Jos saa ekan seurustelusuhteen vasta "vanhemmalla" iällä niin käykö siinä suhteessa kaikki ne teiniajan harjoittelusuhteiden vaiheet läpi

Hmmm oliko sun eka suhteet tollasia? Ja ajattelet, että muidenkin oli?

Ainakin se teinien omaava hyväuskoisuus ja epätodelliset kuvitelmat sisältyy siihen. Sitten todellisuus iskee, ja erokin saattaa hoitua melko teinimäisesti. Näin siis sivusta seuranneena.

Minä en ainakaan tunnista ainuttakaan noista käyttäytymismalleista omista suhteistani, en teininä enkä vanhempana. 1.

Eiköhän tuo ole itsestäänselvää kun on joutunut katsomaan vuosia sivusta miten toiset tekee, ja haaveillut että jonakin päivänä minä teen tuon kaiken saman paitsi vielä paremmin.

Kyllä. Itse olin tapailusuhtessa (oikeasti mies vedätti ja hyväksikäytti sitä, että olin ihastunut häneen) ja oikeissa seurustelusuhteissa vasta yli kolmekymppisenä. Teininä en seurustellut lainkaan, olin vain kaukoihastunut joihinkin julkkiksiin. Omat aikuisiän suhteeni ovat olleet surkeaa teinimäistä räpellystä. Jos olisikin ollut noita harjoittelusuhteita, niin en olisi ehkä mennyt niin helposti halpaan, vaan osannut pitää puoleni.

Eiköhän näillä sosiaalisesti lahjattomilla ole kaikenlaisia ongelmia jokaisessa suhteessaan iästä huolimatta. Ellei saa yhtäkkiä jotain valaistumista ajatusmalleihinsa esim. terapiassa.

Vastaus AP:n kysymykseen: riippuu henkilöstä. Jotkut käy, jotkut ei. Itse en, ja siis 28-vuotiaana tapasin mieheni. Meillä on ollut normaali kahden aikuisen ihmisen parisuhde jo 8 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Itse olin tapailusuhtessa (oikeasti mies vedätti ja hyväksikäytti sitä, että olin ihastunut häneen) ja oikeissa seurustelusuhteissa vasta yli kolmekymppisenä. Teininä en seurustellut lainkaan, olin vain kaukoihastunut joihinkin julkkiksiin. Omat aikuisiän suhteeni ovat olleet surkeaa teinimäistä räpellystä. Jos olisikin ollut noita harjoittelusuhteita, niin en olisi ehkä mennyt niin helposti halpaan, vaan osannut pitää puoleni.

Itse kyllä ajattelisin, että oma luonne (tempperamenttisuus) ja oman kodin antama malli vaikuttavat myös. Jos on hyvä itsetunto niin osaa pitää puolensakin ihan luontevasti.

Tai siis tuntuu, että joiltain ei ne suhteet onnistu vanhanakaan.

Sellaisia virheitä ainakin tulee, ettei pysty erottamaan hyvää suhdetta huonosta. Toisaalta jäädään huonoon suhteeseen vääränlaisen ihmisen kanssa, kun ei ole kokemusta paremmasta. Toisaalta pienet rypyt muuten hyvässä suhteessa tuntuvat ylipääsemättömiltä, kun ei ole kokemusta oikeista ongelmista.

Juuri tänään mietin tätä, kun kohta 30-vuotias ystäväni kipuilee ensimmäisen suhteensa kanssa. Mieskin on sellainen, johon teininä voisi ihastua, mutta aikuista suhdetta playerin kanssa on vaikea saada.

Tätä oon itekin miettinyt. 26 vuotta ikää mittarissa eikä yhtäkään seurustelusuhdetta takana. Ei edes minkäänlaista ns. säätämistä tai tapailua.

Mun eka oikea seurustelusuhde on alkanut nyt 26 vuoden iässä.

Esiteini-iässä ja vielä teini-iässäkin oli niitä turvallisia julkkisrakastumisia. Ai että.. Ihana muistella^^

Abivuotena aloin seurustella silloisen ihastukseni kanssa ja homma kesti pari kuukautta. Ei se ollut mitään seurustelua. Aina isolla kaveriporukalla. Yleensä sitten myös juomassa porukalla jossain ja sitten vihdoin illan päätteeksi kahdestaan lopulta istumaan.

19-vuotiaana erosin siis tuosta räpellyksestä ja siitä asti olin sinkku (lukuunottamatta irtosuhteita) tämän vuoden huhtikuun alkuun asti.

Nyt on elämässä oikean tuntuinen mies. Ekasta tapaamisesta lähtien emme oikein tahtoneet olla päiväkään näkemättä. (onneksi asumme lähekkäin) Ja nyt olemme jo alkaneet keskustella, että vuodenvaihteen jälkeen alamme etsiä yhteistä asuntoa. Mies siis viettää viikosta lähes 5pv asunnollani (hänellä on kämppis..) Molempien vanhemmat ja suvut ja kaverit on tavattu. Moneen kertaan. Kaikki on mennyt niin hyvin.

En sitten tiedä, täyttääkö tämä millaisen seurustelun normeja, mutta minä pidän siitä, enkä malta odottaa tulevaa! ;D

Ja tuosta minun kämpällä olemisestani näen myös paljon iloa moneen suuntaan. Olemme oppineet tuntemaan toisemme kunnolla. Saan olla hänen vieressään illalla huonoa telkkaria katsellessa ja nauraa.xP No ei.. Mutta on siis seuraa samanlaisen huumorintajun omaavasta henkilöstä. Nauramme jatkuvasti.

Molemmat teemme täällä kotitöitä (minä vähän enemmän vielä, koska hän tekee myös kämpillään siellä ollessaan). Ruokarahat ovat jo jakautuneet aika tasaiseen. Hän siis ostaa ruokaa ja muita tarvikkeita tänne samoin kuin minä. Hieman vähemmän tietenkin, kun joutuu ostamaan niille päiville kotiinsa, kun siellä on. Olemme siis molemmat työttömiä. BOMBSHELL

Mutta olemme jo alkaneet melkein kuin pyörittämään ruokabudjettia. ;P

Aikuisena ei ole enää yhtä pihalla omista ajatuksistaan ja haluistaan kuin teininä. Uskaltaa olla oma itsensä ihan toisella tavalla joten ei ole samanlaista.

Jotkut asiat oppii vasta itse kokemalla ja ne ongelmat tulevat kaikilla esille siinä ekassa suhteessa.

Ei. Teinijutut on käyty teineinä läpi. Aikuisilla on toisenlaiset suhteet ja suhteiden vaiheet ja vanhuksilla (= "vanhemmalla iällä") sitten vielä omansa. Havaintoni ja kokemukseni on, että aikuisten ja vanhojen ihmisten suhteissa on enemmän suvaitsevaisuutta, kärsivällisyyttä ja huumoria kuin teinien. Tietysti, koska kokemusta on enemmän. Mutta yhtä hurjaa se rakastuminen ja rakastaminen aina on! 

Ikipissikset saattavat tietysti "vanhemmallakin iällä" käyttäytyä ap:n kuvailemalla tavalla, ja sitä on kauhea katsoa. 

Onko ihminen, joka ei teininä seurustele, sosiaalisesti lahjaton? Minä pidän itseäni aika avoimna ja sosiaalisena, mutta en koskan seurustellut tai edes ollut ihastunut kehenkään kotipaikkakunnallani. Se oli niin pieni, että kaikki tunsi kaikki, jottenkin se tappoi kaiken kiinnostuksen. Olin ulkomailla sit au pairina, ja seurustelin. Mutta kun läksin pois, lopetin myös suhteen. Opiskeluaikan seurustelin pitkään, sit joitain lyhyempiä juttuja, mutta ihan normaaöia.

Olen sosiaalisesti keskiverto, mutta en ole koskaan seurustellut. Minulla on kuitenkin ystäviä, tulen yleisesti toimeen muiden kanssa ja työnikin ovat sisältäneet jatkuvaa vuorovaikutusta asiakkaiden/kollegojen kanssa - sosiaalisesti lahjattomana tähän en olisi kyennyt. En silti usko, että osaisin toimia oikein parisuhteessa kokemattomuuteni takia.

Kyllähän se seurustelu muotoutuu kahden ihmisen vuorovaikutuksesta eikä vain siitä, että toisella ei ole kokemusta. Minä olin kokematon, mies ei, joten hän ikään kuin muovasi minunkin ajatuksiani seurustelusta aikuisempaan suuntaan. Ihan teinimäisesti kyllä rakastuin ja roikuin miehessä ensimmäisen vuoden mutta sen jälkeen alkoi sitten ehkä se aikuisempi käytös minultakin.

Meillä oli pitkä seurustelusuhde ennen ns. vakavampaa vaihetta eli yhdessä asumista (seurusteltiin melkein neljä vuotta ennen yhteenmuuttoa), joten siinä ajassa ehti pahimmat kuohut mennä. En tunnista noita vaiheita omassa suhteessani muuten kuin että en esitellyt miestä nopeasti kenellekään ja että koska asuttiin yli kolme vuotta eri paikkakunnilla, ei myöskään kaverit jääneet kokonaan. Ehkä se aikuisuus näkyi siinä, ettei ollut kiire hosua ja häseltää vaan ihan rauhassa katsella, miten tästä jatketaan, vaikka kumpikin jo ensimmäisen viikon jälkeen totesi, että kyllähän tämä tässä on, naimisiin mennään ja lapsiakin hankitaan. Loppupeleissä naimisiin mentiin kuuden vuoden tuntemisen jälkeen ja lapsia tuli kahdeksan vuoden tuntemisen jälkeen. Olin siis 21-vuotias, kun tapasin mieheni.

No uskon että kipuilu tietyssä määrissä kuuluu joka suhteeseen, etenkin siihen ensisuhteeseen. Se kuuluu asiaan, ihminen ei muuten kasva. Joillain kipuilu voi olla myös sitä että kun se eka suhde sitten vihdoin tulee, sen oletetaan olevan täydellinen koska sitä on niin kauan odottanut ja "kumppanin huolella valinnut". Esim jotkut huomaamattaan tekee sitten kaikkensa konfliktien välttämiseksi, ja sivussa voi esim oma minä tai lähipiiri unohtua.

Itse olen tavannut oman mieheni 18-vuotiaana. En tiedä lasketaanko tuota sitten teinisuhteeksi. En usko että meidän kriisit ja kipupisteet on loppupeleissä olleet sen kummallisempia kuin kypsemmissäkään suhteissa. Tällä hetkellä esim kipuillaan tätä lapsiperheen arkea; miten löytää sopiva tasapaino lasten, parisuhteen, töiden, kotitöiden, harrastusten, oman ajan, talouden jnejnejne suhteen. Tätä ennen taas tunnusteltiin vähän pitempään mitä kumpikin haluaa ja milloin, eli niitä häitä, talonhankintoja, lapsia yms. Kasvettu ollaan molemmat ja joillain se tietysti voi vaikuttaa paljonkin teinisuhteen onnistumiseen. Mielestäni me oltiin kuitenkin melko varhaiskypsiä, joten ei se ole niin kovin meidän suhteeseen vaikuttanut / ei olla muututtu hirveästi tässä yli kymmenen vuoden aikana mitä tulee esim periaatteisiin ja haaveisiin.

Minä aloitin seurustelun 22-vuotiaana. En ole ihastuvaa tyyppiä ja aiemmin en vain yksinkertaisesti tuntenut tarvetta sille. Minulla ei juurikaan ollut odotuksia suhteelle, eikä mitään aloittajan kuvailemia teinisekoiluja tapahtunut. Edettiin rauhassa kun molemmat ollaan sellasia hiljaisia rauhallisia tyyppejä. Ei minusta meidän suhde vaikuttanut missään vaiheessa epäkypsemmältä kuin samanikäisten kavereiden joilla oli jo kymmenes partneri menossa. Neljän vuoden jälkeen muutettiin yhteen, siitä kuusi vuotta eteenpäin mentiin naimisiin. Yhdessä edelleen, 14 vuotta tulee pian täyteen. Kumpikaan meistä ei ole mitenkään uskonnollinen, jotenkin kävi vain niin että eka seurustelukumppani oli niin kiva että sen kanssa halusi viettää loppuelämän. Joten omasta puolestani sanoisin että se epäkypsä käytös teinisuhteissa johtuu ennemmin asianosaisten iästä eikä siitä että kyseessä on eka tai toka suhde. Ihmiset kasvaa onneksi henkisesti ilman seurusteluakin, ja mitään nollapistettä mistä eka suhde kypsyyden osalta alkaa ei ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Itse olin tapailusuhtessa (oikeasti mies vedätti ja hyväksikäytti sitä, että olin ihastunut häneen) ja oikeissa seurustelusuhteissa vasta yli kolmekymppisenä. Teininä en seurustellut lainkaan, olin vain kaukoihastunut joihinkin julkkiksiin. Omat aikuisiän suhteeni ovat olleet surkeaa teinimäistä räpellystä. Jos olisikin ollut noita harjoittelusuhteita, niin en olisi ehkä mennyt niin helposti halpaan, vaan osannut pitää puoleni.

Itse kyllä ajattelisin, että oma luonne (tempperamenttisuus) ja oman kodin antama malli vaikuttavat myös. Jos on hyvä itsetunto niin osaa pitää puolensakin ihan luontevasti.

Tai siis tuntuu, että joiltain ei ne suhteet onnistu vanhanakaan.

Luultavasti huono itsetunto on se, josta tulee kompastuskivi seurustelussa. Siis jos itsetunto on huono. Silloin ei arvosta itseään, ei osaa pitää puoliaan, käyttäytyy siten, että suhde varmasti tuhoutuu. Ei varmaan aina, mutta usein. Huono itsetunto on ongelma joka iässä. 

Onneksi myös itsetuntoa voi kohentaa. Jo se, että oivaltaa, miten itsetunto ja sen puutteet vaikuttaa parisuhteeseen, voi auttaa. Arvelen myös, että kun kertoo avoimesti kumppanilleen, että itsetunto ei ole niitä parhaimpia, saattaa jo sen avulla toimia paremmin.