Miehelle riittää elämässään tv, kännykkä netillä ja mukava sohva.

Minä olen miehelle yhdentekevä. Mun kanssa ei voi tehdä mitään. Tai no ehkä max 4 krt käydä kaupassa. Ei käydä leffassa, ei istuta iltaa missään, ei kävelyllä, ei saunassa... Mun kanssa ei keskustella, eikä muutenkaan puhuta kuin välttämättömät. Kysymyksiin vastataan yhdellä sanalla, joskus harvoin kahdella. Lapset saa isän puolesta olla pelien ja älylaitteiden ääressä aamusta iltaan ilman rajoituksia. Mies kyllä sanoo rajoittavansa, muttei ikinä minun nähden/kuullen.

Mä alan olla jo enemmän kuin äärettömän onneton. En mä tällaista elämää halunnut. Vihaan mun elämää.