Lue keskustelun säännöt.
Mies taistelee tunteitaan vastaan
12.09.2016 |
Kävi niin että tapasin ihanan miehen, ihastuimme, ja aloimme tapailla. Mies oli alusta asti vähän epäileväinen kun minulla on lapsi. Hän ei ole lapsirakas ja tämä on hänelle iso asia. Kuitenkin hän sanoi että haluaa yrittää kun on tosissaan kiinnostunut minusta.
Nyt on tapailtu vuoden verran. Suhde on ollut välillä katkolla, koska hän ei omien sanojensa mukaan pysty lähtemään täysillä tähän kuvioon. Kuitenkin jatkamme yhteydenpitoa ja sovimme olevamme ystäviä. Tapaamiset päättyvät kuitenkin aina niin, että mies itkee, pitää minua kädestä, halaa eikä päästä irti, sanoo että tuntuisi niin oikealta olla yhdessä. Minusta tuntuu ihan samalta.
Mitä ihmettä tässä voi tehdä? Lastani hän ei ole tavannut, enkä ole pakottamassa häntä perhe-elämään. Hänellä on paljon kavereita ja harrastuksia ja käytännössä olisi vain etu ettemme nyhjää koko ajan yhdessä.
Onko kellään kokemusta siitä että lapseton kumppani olisi päässyt sinuiksi tällaisen asian kanssa? Tuntuu että kyse on enemmän hänen peloistaan ja tunteestaan että hän ei voi olla tasaveroinen puoliso ihmiselle jolla on tässä asiassa enemmän elämänkokemusta. Niin hän on asiaa koittanut selittää.
Tiedän kyllä että ketään ei voi pakottaa tähän, enkä sitä yritäkään, mutta kun hänellä selvästi on vahvoja tunteita minua kohtaan. :(
Ei mitään ilkeilyjä kiitos, on paha mieli jo valmiiksi.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Mutta kun mies ei halveksi lastani tai äitiyttäni. Hän on monesti sanonut uskovansa että olen hyvä äiti. Hän kyselee lapseni kuulumisia, jopa oma-aloitteisesti korjasi rikki menneen lelun. Hän epäilee itseään, onko hän riittävän aikuinen ja "mies" olemaan kumppani naiselle joka on äiti.
Ap
Mitä jos hankkisit miehen jolla on itsetunto?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua miestä jolla on hyvä itsetunto. Haluaisin tämän miehen puutteistaan huolimatta. En ole itsekään täydellinen, ja tärkeintä on se miltä tuntuu kun ollaan yhdessä ja lähekkäin. Siksi olisin valmis ymmärtämään hänen tuntemuksiaan. Mutta ehkä se sitten tosiaan on epätodennäköistä että hän koskaan voisi tuntea oloaan täysin hyväksi rinnallani.
Ap
Kyllähän se harmittaa, että on löytänyt ihanan puolisoehdokkaan, mutta paketissa tuleekin kaksi ihmistä, joista se pienempi määrää ihan kaikesta, vaikkei osaisi vielä edes puhua.
Sanot, ettet ole pakottamassa häntä perhe-elämään. Mitä muuta sinun kanssasi seurusteleminen ja lapsesi tarpeiden mukaan säätäminen olisi kuin perhe-elämää? Mies tykkää sinusta kovasti ja toivoo selvästi vielä, että jokin ihme muuttaisi tilanteen ihan toiseksi, mutta tietää itsekin, ettei niin käy. Hän ei halua sanoa suoraan, että hän ei halua lapsiperhe-elämään mukaan. Eikö tästä voi päätellä, että jos sinä haluat rimpuilun loppuvan, on sinun hommasi lopettaa se?
Olen saanut lokaa niskaani sen vuoksi, etten missään tapauksessa haluaisi seurustella alle teini-ikäisten isän kanssa. Minulle intettiin, että totta kai voi viettää rauhallisia koti-iltoja, lähteä viikonloppureissuille pahemmin suunnittelematta, ottaa torkkuja sylikkäin iltapäivällä, rakastella keskellä päivää, käydä iltaisin yhdessä kahvilla/teatterissa/salilla yms. ja tehdä kaikenlaista spontaania, koska "se on vain järjestelykysymys". Ei se ole. Jos haluaa vain kahden hengen ihmissuhteen, lapsi on siinä liikaa. Älä yritä taivuttaa miestä elämään, johon hän ei halua, vaan anna hänen mennä, ja jollei piakkoin raaski itse lähteä, anna hänelle vähän vauhtia. Se on teille kummallekin oikea ratkaisu.
Edellyttääkö hyvä ihmissuhde aina asumista yhdessä?
Minulla itsellään on lapsi, mutta jollain tavalla ymmärrän miestä. Pystyn hyvin samaistumaan ajatukseen ettei vaan yksinkertasesti pidä lapsista tai halua niitä elämäänsä. Se on oikeasti aika suuri asia monelle. Sen takia vaikka mies rakastaisikin sinua, voi tilanne olla silti hänelle ylitsepääsemättömän vaikea. Tsemppiä, eiköhän asiat jossain vaiheessa mene parempaan suuntaan - ilman miestä tai miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hänen kyyneleet ja tuska on ihan aidoilta vaikuttaneet.
Ap
*reps*
Onpa raastavaa rakkautta<3 Jos noin tosiaan on lapsi on vaan pirun huono tekosyy!
Ei tämä minusta naurun asia ole. Vaikka sinä et olisi kokenutkaan tällaista niin ei se tarkoita sitä etteivätkö muut olisi. Mies on minua nuorempi ja ollut ikänsä poikamies. Kyllä minä ymmärrän että ajatukseen totuttelu voi olla vaikeaa. Sitä halusinkin tällä ketjulla kysyä, että onko kohtalotovereita? Sinä et vissiin ole sellainen?
Ap
Tiedätpähän ainakin, että tämän miehen kanssa et olisi lapsia saanut.
Vierailija kirjoitti:
Sä olet äiti. Tykätään tai ei, siinä vaiheessa kun naisesta tulee äiti, se oma itse ja sen tarpeet jää taka-alalle. Normaali äiti asettaa lapsen parhaan elämässään etusijalle.
Onko sun lapsen parhaaksi se, että sä olet yhdessä miehen kanssa, joka tuskin ikinä sun lasta tulee hyväksymään? Onko edes sulle itselle hyväksi roikkua miehessä, joka ei hyväksy helvetin isoa ja tärkeää osaa sun elämästä? Voisitko olla miehen kanssa, joka esim. halveksuu toistuvasti sun ammattia/rakasta harrastusta? Ja jos voisit, niin missä sun itsekunnioitus on?
Mies kuulostaa keskenkasvuiselta, epävarmalta ja keskivertoa tyhmemmältä. Entä jos AP sairastut? Joudut vaikka pyörätuoliin? Luuletko, että joku tollanen kunniaton kullinkannatin jää sun rinnalle ja tukemaan sua? "Mä en nyt vaan voi hyväksyä tota sun pyörätuolia".
Ei se mies siitä mihinkään muutu, ei taida olla edes valmis yrittämään. Ja sun taitaa olla aika jatkaa pystypäin elämääs ja katsella josko vastaan tulis joku, joka hyväksyy sut, sun lapses ja sun elämäsi sellaisenaan.
Minun mielestä mies ei kuulosta tyhmältä, vaan yrittää ajatella myös järjellä pelkän tunteiden ja fiiliksen mukana menemisen sijaan - ei siis hyppää vaan suoraan mukaan koska rakastaa, vaan yrittää ajatella myös järjellä, että voisiko siitä pidemmällä tähtäimellä tulla mitään (ja se on tässä asiassa pelkkää plussaa, kun on pieni lapsi mukana kuvioissa ja päätös vaikuttaa suuresti myös tähän lapsen elämään).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja yhä edelleen toistan, että tarkoitus ei olisi muuttaa yhteen tai edes tutustuttaa miestä lapseen välttämättä. Lapsellani on isä olemassa. Ja lapsi on 7-vuotias jos sillä nyt on mitään väliä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet äiti. Tykätään tai ei, siinä vaiheessa kun naisesta tulee äiti, se oma itse ja sen tarpeet jää taka-alalle. Normaali äiti asettaa lapsen parhaan elämässään etusijalle.
Onko sun lapsen parhaaksi se, että sä olet yhdessä miehen kanssa, joka tuskin ikinä sun lasta tulee hyväksymään? Onko edes sulle itselle hyväksi roikkua miehessä, joka ei hyväksy helvetin isoa ja tärkeää osaa sun elämästä? Voisitko olla miehen kanssa, joka esim. halveksuu toistuvasti sun ammattia/rakasta harrastusta? Ja jos voisit, niin missä sun itsekunnioitus on?
Mies kuulostaa keskenkasvuiselta, epävarmalta ja keskivertoa tyhmemmältä. Entä jos AP sairastut? Joudut vaikka pyörätuoliin? Luuletko, että joku tollanen kunniaton kullinkannatin jää sun rinnalle ja tukemaan sua? "Mä en nyt vaan voi hyväksyä tota sun pyörätuolia".
Ei se mies siitä mihinkään muutu, ei taida olla edes valmis yrittämään. Ja sun taitaa olla aika jatkaa pystypäin elämääs ja katsella josko vastaan tulis joku, joka hyväksyy sut, sun lapses ja sun elämäsi sellaisenaan.
Minun mielestä mies ei kuulosta tyhmältä, vaan yrittää ajatella myös järjellä pelkän tunteiden ja fiiliksen mukana menemisen sijaan - ei siis hyppää vaan suoraan mukaan koska rakastaa, vaan yrittää ajatella myös järjellä, että voisiko siitä pidemmällä tähtäimellä tulla mitään (ja se on tässä asiassa pelkkää plussaa, kun on pieni lapsi mukana kuvioissa ja päätös vaikuttaa suuresti myös tähän lapsen elämään).
KYLLÄ PALJON VIISAAMPAA ON HYPÄTÄ HETI LAPSELLINA SUHTEESEEN VAIKKA LINNAKUNDIN KUNDIN KANSSA JOS RAKSTAA NIIM MITKÄÄ ESTEET EI PAINA !!!!! VITTU KUINKA TYHMÄ MIES
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua miestä jolla on hyvä itsetunto. Haluaisin tämän miehen puutteistaan huolimatta. En ole itsekään täydellinen, ja tärkeintä on se miltä tuntuu kun ollaan yhdessä ja lähekkäin. Siksi olisin valmis ymmärtämään hänen tuntemuksiaan. Mutta ehkä se sitten tosiaan on epätodennäköistä että hän koskaan voisi tuntea oloaan täysin hyväksi rinnallani.
Ap
Sinä tiedät mitä haluat, mutta mies ei. Miehen epävarmuus tulee koettelemaan suhdettanne ja täyspainoisen suhteen voi luoda elämällä kahta erillistä elämää, mutta se vaatii tahtoa. Jos vuosi on jo menty juupas, eipäs niin tuskin heräät yhtenä aamuna, että kaikki on klik, klik ja klik ja palat sopii yhteen.
Et halua miestä jolla on hyvä itsetunto?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et halua miestä jolla on hyvä itsetunto?
Se ei ole minulle itseisarvo. Toki soisin että meillä kaikilla olisi hyvä itsetunto, koska omastakin kokemuksesta tiedän että itsetunto-ongelmien kanssa kamppailu ei ole helppoa. Satuin rakastumaan ihmiseen, jonka itsetunto on jos ei huono, niin ainakin olisi parantamisen varaa. Mutta rakastan häntä silti, ja ehkä jopa siksi vähän enemmän.
Ap
Mies kuulostaa ihmeen heikolta ja epäkypsältä eikä tosissaan halua olla elämässäsi. Muuten hän tekisi kaiken saadakseen sinut. Ei tuo siis kovin hyvältä kuulosta. Irrota ja etsi sellainen mies, jolla on vaikka itselläänkin lapsi ja joka ei pelkää perhe-elämää. Eiköhän sun elämäsi tulisi onnellisemmaksi niin kuin pojan kanssa, joka 'pelkää tunteitaan' ja ilmeisesti vähän kaikenlaista muutakin parisuhteeseen kuuluvia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies säätää kun et ole sille täydellinen. Etsii samaan aikaan puolisilmällä uutta, mutta ei ole löytänyt. Sun tehtävä lopettaa suhde, mies ei tule sitä tekemään. Lapsi tai kaikki muu kypsyyslöpinä on hanurista, ei puhuisi noin jos oikeasti olisi rakastunut. Tykkää vaan draamailla tämä kundi.
Ainoa mistä sinä voit päättää on se haluatko olla parisuhteessa johon lapsesi ei kuulu millään tavalla. Sitä kai se mieskin haluaa vai tietääkö se oikein mitä se haluaa? Sinäkään et taida tietää? Pitäis kai ensin tietää mitä haluaa niin sitten voisi päättää mitä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Ainoa mistä sinä voit päättää on se haluatko olla parisuhteessa johon lapsesi ei kuulu millään tavalla. Sitä kai se mieskin haluaa vai tietääkö se oikein mitä se haluaa? Sinäkään et taida tietää? Pitäis kai ensin tietää mitä haluaa niin sitten voisi päättää mitä tehdä.
No ihan ensinnäkin lähtökohta minulle näin eronneena äitinä on se, että en tuo lapsen elämään uusia aikuisia. En ainakaan asumaan, enkä välttämättä muutenkaan. Ero ja kahteen kotiin sopeutuminen on ollut lapselle jo riittävän iso sokki. Vaikka löytäisin miehen joka innokkaasti vannoo sitoutumistaan, niin en silti voi koskaan olla siitä varma. En halua altistaa lasta enää useammille mahdollisille myllerryksille.
Siksi suhde, jossa tavataan vain aikuisten kesken on minulle ainoa vaihtoehto. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin, uskoin että tässä tapauksessa se sopisi miehenkin elämäntilanteeseen hyvin.
Ymmärrän kyllä tilanteeseen epäillen suhtautuvia, mutta asiassa on muitakin puolia joita en täällä voi kertoa, ja tiedän että aivan yksiselitteinen tilanne tämä ei ole.
Ap
Siis jollei teillä kummallakaan ole edes tarkoitus muuttaa yhteen, niin mikä tässä on se ongelma? Ei ainakaan se lapsi! Herää ap..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hänen kyyneleet ja tuska on ihan aidoilta vaikuttaneet.
Ap
*reps*
Onpa raastavaa rakkautta<3 Jos noin tosiaan on lapsi on vaan pirun huono tekosyy!
Ei tämä minusta naurun asia ole. Vaikka sinä et olisi kokenutkaan tällaista niin ei se tarkoita sitä etteivätkö muut olisi. Mies on minua nuorempi ja ollut ikänsä poikamies. Kyllä minä ymmärrän että ajatukseen totuttelu voi olla vaikeaa. Sitä halusinkin tällä ketjulla kysyä, että onko kohtalotovereita? Sinä et vissiin ole sellainen?
Ap
Kur kur. Puuma ja ikuinen poikamies, jossa mies pelaa suoraan omaan laariinsa.
Yhdyn heihin jotka sitä mieltä, että tosirakkaudessa lapsi ei ole este vaan tekosyy.
Taas tämä tekosyy. Eikö se ole juuri se oikea syy, eikä tekosyy. Tekosyy voisi olla vaikka se, että mies ei uskalla asua kerrostalossa, kun pelkää hissejä, vaikkei yhtään pelkää hissejä. Mutta sanoisi niin, kun ei halua sanoa sitä oikeaa syytä, eli sitä, että naisella on lapsi.
Niin? Tässä yhteydessä lapsi on tuo hissi ja heidän suhteensa on vertauksesi lapsi.
Mutta kun mies ei halveksi lastani tai äitiyttäni. Hän on monesti sanonut uskovansa että olen hyvä äiti. Hän kyselee lapseni kuulumisia, jopa oma-aloitteisesti korjasi rikki menneen lelun. Hän epäilee itseään, onko hän riittävän aikuinen ja "mies" olemaan kumppani naiselle joka on äiti.
Ap