Lue keskustelun säännöt.
Perheen perustaminen ilman vakituista työtä - kokemuksia, mielipiteitä?
11.09.2016 |
Otsikon aihe on ollut mielessä. Olen aina ajatellut, että perheen perustaminen toimii niin, että ensin opiskellaan, mennään töihin, naimisiin, saadaan vakityösuhde, rakennetaan pesää ja sitten jossain vaiheessa, ilman kiirettä, kaikki on kunnossa lasten tuloa varten.
Eipä mennytkään ihan niin kuin kuviteltu. Ensinnäkin kouluttauduin alkuun väärälle alalle, ja mieskin oli pitkään väärä. Se nyt ei paljon haittaa ja nyt on ihana puoliso, mutta nyt sitten on tilanne se, että kumpikin tekee pätkätöitä jo useampaa vuotta putkeen. Vakinaistamista on lupailtu vuoroin kummallekin, mutta viime vuoden sisään molempien työpaikoilta on ollut yt-neuvottelut ja tehty harvinaisen selväksi, että vakinaisia paikkoja ei ole tulossa auki, ja nykyisiäkin vähennetään. Katsotaan uusiksi kun suhdanteet muuttuu, ehkä.
Ikää on jo itsellä yli 30. Ja on varma tieto, että jokaiseen määräaikaisuuteen olisi kyllä tulijoita jonoksi asti. Mitähän hittoa tapahtuu, jos päätän saada lapsia ja jäädä kotiin niiden kanssa edes pariksi vuodeksi? Voinko ikinä enää päästä sinne jonon etupäähän, kun työpätkiä jaetaan?
Jotain pitäisi alkaa päättämään. Tuntuu vaan niin omien ennakko-odotusten vastaiselta, että eläisi lasten kanssa tilanteessa, jossa ei saa edes pankista asuntolainaa työtilanteen epävarmuuden takia. Eikä kumpikaan meistä ole oikeasti valmis jäämään sivuun työelämästä. Ei ollut helppo päästä tähänkään, että sentään jotain töitä on, ja nyt pelottaa jättäytyä sivuun kilpailusta. Toisaalta, jos odotetaan vielä muutama vuosi niin ei tarvitse ehkä päättää enää mitään.
Miten olette miettineet omalla kohdalla?
Kommentit (47)
Tänä päivänä hyvin harva oikeasti voi luottaa siihen että molempien työpaikat ylipäätään ovat pysyviä.
Erittäin suuri osa työikäisistä on joko työttömiä tai pätkätyöläisiä, yt-neuvotteluja on joka puolella vuoronperää ja monet "varmatkin" alat ovat muuttuneet epävarmoiksi.
Jos haluaa odottaa vakituista lopunikäistä työpaikkaa molemmille vanhemmille ennen lasten hankintaa, yhtä hyvin voi odottaa lottovoittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli vakityö kun raskaaksi tulin viime syksynä. Mies oli keväällä hakenut opiskelemaan ja aloitti samana syksynä opiskelut yliopistossa, jätti siis työt kun halusi kouluttautua aivan toiselle alalle. Kaikki oli oikein ihanasti, ei edes harmittanut miehen tulojen huomattava väheneminen. Sitten tulikin minun työpaikalleni yt:t ja jäin työttömäksi.
Ihan hengissä ollaan vielä, perheen vuositulot (siis tuet) noin 10 000€. Ei tässä varsinaisesti varaa ole mihinkään ja lapseen jos johonkin sitä rahaa saisi uppoamaan vaikka kuinka. Toivottavasti taloutemme paranee miehen opiskelujen päätyttyä, ajatus loppuelämästä näillä tuloilla on aika riipaiseva.
Mitään oikeaa hetkeä ei olekkaan. Yksi hetki voi muuttaa koko loppuelämän. Jos haluat lapsia ja kumppani tuntuu oikealta ja hänkin tahtoo jälkikasvua, aloita yrittäminen. Minä sain lapset nuorena ja opiskelin hoitovapailla. Rahaa oli vähän, mutta elämä oli hyvää. Nyt vakkarityö ja tulot paremmat, lapset jo isoja, mutta elämä edelleen hyvää. Ystäväni, joka ns. pätkätyöläinen, sai esikoisen vajaa 40 vuotiaana. On hoitovapaalla ja tulevista töistä ei tietoa. Taloustilanne tiukja, mutta perhe vaikuttaa onnelliselta. Kälyni opiskeli, sai oman alansa vakkarityön, sai lapsen ja palasi äitiyslomansa jälkeen työhönsä. Hekin vaikuttavat onnellisilta. Eri kovin erilaisiin elämäntilanteisiin niitä lapsia syntyy eikä toinen välttämättä ole toista parempi. Ei tässä elämässä kuitenkaan hommat suju lähellekkään niin kuin on suunnitellut, joten lakkaa murehtimasta ja tee niin kuin parhaalta tuntuu.
Eräs tuttavani sanoi minulle kun omalla tahollani pohdin asiaa, että koskaan ei ole oikea hetki lapsen teolle. Jos odotat sitä, niin huomaat kuolinvuoteella vanhainkodissa, että sitä oikeaa hetkeä ei koskaan tullut. Elämässä on aina jotain epävarmaa, siksi pitää tehdä päätös, vaikka kaikki ei olisi täydellisesti.
Entä, jos tulee ero? Ei kannata laskea miehen tulojen varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Akavan mukaan 30 % sen alle 35-vuotiaista naistyöntekijöistä on määräaikaisissa työsuhteissa. (Miehistä joka viides). Lakimiesliiton mukaan julkisen puolen nuorista lakimiehistä määräaikaisia on peräti n. 60 %. Eli yhä useampi painii nykypäivänä tämän kysymyksen kanssa.
Vakituinen työpaikka suojelee myös eron varalta. Mutta minkäs teet.
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos tulee ero? Ei kannata laskea miehen tulojen varaan.
No ero voi tulla, jos jättäää lapsen hankkimatta ja sitten ei ole edes lapsia elämänilona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpi sinua kaduttaisi enemmän esim. 10 vuoden kuluttua; se ettet koskaan uskaltanut yrittää lasta (koska työtilanne) vai se että sait lapsen ei ideaalitilanteesta huolimatta?
Ihmiset saavat lapsia huonommissakin olosuhteissa ja pärjäävät, etukäteen et voi tietää miten äitiysloma vaikuttaa työtilanteeseen. Olen myös itse pätkätöissä ja miehellä oli hyväpalkkainen vakiduuni, otimme asuntolainan (onneksi ei niin suurta kuin olisimme saaneet) ja aloimme yrittämään lasta. Kun olin 6:lla kuulla raskaana, mieheltä meni työpaikka, vaikka sen piti olla se varmempi työ. Ihan hyvin ollaan pärjäilty, vaikka olen ollut osittaisella hoitovapaallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko enää 35-v miettiäkään, että sitten kun ura ja vakipaikka on kunnossa, teen lapsia?
Lapsiko on vanhemman narsismin pönkittäjä?
Muistan vain, miten koulussa kiusattiin kun ei ollut varaa hienoihin tarvikkeisiin, vaatteisiin eikä harrastuksiin. Olen kärsinyt alemmuudentunteesta, masennuksesta ja ahdistuksesta niin, etten korkeakoulututkinnoista huolimatta ole uskonut kykyihini ja olen työtön. Ja myös vela.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me tehtiin asiat "oikeassa" järjestyksessä. Kummallakin hyvä vakituinen duuni, naimisiin, ostettiin asunto ja tulin raskaaksi. Raskauden puolivälissä mun työpaikalla oli yt:t ja sain fudut, ajateltiin että pärjätään ihan hyvin miehen tulojen ja mun saaman paketin turvin äitiysloman loppuun ja ehkä vähän kauemminkin, mutta lapsen ollessa puolivuotias yt: t kolahti miehenkin kohdalle.
Mä olen ollut pääasiassa lapsen kanssa kotona nyt 3 vuotta, välillä tehnyt lyhyitä työpätkiä, mies oli kaksi vuotta pätkätöissä ja nyt aloittelee niiden ohella omaa yritystä. Eihän tämä nyt ole mennyt niin kuin suunniteltiin, mutta ihan hyvin me ollaan pärjätty. Toinen lapsi jäi kyllä nyt haaveiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos oikein lämpimästi kaikista kommenteista. Vaikka oma mieli ei ole ihan selkeä vieläkään, niin tuntuu mukavalta että uhkarohkeasti tuntemattomaan lähtemisellä olisi näinkin vahva tuki ulkopuolisilta.
Taloudellinen pärjääminen on tietysti yksi asia, joka vähän mietityttää. Meillä on se tilanne, että tällä hetkellä olemme kohtuullisen hyvätuloisia, mutta koska esimerkiksi sitä omistusasuntoa ei ole, myös kulut ovat suuret ja siltä osin kovin valtavasti ei jää säästöön. Jos työt loppuisivat itseltäni, niin pudotus tuloissa olisi aika iso. Sitä olen pyöritellyt mielessä, että onko "oikein" valita niin, että voi joutua jäämään yhteiskunnan avun varaan, mutta siitäkin varmasti selvittäisiin, ja kiitos kommenteista siihen.
Ehkä vielä sitten enemmän huolestuttaa mahdollinen syrjäytyminen oman alan työelämästä. Koulutus kun on aika pitkälle erikoistuneelle alalle, jossa työpaikkoja ei tule julkiseen hakuun lähes koskaan. Jatkoa poikii niille, jotka muutenkin ovat töissä. Pelottaa, että työnantajat löytävät muita hoitovapaideni aikana, ja takaisin putkeen ei olisikaan sitten pääsyä. Mitä, jos se katkeroittaa? Tulisiko minusta yksi niistä äideistä, joka yrittää paimentaa lapsia saavuttamaan omia menetettyjä unelmia?
Nyt ollaan miehen kanssa aika tasavertaisissa asemissa työelämässä. Jos minulla ura katkeaisi tähän, olisinko sitten tulevaisuudessa identiteetiltä vain "sen ja sen vaimo", ja miten siitä selviää?
ap
Mun mielestä lapset on tärkeempi asia kun työ. Mutta siis köyhäähän elosta vähän tulee, mut kaipa sitä pärjää? ite en lapsia haluu mut jos oisin ap, tekisin ne.
Raskaus tai äitiysloma, toisin kuin yleensä luullaan, ei ole todellakaan este irtisanomiselle. Se ei saa olla syy, mutta ei se suojaa. Jos käy niin kuin itsellä, että kaikki saavat koko osastolta lähteä ja koko osasto ajetaan alas, ei firmalla ole velvollisuutta jatkaa sen raskaana olevan työsuhdetta sen enempää kuin muidenkaan, varsinkaan jos mitään korvaavaa tehtävää ei muilla osastoilla ole.
Minä kuuntelin biologista kelloani ja ylipäätään valtavaa vauvakuumettani. Olimme olleet yksissä n.7v kunnes avioiduimme ja 2kk sen jälk jätettiin ehkäisy pois, esikoinen sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta ja syntyi 1v hääpäivämme tienoilla.
Sitä ennen olin ollut n.4v työelämässä, sote-alan pätkätöitä niin että kesät olin aina työttömänä. En jaksanut moisia miettiä, luotin että työtä löytyy kun aika on, ei alani työt lopu. Esikoisen synnyttyä olin ollut alle 1v kotiäitinä kun päätimme että toinenkin lapsi saa tulla jos niikseen on ja niin hänkin sai alkunsa. Kuopuksen ollessa 1kk ikäinen oma kotimme valmistui ja muutimme siihen. Asuntolainan saaminen ei ollut ongelma, miehellä oli kuitenkin vakityö ja en maalannut piruja seinille omastanikaan työtilanteesta pankin hralle. Toisaalta lainasummakin oli varsin maltillinen eli n.150t€. Kotiäitinä olin 6v ja palasin työelämään, tein pätkiä n.2v ja sain vakituisen paikan, siitä nyt n.4v.
Jossakin vaiheessa on vain tehtävä se päätös, kumpi vie voiton, perhe-elämän aloittaminen vai työoravanpyörä. Pääasia, että asiat on suht hyvässä kuosissa (esim edes sillä toisella se vakityö) jotta pystyy tarjoamaan mahd monipuolista turvaa ja vakautta lapse(i)llekin ja kustantamaan elämisen menot ym.
Me mieheni kanssa päätettiin tehdä lapsi tilanteessa, jossa mies oli työtön ja mä olin vastavalmistunut. Asuttiin vuokralla, ja tukien kanssa pärjättiin kyllä. Sitten mies sai töitä, vaikkakaan ei vakituista, ja mä rupesin odottamaan toista lastamme, otettiin pankista laina ja ostettiin omakotitalo. Kummasti vaan pärjättiin. Tehtiin vielä pari lasta lisää, ja koko ajan miehellä on töitä riittänyt, onneksi, vaikka välillä on ollut määräaikaisiakin pätkiä. Itse myös lasten kasvettua olen ollut välillä töissä, välillä työttömänä, ja penniä on saanut venyttää, mutta ei musta meidän lapset ole olleet sen kummempia kuin muidenkaan, siis ovat saaneet samanlaisia tavaroita ja vaatteita. Nyt lapset jo osa aikuisia, velat on maksettu. Olen tyytyväinen, että uskallettiin tehdä lapsia epävarmaan tilanteeseen, jos oltaisiin mekin jääty odottelemaan vakitöitä, niin oltais eläkkeellä ennenkuin olis talo maksettuja lapset aikuisia.
Meillä on ensimmäinen lapsi tuloillaan, eikä kummallakaan ole vakiduunia. Olen itse valmistunut aineenopettajaksi pari vuotta sitten ja tehnyt kaksi pidempää sijaisuutta. Mies opiskelee insinööriksi. Yhdessä ollaan oltu melkein 12 vuotta. Halusin saada lapsia ennen kuin täytän 30, ja onneksi mies oli samoilla linjoilla. Koen, että vaikka meillä ei ole ylimääräistä rahaa hirveän paljon, niin meillä on paljon muuta hyvää tarjottavaa lapselle ja uskon, että lapsemme saa elää onnellisen lapsuuden. Ja siinä vaiheessa kun rahalla ja tavaroilla alkaa olla enemmän merkitystä lapselle, niin ainakin toinen meistä on suhteellisen vakinaisessa työsuhteessa.
Olen aina ollut sellainen kiltti tyttö, joka pyrkii tekemään asiat oikein ja hyvin, ja aluksi kauhistelin rohkeuttani ryhtyä lapsihommiin ennen sitä vakivirkaa, omakotitaloa ja koiraa, mutta onneksi jotain miehen epäsovinnaisuudesta ja boheemiudesta on tarttunut minuunkin ja annoin lopulta piut paut moiselle.
Olen punninnut asioita joita haluan ja tehnyt päätökset sen pohjalta. Ei ole koskaan ollut itselleni vaikeaa. Perheen halusin heti kun oikea mies tuli kohdalle. Siinä ei paljon työpaikat ja opiskelut painaneet.