Esikoisvauvani on kohta 5kk enkä vieläkään rakasta häntä

annapois kirjoitti:

Anna se baby mulle ! Suomessa on tuhansia sylejä jotka pursuisivat rakkautta ja hellyyttä joten anna se adoptioon niin lapsi saa hyvän kodin.

No just. Lapsella on rakastava isä, mutta häntähän ei varmaan mielestäsi kannata ottaa huomioon, kun sinulla sitä rakkautta pursuaa. Mistä tiedät että rakastaisit lasta, jos hänet saisit? Et mistään. Eihän AP:kään arvannut että näin käy, vaan lapsi oli odotettu ja toivottu.

Tavallaan voin samaistua. Esikoinen oli melkein 1 v, kun jotain vain jyssähti ja tajusin, että tuon eteen sitä tekee mitä tahansa. En siis potenut mitään synnytyksen jälkeistä masennusta. Ihan vaan se, että lapsi oli haastava ja kädet täynnä. Oli jatkuvasti jotain (hoitoa, kotitöitä jne) meneillään ja kaikki aika meni suorittamiseen. En siinä ohessa osannut kunnolla nauttia hetkistä, kun takaraivossa jyskytti metatyölista. En vain ollut kykeneväinen sopeutumaan siihen, ettei kaiken kanssa voi olla niin pikkutarkka. Hoidin, halasin ja pusutin vauvaani silti, vaikkei kunnollista tunnesidettä alkuun ollutkaan.

Seuraavat kysymykset kantapään kautta opittuja: ottaako lapsesi sinuun katsekontaktia? Lähteekö matkimaan, jos yrität tehdä itsestäsi pellen tai menet viereen leikkimään? Olen jälkikäteen tajunnut kuopuksen synnyttyä, että syy miksen saanut kunnollista kiintymyssuhdetta esikoiseen oli myös juurtunut lapsen autismiin. Ei se halunnut oikein tehdä mitään kenenkään kanssa. Kilahteli vaan omiaan pitkin päivää ja ilmaisi kaikki tarpeet huutamalla kuin sumutorvi. Katsekontaktia alkoi löytyä vasta vuoden kontolla, mutta siihen asti lapseen oli mahdotonta saada kunnollista kontaktia, mikä tietty hankaloitti tunnesiteen muodostumista. Toisesta kun ei ihan oikeasti irronnut vastakaikua ollenkaan, vaikka mitä temppuja teki juuri ja juuri valju hymy, kun olet 20 minuuttia yrittänyt saada naurua irti kutittelemalla ja mahapieruilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.

Tuo on muuten niin totta. Lapsettomana en enää edes osaa nähdä vanhemmaksi tulleita "persoonina". He ova harmaata massaa, elävät jälkikasvulleen. Ajattelen heitä vain isinä ja äiteinä.

No sitten sulla on kyllä päässä vikaa, jos et osaa lapsen saaneita nähdä muuta kuin äiteinä ja isinä.

Teitkö lapsen koska halusit vai vaan koska niin pitää tehdä?

Kuulostaapa kamalalta, esikoista rakastin heti, ei hänkään ollut söpö. Vihasin kyllä "elämäni menetystä", eli voinutkaan noin vain lähteä takki auki ovesta ja palata viikon päästä.

Kuopuksen synnytys oli kamala, ensimmäisen yön vihasin kääröä, joka kaiken lisäksi ensimmäiseksi puraisi rinnasta ja sylki pois kun maitoa ei tullut. Sitten lääkäri tarkasti vauvan ja totesi että solisluu oli poikki, aloin itkeä että kamala se synnytys oli ollut sille pienellekin. En tiedä miten kauan olisin vihannut, jos solisluu ei olisi ollut poikki.

Jos olisin yh, olisin varmastikin jo antanut vauvan adoptioon. Mutta kun se on myös tuon miehen lapsi. Mun elämä on ihan ok, ainoa haittapuoli on tuo vauva. Joka päivä toivon, että voisin vain palata siihen hetkeen kun jätettiin ehkäisy pois, ja nielisin fanaattisesti ne pillerini. Olen jopa harkinnut eroa tämän asian takia ja että vauva jäisi isälleen, mutta en haluisi erota, koska rakastan miestäni ja meidän suhde toimii muuten. Tiedän, että tämä tekstini on ihan kamalan kuuloista varmasti eikä kukaan joka ei ole kokenut samaa voi varmaan ymmärtää. ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekosyy masennus on olla rakastamatta vauvaa? Itsekin sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen mutta rakastin äärettömästi vauvaani. Antakaa lapsenne adoptioon jos ette rakasta niitä, ei kukaan vauva ansaitse elää tommoisessa ilmapiirissä. Ansaitsevat rakastavan äidin.

Sun masennus taisi olla Porvoossa diagnosoitu.

Kannattaa pyytää neuvolasta lähete neuvolapsykologille tai terveyskeskuksen psykologille. Ei ole mitenkään poikkeuksellinen tilanne, mutta jos oma mieliala ja mielikuva äitiydestä mietityttävät, niin parempi hakea apua. Voit myös ehkä saada ihan käytännön apua varhaisen vuorovaikutuksen kanssa. Neuvolan terkkari ei välttämättä osaa kovin hyvin neuvoa, joten siksi kannattaa pyytää lähetettä eteenpäin. Jos et halua terkkarille kertoa, niin voit puhua vähän ympäripyöreästi, että haluaisit jutella psykologin kanssa vauva-arjesta.

http://www.aima.fi/

Tuolta löytyy myös samaa kokevien / kokeneiden keskustelupalsta.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin yh, olisin varmastikin jo antanut vauvan adoptioon. Mutta kun se on myös tuon miehen lapsi. Mun elämä on ihan ok, ainoa haittapuoli on tuo vauva. Joka päivä toivon, että voisin vain palata siihen hetkeen kun jätettiin ehkäisy pois, ja nielisin fanaattisesti ne pillerini. Olen jopa harkinnut eroa tämän asian takia ja että vauva jäisi isälleen, mutta en haluisi erota, koska rakastan miestäni ja meidän suhde toimii muuten. Tiedän, että tämä tekstini on ihan kamalan kuuloista varmasti eikä kukaan joka ei ole kokenut samaa voi varmaan ymmärtää. ap

Sinä olet siinä mielessä ihan hyvin voiva, että tiedät että ajatuksesi eivät ole nyt ihan kunnossa. Toki on niitäkin äitejä, joille vanhemmuus on ylivoimaista ja ovi on paras vaihtoehto, ihan niin kuin on niitä isiäkin, jotka poistuvat kuvioista vauvan synnyttyä. Jos kuitenkin haluat selvittää mistä on kyse ja hakea apua, niin sitä on tarjolla ja lapsen kannalta on tietysti parasta, että hänellä on kaksi täyspäistä, läsnäolevaa vanhempaa.

Osaatko yhtään eritellä mikä arjessasi tuntuu pahimmalta? Onko kyse eniten siitä, että vauva tuntuu oudolta tia hoitaminen raskaalta? Tai tuntuuko vauvalle jutteleminen ihan päättömältä touhulta? Miten koit sen, että päivien sisältö muuttui vauvan synnyttyä? Viihdytkö kotona, vai kaatuvatko seinät päälle? Pärjäätkö "yksin" vauvan kanssa, vai kaipaatko muita aikuisia? Onko sinulla omaa aikaa ja omia harrastuksia? Miten miehesi kokee lapsen kanssa olemisen? Olisiko teidän mahdollista tehdä niin, että sinä menisit töihin ja mies hoitaisi lasta? Onko jotain muuta mitä tulee mieleen?

Minä rakastuin lapseeni pikkuhiljaa. Nyt hän on pian 4v ja ihanampaa en tiedä. Niin ihania juttuja juttelee yms. Varmaan 2v-> eteenpäin olen ollut paljon kiintyneempi häneen (toki hoidin häntä vauvanakin ja rakastin häntä). 

Olen hitaasti lämpenevä ihminen. 

Luulen että vaikea synnytys vaikutti asioihin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin yh, olisin varmastikin jo antanut vauvan adoptioon. Mutta kun se on myös tuon miehen lapsi. Mun elämä on ihan ok, ainoa haittapuoli on tuo vauva. Joka päivä toivon, että voisin vain palata siihen hetkeen kun jätettiin ehkäisy pois, ja nielisin fanaattisesti ne pillerini. Olen jopa harkinnut eroa tämän asian takia ja että vauva jäisi isälleen, mutta en haluisi erota, koska rakastan miestäni ja meidän suhde toimii muuten. Tiedän, että tämä tekstini on ihan kamalan kuuloista varmasti eikä kukaan joka ei ole kokenut samaa voi varmaan ymmärtää. ap

Tarvitset hoitoa, terapiaa ja lääkettä, muuten tarvot tuossa suossa vielä pitempään. On useita masennuslääkkeitä, joita voi turvallisesti käyttää imetysaikana.

Hakeudu psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykologin pakeille. Neuvolassa voidaan tehdä synnytyksen jälkeistä masennusta kartoittava kysely. Monia eri reittejä voit hakea apua. Ihan tk-lääkärinkin kautta voi lähteä liikkeelle. Ei vauva siitä kärsi, jos joudut lopettamaan imetyksen, että saat itsesi kuntoon mikäli lääkityksen aloittamista suositellaan. Enemmän haittaa on siitä, jos tilanne jatkuu tuollaisena. Älä pelkää hakea apua, ei synnytyksen jälkeisen masennuksen pitäisi hoitohenkilökunnalle olla uusi asia! Heille kamalalta tuntuvat ajatuksesi eivät varmaan ole yllättäviä, kun tietävät niiden kuuluvan oireisiin. Googlaa myös äimä eli synnytyksen jälkeisen masennuksen vertaistukiryhmä.

Vierailija kirjoitti:

No onhan se ärsyttävää, kun oma elämä on mennyttä ja koko ajan joutuu olemaan vastuussa toisesta eikä se muutu enää ikinä samaksi elämäksi kuin ennen.

Jos äitisi olisi ajatellut samalla tavalla ja jättänyt sut hankkimatta niin et kirjoittelisi tällä palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Itse en vieläkään rakasta lastani, vaikka hän on jo aikuinen. Hyvin hänet hoidin ja kasvatin ja ihan hyvä ihminen hänestä tulikin. Rakkautta ei voi pakottaa.

Kaltaisiani on varmaan paljon, mutta myytti äidin rakkaudesta on niin sitkeästi elävä, että asiasta ei vain puhuta.

Mä luulen myös, että mun lapsuudessani äitini oli kuin sinä. Ei oikein koskaan osannut olla hellä ja avoin, mutta huolehti kyllä että saan ruokaa ja uusia vaatteita, ja auttoi joskus taloudellisesti. Meillä parani välit vasta kun sairastuin teini-ikäisenä. Äitini on tunnustanut, että ei ole koskaan oikein sietänyt lapsia, kun niiden kanssa ei voi tehdä ja keskustella mitään järkevää. Muistan kun äitini oli aina turhautunut kun kutsuin kavereita meille kylään. Se oli kuulemma niin rasittavaa. Onneksi minulla oli ihana mummo, isäni äiti. Äitini äiti oli taas todella kylmä ihminen, joka huusi lapsilleen. En olekaan ollut toisen mummoni kanssa paljoa tekemisissä.

Minutkin varmaan tehtiin velvollisuuden tunteesta. En ole varma, rakastaako äitini minua syvästi vieläkään. Hän kyllä pitää minusta, tulemme hyvin juttuun ja käymme joskus shoppailemassa. Emme kuitenkaan ole kovin usein tekemisissä. Kaverini ja mieheni ovat yhteydessä äiteihinsä melkein päivittäin. Ei siinä, en ole katkera, hyvin hän minut hoiti vaikkakin hyvin mekaanisesti. Mutta älkää oikeasti tehkö lapsia enää tänä päivänä vaan siksi, koska muutkin tekee.

Vierailija kirjoitti:

No jos ei muuta keksi että pääsee taas huomion keskipisteeksi. Onhan se ikävä kun kaikki on vaan kiinnostuneita siitä vauvasta nyt eikä sinusta, niinkuin raskausaikana.

Mitä jos ihan kokeilis kasvaa aikuiseksi ja lakata tuijottamasta sinne omaan paskaiseen napaan.

Sä oot kuvottava tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekosyy masennus on olla rakastamatta vauvaa? Itsekin sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen mutta rakastin äärettömästi vauvaani. Antakaa lapsenne adoptioon jos ette rakasta niitä, ei kukaan vauva ansaitse elää tommoisessa ilmapiirissä. Ansaitsevat rakastavan äidin.

Ajattelitko, että sen adoptioäidin tunteet heräävät sormia napsauttamalla?

Tämä että ei syvästi rakasta lastaan, on varmaan todella yleistä. Yleensä ne todelliset tunteet tulee ilmi vasta kriisitilanteissa, mm. kun lapsi kokee vääryyttä, sairastuu tai kuolee. Sellainen liiallinen rakkauden tuputtaminen ei nyt ole tervettäkään. Ei tarvitse olla kuin jenkkilässä jossa joka toinen lause on "I love you honey" ja aina halataan jos tullaan 5 minuuttia kestäneeltä kauppareissulta. Rakkaus voi olla muutakin, kuten tekoja.

Minä kiinnyin kunnolla lapseen vasta lähempänä vuoden ikää. Sitä ennen hoidin lähinnä velvollisuudesta ja lapsi lähinnä "roikkui" mukana elämässämme. Mutta n. 10kk kohdalla pystyin alkaa luoda jonkinlaista suhdetta lapseen. Siitä ihan pikkuhiljaa se alkoi muuttua välittämiseksi ja rakkaudeksi. Ehkä lapsen ollessa kaksi huomasin rakastavani tätä ihan kamalasti. Tuntuu pahalta, että ensimmäiset hetket meni tavallaan ohi, kun en tuntenut lasta kohtaan mitään. Mutta enpä asialle mitään voi. Äitiys oli minulle todella suuri muutos elämässä. Isompi kuin osasin kuvitella, koska olin jotenkin naivisti ajatellut lapsen sujahtavan elämäämme muitta mutkitta. Sitten kun kaikki muukin oli niin myllerryksessä, ei edes ehtinyt luomaan mitään tunnesidettä lapseen.

Tsemppiä. Kyllä sitä lasta oppii joskus rakastamaan. Kaikilla se ei tule automaattisesti. Anna omille tunteille aikaa ja hae herkästi apua, jos alkaa tuntumaan siitä.

Minä taas en tiedä, voinko koskaan rakastaa ketään yhtä paljon kuin jo ennen syntymäänsä enkeliksi lentänyttä esikoistani. Vaikka kuinka olen kuullut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tiedän, että kaikista ei ole äideiksi, niin silti en vaan pysty käsittämään aloittajan tilannetta.

Lapsen itsensä kannalta toivon todella, että se rakkaus sieltä vielä heräilee. Tai jos ei herää, niin hänellä olisi edes rakastava isä.