Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Esikoisvauvani on kohta 5kk enkä vieläkään rakasta häntä
18.09.2016 |
Mulle sanottiin neuvolassa, että hormoonit vaikuttaa ja babyblues ja kaikki, mutta eikö tän tunteen ois jo pitäny mennä ohi? Hoidan vauvan kyllä tunnollisesti siitä ei oo kyse mutta mitään en häntä kohtaan tunne, lähinnä ärsytystä. Mikä mussa on vialla?
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vauvaa tehtiin vuosia, lopulta hoidoilla onnistuin tulemaan raskaaksi. Raskaus meni hyvin (normaalit raskausvaivat tietysti) ja odottavaisella hyvällä mielellä olin.
Kun lapsi syntyi, en tuntenutkaan rakkautta sitä kohtaan. Hoidin hyvin, puhuin ja laulelin sille, että se kehittyisi, mutta en rakastanut. Jo pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen halusin vain peruuttaa tapahtuneen.
Kävin sitten perheneuvolan psykologilla kertaalleen keskustelemassa, hän oli sitä mieltä, että eihän sitä vauvaa voikaan rakastaa, kun se on vasta 3 kk ollut siinä. Se sai mieleni hyvin synkäksi ja parin päivän päästä tästä käynnistä heräsin aamulla hyvin ahdistuneena ja päivemmällä vauvan kanssa kahden ollessa näin näyn, jossa vahingoitan vauvaa teräaseella.
Soitin akuuttipsykiatrialle ja pääsin sinne ilman lähetettä vielä samana päivänä. Psykiatrin mukaan olin lähes sairaalakunnossa. Lääkitys aloitettiin ja aloitin myös käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Miehelle kirjoitettiin viikko sairaslomaa, koska en uskaltanut olla vauvan kanssa kahdestaan peläten, että vahingoitan sitä.
Olin käyttänyt lääkkeitä viikon verran, kun ensimmäistä kertaa tunsin pienen hetken rakkautta vauvaa kohtaan. Harhoja esiintyi vielä hyvän matkaa, mutta ne eivät enää olleet agressiivisia eivätkä vauvaan kohdistuvia. Synnytyksen jälkeinen masennukseni diagnostisoitiin jossain vaiheessa psykoottiseksi masennukseksi.
Minä koin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa hyväksi Äimän suljetun keskustelupalstan toisten samaa kokeneiden kanssa. Silloin ei meilläpäin ollut vielä vertaistukiryhmiä, mutta nykyään niitä on aika hyvin, löytyy Äimän sivuilta.
Oli meillä suunnitelmissa useampikin lapsi, mutta sen verran rankka kokemus oli, että jäi hankkimatta. Masennuksesta koin toipuneeni, kun lapsi oli 2½-vuotias.
Tässä linkkejä vertaistukiryhmien kokoontumisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
No ei se ole itsestä kiinni mitä repeämiä tulee ja pystyykö esim seksielämästä enää nauttimaan. haloo taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuule AP, toi on ihan normaalia. Sulle annetaan sairaalasta ihan tuntematon tyyppi mukaan ja sitten muut lässyttää, että kyllä on ihana ja itse vaan ihmettelet, että ai jaa, en tunne koko tyyppiä. Mulla oli aika kivuton synnytys, mutta ihan saatanalliset kivut pari kk sen jälkeen. Joo, ne kivut unohtuu heti, kun saa vauvan syliinsä. Ja vitut, nehän vasta alkoi siitä. Ommeltua haavaa reilut 25 cm ja kaikki mahdolliset laskeumat.
Lastahan hoitaa varmaan jonkun eläimellisen vietin perusteella, mutta se rakkaus tuli varmaan pikkuhiljaa kuukausien kuluessa. Luultavasti rakaatuin mieheeni nopeammin kuin vauvaan. Mieshän oli mun valinta, lapsi oli mikä nyt sattui tulemaan. Jossain vaoheessa mietin, että kamalaa jos se vaikka kuolis ja mun pitäis surra sitä ja mä en osaa sanoa, että haittaisko se edes mua.
Nyt raskaana taaa ohan loppusuoralla ja en todellakaan tunne mitään rakkautta tätä sijiltä kohtaan. Jos sattuisi kuolemaan, niin lähinnä vituttaisi, että pitäisi aloittaa tää projekti alusta. Yks keskenmeno oli tässä välissä. Siitäkin lähinnä harmitusta kun ihan suotta kärvistelin gdm-dieetillä monta kuukautta.
Mulla on useampi lapsi. Kaikkia rakastan ja kaikkien kohdalla olen ottanut tunteet niinkuin ne ovat tulleet. Yhden kohdalla se tarkoitti sitä, että ilman masennuksiakin hän tuntui heti alkuun vieraalta ja sama tunne säilyi, lisänä ärsyttävyys kun kitisi kaikesta ja koko ajan ja vuosia. Otin koko homman kuten avioliittolupauksen, lupasin päivä kerrallaan yrittää rakastaa. Parin vuoden päästä vasta voin sanoa rakastavani häntä ja mitä enemmän aikaa kuluu huomaan että juuri tässä lapsessa on niitä samoja luonteenpiirteitä joita itse lapsena ja sen jälkeen vuosikymmeniä itsessäni piilottelin tai häpesin ( herkkyys ja kiintyvyys).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
No ei se ole itsestä kiinni mitä repeämiä tulee ja pystyykö esim seksielämästä enää nauttimaan. haloo taas.
No eiköhän tuo nyt ole ihan itsestäänselvyys että synnytyksen jälkeen alapää ei välttämättä oo se sama ku ennen. Eikä seksikään heti. Niidenkin eteen pitää tehä töitä. Mutta Ite en nyt siitä puhunutkaan. Vaan rakkaudesta lapseen ja muutenkin tunnepuolella oman itse kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Sisaruksia ei ole, vanhempiin ihan ok mutta etäiset välit, puolisoa rakastan.Parasta ystäväänikin varmaan.
Sekin ärsyttää, kun tosiaan vauva oli kauan toivottu ja yritetty, odotin niin kovasti sen syntymää ja raskausaikana kuvittelin rakastavani jo, sitten synnytys ja.. Jotain tapahtui. Tai siis ei tapahtunut mitään.. Vauva tuntui vieraalta ja jopa epämiellyttävältä, ei ollut mun mielestä edes söpö :( Imetys on edelleen yhtä kidutusta kun en haluis pitää vauvaa edes lähellä, mutta hänen takia teen sen. Tää äitiys kaikkineen on ollut täydellinen pettymys. Tai ehkä minä itse itselleni. Miehenkin puolesta surettaa, kun pilaan kaiken olemalla tällanen :( Hän on hyvä isä onneksi ja rakastunut vauvaan. ap
Kuulostaa samalta kuin itselläni. Vauva oli odotettu, mutta kun hän syntyi, katsoin, että mitä ihmettä, ihan vieras ihminen. Minäkin hoidin lapsen niin hyvin kuin osasin. Jossain vaiheessa huomasin, että hänestä oli tullut rakas, mutta en muista, milloin. Varmaan siihen vaikutti anoppi, joka täräytti, ettei välitä lapsestamme yhtä paljon kuin ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Silloin tajusin, että eihän tällä mun pikku reppanalla ole oikeasti kuin minut. Olin kyllä masentunut silloin, koska omille vanhemmilleni lapseni oli suuri ilo ja silmäterä.
Voimia sinulle, ap. En minäkään kehdannut ottaa asiaa esille neuvolassa. Ihmettelin vain kovasti niitä äitejä, jotka väittivät tunteneensa suurta iloa ja rakkautta heti vauvan nähdessään. Olin varma, että he valehtelivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
No ei se ole itsestä kiinni mitä repeämiä tulee ja pystyykö esim seksielämästä enää nauttimaan. haloo taas.
No eiköhän tuo nyt ole ihan itsestäänselvyys että synnytyksen jälkeen alapää ei välttämättä oo se sama ku ennen. Eikä seksikään heti. Niidenkin eteen pitää tehä töitä. Mutta Ite en nyt siitä puhunutkaan. Vaan rakkaudesta lapseen ja muutenkin tunnepuolella oman itse kanssa.
Entäs kun seksielämä ei palaudu enää nautinnolliseksi? Saako äiti surra sitä vai pitääkö vauvan kuitata kaikki oma elämä? Mies menee sitten vieraisiin kun naisesta seksi ei enää tunnu miltään/sattuu? Ja kaikki vaan sanoo "voivoi".
Roikutki paljonkin netissä? Siinä syy. Et vietä tarpeeksi aikaa LÄSNÄ. Sama kävi minulle. Lapsi oli 2v kun irrotin nenäni ruudusta ja ryhdistäydyin. Rakkaus roihahti heti. Katsoin hänen kasvojaan ja kuuntelin naurua
Menetin 2 vuotta tietokoneella ja puhelimella "ihan vaan vähä vilkasen nopeesti" nettiriippuvaisella katoaa ajantaju ja se vilkasu on kohta tunti, jos toinenkin. Koskaan ei ole läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväksy kaikki tunteesi. Et voi pakottaa itseäsi rakastamaan. Opettele rakastamaan itseäsi. Ole armollinen itsellesi. Hoivaa sisäistä lastasi. Olen varma, että kyllä se kadoksissa oleva rakkaus lapseesikin vielä löytyy.
Vierailija kirjoitti:
No onhan se ärsyttävää, kun oma elämä on mennyttä ja koko ajan joutuu olemaan vastuussa toisesta eikä se muutu enää ikinä samaksi elämäksi kuin ennen.
Ilkeä kommentti. Ja yläpeukkua tulee.
Kertoo jotain velojen ilkeydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en tiedä, voinko koskaan rakastaa ketään yhtä paljon kuin jo ennen syntymäänsä enkeliksi lentänyttä esikoistani. Vaikka kuinka olen kuullut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tiedän, että kaikista ei ole äideiksi, niin silti en vaan pysty käsittämään aloittajan tilannetta.
Lapsen itsensä kannalta toivon todella, että se rakkaus sieltä vielä heräilee. Tai jos ei herää, niin hänellä olisi edes rakastava isä.
Helppohan sitä syntymätöntä lasta on rakastaa. Sinäkään et mitenkään voi tietää miten olisi käynyt, jos lapsesi olisi syntynyt ja elänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
No ei se ole itsestä kiinni mitä repeämiä tulee ja pystyykö esim seksielämästä enää nauttimaan. haloo taas.
No eiköhän tuo nyt ole ihan itsestäänselvyys että synnytyksen jälkeen alapää ei välttämättä oo se sama ku ennen. Eikä seksikään heti. Niidenkin eteen pitää tehä töitä. Mutta Ite en nyt siitä puhunutkaan. Vaan rakkaudesta lapseen ja muutenkin tunnepuolella oman itse kanssa.
Entäs kun seksielämä ei palaudu enää nautinnolliseksi? Saako äiti surra sitä vai pitääkö vauvan kuitata kaikki oma elämä? Mies menee sitten vieraisiin kun naisesta seksi ei enää tunnu miltään/sattuu? Ja kaikki vaan sanoo "voivoi".
Mitä sä vingut tässä ketjussa asiasta? Miten sun perseen repeämä liittyy lapsen rakastamiseen? Jos julkinen ei auta, niin mene yksityiselle gynelle. Ota lisäksi yhteyttä mielenterveystoimistoon, tarvitset selkeästi apua trauman käsittelyssä ja itsesi hyväksymisessä. Lemppaa pettävä äijä. Toivottavasti et pura vihaasi lapseen. Sen lapsen vikako se on, jos äitinsä repeää synnytyksessä?
Se ei ole sinun oma lapsi vaan on vaihtunut.
Eläimillä juuri sama,kun on vieras jälkeläinen emä ei osoita mitään myötätuntoa vaan päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Roikutki paljonkin netissä? Siinä syy. Et vietä tarpeeksi aikaa LÄSNÄ. Sama kävi minulle. Lapsi oli 2v kun irrotin nenäni ruudusta ja ryhdistäydyin. Rakkaus roihahti heti. Katsoin hänen kasvojaan ja kuuntelin naurua
Menetin 2 vuotta tietokoneella ja puhelimella "ihan vaan vähä vilkasen nopeesti" nettiriippuvaisella katoaa ajantaju ja se vilkasu on kohta tunti, jos toinenkin. Koskaan ei ole läsnä.
Taasko sinä olet täällä sepustamassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.
Siis mitä ihmettä :DDDD Kai tää nyt oli joku vitsi? Mulla 11kk ikäinen lapsi, enkä kyllä oo itteeni raadoksi tuntenut :D Päin vastoin. Elämän parasta aikaa. Aika paljon on myös itestä kiinni.
No ei se ole itsestä kiinni mitä repeämiä tulee ja pystyykö esim seksielämästä enää nauttimaan. haloo taas.
No eiköhän tuo nyt ole ihan itsestäänselvyys että synnytyksen jälkeen alapää ei välttämättä oo se sama ku ennen. Eikä seksikään heti. Niidenkin eteen pitää tehä töitä. Mutta Ite en nyt siitä puhunutkaan. Vaan rakkaudesta lapseen ja muutenkin tunnepuolella oman itse kanssa.
Entäs kun seksielämä ei palaudu enää nautinnolliseksi? Saako äiti surra sitä vai pitääkö vauvan kuitata kaikki oma elämä? Mies menee sitten vieraisiin kun naisesta seksi ei enää tunnu miltään/sattuu? Ja kaikki vaan sanoo "voivoi".
Tässä ketjussa ei ollut kyse nautinnollisesta seksistä.
Vierailija kirjoitti:
Itse en vieläkään rakasta lastani, vaikka hän on jo aikuinen. Hyvin hänet hoidin ja kasvatin ja ihan hyvä ihminen hänestä tulikin. Rakkautta ei voi pakottaa.
Kaltaisiani on varmaan paljon, mutta myytti äidin rakkaudesta on niin sitkeästi elävä, että asiasta ei vain puhuta.
Tai ehkä se on rakkaus, joka on myytti. Suomalaisten pitäisi ottaa oppia amerikkalaisista, jotka viljelevät "I love you":ta vähän joka puolelle. Ehkä rakkauskin on lopulta vain välittämistä jostakin toisesta eikä mitään suurta tunteen paloa. Varmasti kuitenkin välität lapsestasi eikä hänen elämänsä ja kohtalonsa ole sinulle täysin merkityksettömiä.
Alue: Aihe vapaa
hyshys, etenkään äidin ei tarvitse nauttia yhdynnästä lapsen saamisen jälkeen. milläään repeämillä yms ei ole mitään väliä, nainen voi antaa aina reikää miehelle tai ottaa suihin. Naisen omalla nautinnolla ei juurikaan ole väliä. Sittenkun homma lopahtaa täysin, niin miehellä on toki oikeus käydä huorissa/vieraissa ja eron sattuessa vaikkapa lähihuoltajuuteen :) Naisen elämällä, etenkään seksuaalielämällä, ei lapsen syntymän jälkeen ole väliä.