman elämäntapojen välillä on vapaudenkaipuisesta ihmisestä tosi suuri, vaikka kuinka saisi lapset hoitoon ravintolaillallisen ajaksi. Ei siinä paljoa lohduta, että kolmea työtä tekevällä ja silti köyhällä meksikolaisella maahanmuuttajalla Yhdysvalloissa on absoluuttisesti mitattuna.vielä vähemmän vapautta.
Näin kaltaisesi naisen läheltä opiskeluaikaan. Hän pariutunut ja kahden lapsen äiti jo opiskelemaan tullessaan, me muut porukan naiset lapsettomia hieman nuorempia sinkkuja. Hänelle iski tuo nuoruudenhaikailu. Mukava dippainssiksi opiskeleva mies jäi, tuli ero. Nainen alkoi voimallisesti bilettää ja harrastaa. Lapset olivat enemmän isällä ja äitiviikonloppuina he leikkivät kulttuuribaarin nurkassa kun äiti rentoutui, tuohon ei sosiaalitoimi silloin puuttunut. Naisella alkoi jäädä opinnot tuon muun jalkoihin, ei valmistunut koskaan. Näin viimeksi melkein 20 vuotta sitten, oli aika pöhöttynyt olemukseltaan, taisi viina viedä. Ainakin hänen tapauksessaan kaikki tuo vapaus ei tainnut kovin onnellista elämää tuoda. Varmaan apn kannattaa miettiä tuota omaa kriisiään. Mikä oikeasti mättää? Jos se on oman pään sisäinen juttu tuo omaan elämään tyytymättömyys, se vain kannattaa käsitellä. Ratkaisutkin voivat olla paljon lievempiä kuin tuon tuttuni, kyllä sitä opiskelijaelämää ja itsensä toteuttamista pystyy yhdistämään opiskelijaelämään. Samaan aikaan opiskeli toinen pari joilla myös lapset tehty heti ylioppilaaksitulon jälkeen ja vasta sitten lähdetty yliopistoon. Heillä työnjako perheessä ja jonkinlainen pään sisäinen tasapaino mahdollisti perhe-elämän ja opiskelijavaiheen yhdistämisen hyvin luontevasti, bilettivät ja harrastivat välillä mutteivät näyttäneet missään vaiheessa kärsivän vaan nauttivat perhe-elämästäkin. Vaikea toista neuvoa, itse tein lapset vasta 30+ jolloin olin nähnyt ja kokenut jo niin paljon ja elänyt "itsekkäästi" ettei lasten mukaantulo tuntunut vievän enää mitään "omaa" elämästäni vaan se toi paljon uutta kaivattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt.
Eipä oikeastaan, ei vapauden kokemuksen osalta. Olen elänyt välillä hyvin rutinoitua ja säntillistä eläkeläisvaarin elämää ja välillä äärimmäisen boheemia taiteilijaelämää, mutta minulla on ollut koko ajan vahva tunne siitä, että olen vapaa tekemään, niin kuin haluan ja niin kuin omat tarpeeni määräävät. Jos luin aloittajan viestiä oikein, hänellä on kaipuu tällaiseen vapauteen, ja siihen ei mikään määrä lastenvahtiapua kyllä auta. Tuskin auttaisi lasten antaminen poiskaan. Kyllä se hyväksynnän ja kiitollisuuden tie on, joka aloittajaa nyt kutsuu.
Harvalla ihmisellä on täydellinen vapaus. Yleensä vapautta rajoittavat työ ja/tai lompakon paksuus.
Niin, ja tahdonvapautta ei kai ole kellään. Mutta yksilön kokemus ratkaisee, ja kokemuksellinen ero lapsettoman ja vanhemman elämäntapojen välillä on vapaudenkaipuisesta ihmisestä tosi suuri, vaikka kuinka saisi lapset hoitoon ravintolaillallisen ajaksi. Ei siinä paljoa lohduta, että kolmea työtä tekevällä ja silti köyhällä meksikolaisella maahanmuuttajalla Yhdysvalloissa on absoluuttisesti mitattuna.vielä vähemmän vapautta.
En edellisessä ajatellutkaan verrata tilannetta mihinkään USAn meksikolaisiin vaan ihan suomalaisiin työssäkäyviin. Kyllä sitä joutuu säätämään ensinnäkin siinä, että onko vapaata vai onko töissä. Mahdollisesti säätämään kollegan kanssa työvuoron tai työtehtävän vaihdosta. Lisäksi on kaikki muut sovitut jutut. Rahan suhteenkin tilanne voi olla sellainen, että lyhyelle ajanjaksolle on osunut häitä, hautajaisia, ristiäisiä ja synttäreitä ja vielä pesukone sanoo sopimuksensa irti, niin ei vaan ole varaa laittaa rahaa niiden lisäksi vielä ravintolassa syömiseenkin.
Kolmenkympin kriisiltä kuulostaa tännekin. Kiitollisuuspäiväkirja käteen. Sulla on aloituksen perusteella elämä kulkemassa todella mukavaan suuntaan. Ei ainakaan kannata kriisihuuruissa ruveta pohtimaan avioeroja, kuten monet valitettavasti tekevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Aloittaja kaipasi lapsettoman elämän vapautta, jossa ei tarvitse "suunnitella ja säätää". Tuollaisia vinkkejä tarjoavat tietenkin tarkoittavat hyvää, ja ne ovat toki tyhjää parempia, mutta vinkkaajat ovat ehkä unohtaneet, minkälaista se lapsettoman vapaus on, tai sitten he eivät ole siitä koskaan nauttineet.
Riippuu varmaan aika paljon siitä, minkälaista elämää on lapsettomana viettänyt.
Eipä oikeastaan, ei vapauden kokemuksen osalta. Olen elänyt välillä hyvin rutinoitua ja säntillistä eläkeläisvaarin elämää ja välillä äärimmäisen boheemia taiteilijaelämää, mutta minulla on ollut koko ajan vahva tunne siitä, että olen vapaa tekemään, niin kuin haluan ja niin kuin omat tarpeeni määräävät. Jos luin aloittajan viestiä oikein, hänellä on kaipuu tällaiseen vapauteen, ja siihen ei mikään määrä lastenvahtiapua kyllä auta. Tuskin auttaisi lasten antaminen poiskaan. Kyllä se hyväksynnän ja kiitollisuuden tie on, joka aloittajaa nyt kutsuu.
Harvalla ihmisellä on täydellinen vapaus. Yleensä vapautta rajoittavat työ ja/tai lompakon paksuus.
Niin, ja tahdonvapautta ei kai ole kellään. Mutta yksilön kokemus ratkaisee, ja kokemuksellinen ero lapsettoman ja vanhemman elämäntapojen välillä on vapaudenkaipuisesta ihmisestä tosi suuri, vaikka kuinka saisi lapset hoitoon ravintolaillallisen ajaksi. Ei siinä paljoa lohduta, että kolmea työtä tekevällä ja silti köyhällä meksikolaisella maahanmuuttajalla Yhdysvalloissa on absoluuttisesti mitattuna.vielä vähemmän vapautta.
En edellisessä ajatellutkaan verrata tilannetta mihinkään USAn meksikolaisiin vaan ihan suomalaisiin työssäkäyviin. Kyllä sitä joutuu säätämään ensinnäkin siinä, että onko vapaata vai onko töissä. Mahdollisesti säätämään kollegan kanssa työvuoron tai työtehtävän vaihdosta. Lisäksi on kaikki muut sovitut jutut. Rahan suhteenkin tilanne voi olla sellainen, että lyhyelle ajanjaksolle on osunut häitä, hautajaisia, ristiäisiä ja synttäreitä ja vielä pesukone sanoo sopimuksensa irti, niin ei vaan ole varaa laittaa rahaa niiden lisäksi vielä ravintolassa syömiseenkin.
Juu, ja veikkaan tuon lohduttavan aloittajaa ihan yhtä vähän.
Hei olen pahoillani, että olet pettynyt tilanteeseesi, mutta nyt on kyllä sanottava: camoon. Mä asun H:gin kantakaupungin tuntumassa, ja mulla on 8- ja 2 (!)-vuotiaat lapset, ja mä en todellakaan ole sidottu ja jumissa lapsiin. Viimeisen kuukauden aikana olen
-käynyt juhlaviikkojen konsertissa ja syömässä kaverin kanssa
-ex tempore baarissa kaverin kanssa
-1 koko päivän harrastusjutussa ja sen jälkeen ulkona harrastusporukan kanssa
-muita harrastukseen liittyviä menoja n. 2x/vko
-Saunomassa kaverien kanssa tuolla Löylyssä
Ja reilu kuukausi sitten olin 3 pv Euroopassa kaverin kanssa ja nyt olen mm. menossa useampaan Rakkautta ja Anarkiaa -leffaan tällä viikolla. OK, olen hoitovapaalla 2-vuotiaan kanssa, jos olisin töissä en raaskisi samalla tavalla mennä, mutta pointtini on, että kaupungissahan pienten lasten vanhempien on helppo mennä ja pitää hauskaa, kun on paljon tarjontaa ja lyhyet etäisyydet. Mä lähden usein jonnekin kun lapset on jo menossa nukkumaan. Ja 8- ja 5-vuotiaat eivät sido enää äitiä ollenkaan samalla lailla kuin alle 3-vuotiaat. Yritä luoda elämästäsi sellainen kuin haluat, vaikka sinulla on lapsia. Ja sähän olet vielä todella nuori, mä olen 38 enkä silti ole mikään ikäloppu ja nautin elämästä lasten kanssa ja ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen nainen kirjoitti:
Voi kuule, täällä vanhempi nainen neuvoo: Olet laskujeni mukaan siis alle kolmikymppinen. Kymmenen vuoden kuluttua olet edelleen alle nelikymppinen ja ihmettelet, etteivätkö ne lapset enää ollenkaan tarvitse sinua. (Itse asiassa jo aikaisemminkin, niille tulee omat tärkeät menot ja jutut. Vaikka toki he sinua edelleen tarvitsevat). Silloin olet edelleen nuori ja voit kulkea omissa jutuissasi ihan niin paljon kuin lystäät.
Itsekin sain 3 lasta nuorena. Nyt olen jo 55-v. ja menojalka vipattaa edelleen kovasti; käyn teatterissa, taidenäyttelyissä, matkustelen paljon, harrastan paljon jne. Ja miehen kanssa nautitaan keskenään olosta. Ja ihmettellään kuinka lyhyen aikaa ne lapset olivatkaan pieniä, nyt ne jo ovat kauan olleet aikuisia.
Sinulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa nauttia "itsekeskeisestä" elämästä. Lapset ovat siihen nähden pieniä vain lyhyen aikaa, ota siitä kaikki irti.
Vapaa-ajan vietto on hyvin erilaista 25 vs 40v. Molemmat toki voi vaikka urheilla tai köydä elokuvissa, mutta useimmilla esim valvominen alkaa käydä mahdottomaksi 35+ jälkeen. Ei siinä enää köydä yökerhoissa tai keikoilla tai matkustella hostelleissa, jos on pakko päästä nukkumaan klo 22. Toki jotkut pystyy yhä valvomaan vanhempana, mutta ainakin omasta kaveripiiristä kukaan ei ole tällainen enää 40v lähestyessä. Muutenkin ihmisjoukot alkaa rasittaa monia, eikä ne omat lempibändit mahdollisesti edes keikkaile enää, jne jne.
Ei se "nuoruuden eläminen" todellakaan ole samaa enää nelikymppisenä, eikä pitäisi Valehdella että on.
Näinhän se menee. Kun muuttaa maalta kaupunkiin, tajuaa mitä se elämä voisi olla kun sen omin silmin näkee. maalla nämä kaikki "kaupunkilaisten hömpötykset" tuntuvat oudolta ja vieraalta, mutta nopeasti ne vievät mennessään kun makuun pääsee. Paluuta entiseen ei ole.