Mistä saan voimaa, kun masentunut ystävä ottaa ja ottaa, mutta antaa hyvin vähän?

En tiedä mitä tukemisesi sitten on.

Masentunut ihminen on aina myös narsisti, sille vaan ei voi mitään. Masennus jatkuessaan syö kykyä oikeasti ajatella toista toisena, vähät energiat kuluvat itsensä ja omien ongelmiensa ympärille kiertymiseen.

Sinuna ottaisin etäisyyttä. Tai kertoisin tunteistani; riippuu vähän suhteesta. Hyvässä ihmissuhteessa kahdensuuntainen viestintä on mahdollista ja jopa toivottavaa. Mistä sen tietää vaikka masentunut saisi voimia siitä että sinäkin joskus tarvitset tukea, ja hän voi olla se vahva joka voi tukea ja ymmärtää.

Ammattiauttajat ovat porukka ihan erikseen. Heillä on työnohjaukset ja keinot säädellä missä määrin masentuneen murheisiin kannattaa mennä mukaan. Silti heilläkin on ammatillinen riski sairastua myötätuntouupumukseen.

Kiitos! Se jo heti auttaa, että joku vastaa ja osoittaa sillä edes vähän ymmärtävänsä mitä tarkoitan.

Tukemiseni on sitä, että kyselen mitä hänelle kuuluu, miten menee, miten on nukkunut, millainen on olo. Jotain mutinaa saan vastaukseksi, ja mutinan sävystä päättelen, että mitä hän haluaa sanoa. Ja sitten muuten vain käyn moikkaamassa, jotta ei ole aina niin yksin. Kertoilen juttuja omasta elämästä. Annan hänelle ideoita mitä hän voisi tehdä vapaa-ajallaan. Yritän saada häntä kertomaan mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hän oikein innokkaasti kerro. Silti sanoo, että tule vaan käymään taas joskus.

Ja tietysti tukemiseni on myös sitä, että minä ylipäätään ainoana ihmisenä tiedän hänen synkistä ajatuksistaan.

Toisaalta tekee mieli ottaa etäisyyttä. Mutta toisaalta se ei tunnu oikealta, kun tiedän, että hänellä on hylätyksi tulemisen pelkoa. Suoraan puhuminen onnistuisi kyllä. Sitä olen vielä arastellut, kun en jotenkin tiedä kiinnostaako häntä minun mielenliikkeet ja saako se myös hänet vetäytymään kuoreensa vielä syvemmälle.

Ap

Vähennä tukemista niin ehkä häntä alkaa se ammattiapukin kiinnostaa. Ei siitä masennuksesta nousta marisemalla vaan omia ajatuksia ja toimintamalleja työstämällä. Tämän sanon itse vakavan masennuksen kokeneena.

Vierailija kirjoitti:

Vähennä tukemista niin ehkä häntä alkaa se ammattiapukin kiinnostaa. Ei siitä masennuksesta nousta marisemalla vaan omia ajatuksia ja toimintamalleja työstämällä. Tämän sanon itse vakavan masennuksen kokeneena.

Ai että pahat kokemukset paranee, kun niistä ajattelee eri tavalla? Onkohan kuinkakin pysyvää tuollainen apu? Uusi kriisi niin ne vajeet on taas siinä. Jos ajattelemalla uusiksi eroon pitää niistä päästä.

Hän on jo ollut vuosikausia ilman yhdenkään ihmisen tukea. Eli se tie on jo kokeiltu, nyt kokeillaan tätä, että jos tukemalla päästäisi eteenpäin. Mutta tuota ajatusta kyllä olen hänelle syöttänyt, että kun paranemista ei ole vuosiin tapahtunut, niin ei tapahdu nytkään, jos hän ei tee asian eteen mitään.

Ap

Itsekin olin masentuneen terapeuttina vuosia, mutta lopulta sain tarpeekseni. Jopa huonompaan suuntaan tuo meni, eikä myöskään hakenut ammattiapua, koska "ei ne mitään mistään tiedä". Lähdin litoon jopa toiselle paikkakunnalle, en tuon ystävän vuoksi, vaan kun tilanne sattui mallilleen.

Huokaus! En ole moista ystävyyttä kaivannut.

AP. Pidä huolta omasta jaksamisestasi ja laita se kaveri jäähylle, mutta ystävällisessä hengessä. Äläkä koe syyllisyydentuntoja. Olet jo tehnyt oman osuutesi!

Yritä ymmärtää ystäväsi tilannetta edes hieman, itse olen vakavasti masentunut ja välillä tuntuu etten edes jaksa sanoa huomenta jollekin toiselle ihmiselle, koska olen henkisesti ihan loppu ollut jo pitkän aikaa. Se näkyy ihan fyysisinäkin oireina kuten erilaisina särkyinä, vaivoina ja kovana väsymyksenä kehossa. Masentunut ihminen menettää mielenkiintonsa asioita ja ihmisiä kohtaan, ei jaksa enää panostaa ihmissuhteisiin vanhaan tapaan vaan ne jäävät taka-alalle tai jopa kokonaan pois. Minun väsyneisyyteni ja uupuneisuuteni voidaan helposti tulkita hyväksikäytöksi muiden taholta koska en jaksa panostaa ihmissuhteisiin enää samalla tavalla kuin joskus ennen. Ei sairaus tietenkään ole tekosyy tai oikeutus huonolle käytökselle, joten tästä asiasta kannattaa keskustella kaverisi kanssa.

Kiitos masentuneen näkökulmasta. Kyllä minä kovasti haluan ymmärtää. Ja olen luonteeltani sitkeä ja kärsivällinen. En vain halua upota ihan suohon tässä.

Ap

Ei tuo mielestäni ystävyyssuhteelta kuulosta, vaan ennemminkin kuulostat joltakin tukihenkilöltä hänelle. Vaikka tukihenkilönä toimiminen olisi sulle ihan ok niin sulla ei kuitenkaan ole välttämättä tarvittavia resursseja siihen, siis ammatti-ihmiset osaavat varmasti paremmin vetää rajan.

Itse ottaisin vähän etäisyyttä hänestä, varmasti tekee teille kummallekin hyvää. Nyt hän varmasti pitää sinua itsestäänselvyytenä, kun et ole vähään aikaan maisemissa niin hän ehkä huomaa mitä merkitset hänelle. Mielestäni aika oleellista on myös minkälainen oma elämäsi on, jos sulla on itselläsikin vaikeaa ja ei ole paljon sosiaalisia suhteita niin toi on todella kuluttavaa. Mutta jos olet itse ihan "tervepäinen" ja sulla on itselläsi läheisiä ihmisuhteita niin osaat varmasti paremmin vetää rajat.

Ei me kokeessa elämässä ystäviksi toisiamme kutsuttaisikaan. Ollaan vaan lähimmäistä, joilla on keskinäistä luottamusta.

Ja sitä mietinkin, että pitääkö hän minua vahvempana kuin olenkaan. Itse en ole koskaan pitänyt itseäni erityisen vahvana ihmisenä.

Ap

Jos jollain on vielä jotain viisasta tai kannustavaa, niin vielä ehtii. Tunnin päästä nähdään tuon merkeissä ja olisin mieluummin enemmän positiivinen kuin nuutunut. Teistä on apua siinä positiivisuuden luomisessa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos jollain on vielä jotain viisasta tai kannustavaa, niin vielä ehtii. Tunnin päästä nähdään tuon merkeissä ja olisin mieluummin enemmän positiivinen kuin nuutunut. Teistä on apua siinä positiivisuuden luomisessa.

Ap

Jos lähdet noilla fiiliksillä tapaamaan "ystävää" niin varmaan itsekin tajuat ettei toi suhde ole ihan terve. Ketään ei pitäisi velvollisuudentunnosta nähdä ja tukea. Toki voit olla hänen kanssaan tekemisissä mutta niin ettei hän näivetä sinuakin.

Kukaan ei voi asettaa rajoja puolestasi. Sinun täytyy itse mitoittaa antamasi tuki omien voimavarojesi mukaan. Jos et tee niin, olet itsekin vaarassa sairastua. Ja sitten onkin yhtäkkiä kaksi ihmistä, jotka tarvitsevat psykologista apua.

Aseta omat tarpeesi etusijalle.

Mun ystävä on sentään hakeutunut hoitoon mutta en jaksa sitä että hänen ajatuksensa pyörivät vain oman itsensä ympärillä, joka puheenaiheesta löytää aasinsillan vaikka psykiatriinsa, lääkkeisiinsä, kokemiinsa hoitomuotoihin jne. Kaikki keskustelut liittyvät vain häneen itseensä ja minusta suoraan sanottuna tuntuu, että jos hän viitsisi kaivaa päänsä sieltä omasta pensaastaan, ehkä se masennus siitä helpottaisi ja voisi paranemisprosessikin alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävä on sentään hakeutunut hoitoon mutta en jaksa sitä että hänen ajatuksensa pyörivät vain oman itsensä ympärillä, joka puheenaiheesta löytää aasinsillan vaikka psykiatriinsa, lääkkeisiinsä, kokemiinsa hoitomuotoihin jne. Kaikki keskustelut liittyvät vain häneen itseensä ja minusta suoraan sanottuna tuntuu, että jos hän viitsisi kaivaa päänsä sieltä omasta pensaastaan, ehkä se masennus siitä helpottaisi ja voisi paranemisprosessikin alkaa.

Tästä tuli vielä mieleen että ystäväni on siis ollut osastollakin hoidossa ja jos soitellaan niin kertaa vain niitä päivän tapahtumia ja terapiamuotoja eikä ollenkana ole kiinnostunut mitä sen maailman ulkopuolla tapahtuu. Minä teen joka päivä jotakin kertomisen arvoista ja erilaista mutta enpä viitsi enää vaivautua kertomaan kun toinen kääntää silti puheen aina itseensä. Joku siellä osuvasti kommentoi että masennukseen liittyy aina narsismia, ja se on ihan totta!

Huh huh, onpa taas asiantuntemusta palstalaisilla :D

Ei, masentunutta ei ole sopivaa verrata narsistiin. Narsismihan on väkivaltaisuutta. Masennus ei ole väkivaltaisuutta, vai sanoisitteko syöpäpotilasta tai vaikkapa kuolleen lapsen synnyttänyttä henkilöä narsistiksi? Sen sijaan masentunut voi olla narsistin lapsi tai puoliso, sillä sitä narsistit voivat aiheuttaa toisen sairastumisen.

Ap:lle sanoisin että ota nyt harteiltasi tuo äiti Teresan viitta ja katso peiliin: et ole ammatti-ihminen, et voi parantaa masentunutta. Ystäväsi on ilmeisesti aikuinen, joten hänellä on vastuu paranemisestaan. Joten hänen olisi haettava apua. Mutta en voi syyttää ystävääsi siitä että hän ei halua hakeutua hoitoon, sillä sen verran stigmatisoivia mielenterveysongelmat ovat. Näkeehän sen tälläkin palstalla.

Tällainen masentuneiden lyttääminen ja hylkääminen jotenkin oikeutettuna tekona ihmetyttää minua suuresti. Olisiko sopivaa voivotella keskenmenon saaneen kaverin rasittavuutta: "Voi hitsi kun itsellä on noita kersoja niin EI JAKSA kuunnella kun toi yksi menetti omansa." Tai: "Ei jaksa puolison syöpäjuttuja enää, kun ei se puhu muusta kuin siitä syövästään. Ihan narsisti ja pelle koko tyyppi."

Mielenterveyden ongelmista ja sairauksista puhuttaessa puhutaan yleensä hyvin vähän siitä, miten paljon ne aiheuttavat kärsimystä potilaalle itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Huh huh, onpa taas asiantuntemusta palstalaisilla :D

Ei, masentunutta ei ole sopivaa verrata narsistiin. Narsismihan on väkivaltaisuutta. Masennus ei ole väkivaltaisuutta, vai sanoisitteko syöpäpotilasta tai vaikkapa kuolleen lapsen synnyttänyttä henkilöä narsistiksi? Sen sijaan masentunut voi olla narsistin lapsi tai puoliso, sillä sitä narsistit voivat aiheuttaa toisen sairastumisen.

Ap:lle sanoisin että ota nyt harteiltasi tuo äiti Teresan viitta ja katso peiliin: et ole ammatti-ihminen, et voi parantaa masentunutta. Ystäväsi on ilmeisesti aikuinen, joten hänellä on vastuu paranemisestaan. Joten hänen olisi haettava apua. Mutta en voi syyttää ystävääsi siitä että hän ei halua hakeutua hoitoon, sillä sen verran stigmatisoivia mielenterveysongelmat ovat. Näkeehän sen tälläkin palstalla.

Tällainen masentuneiden lyttääminen ja hylkääminen jotenkin oikeutettuna tekona ihmetyttää minua suuresti. Olisiko sopivaa voivotella keskenmenon saaneen kaverin rasittavuutta: "Voi hitsi kun itsellä on noita kersoja niin EI JAKSA kuunnella kun toi yksi menetti omansa." Tai: "Ei jaksa puolison syöpäjuttuja enää, kun ei se puhu muusta kuin siitä syövästään. Ihan narsisti ja pelle koko tyyppi."

Mielenterveyden ongelmista ja sairauksista puhuttaessa puhutaan yleensä hyvin vähän siitä, miten paljon ne aiheuttavat kärsimystä potilaalle itselleen. 

Tuohon viimeiseen vaan, ehkä tällaisilla palstoilla sitten puhutaan paljon siitä, miltä tuntuu masentuneen läheisestä sen vuoksi, että nämä läheiset ovat jo kuunnelleet satoja ja tuhansia tunteja sitä, miten paljon sairaus aiheuttaa masentuneelle kärsimystä. Itse ainakin saan valtavasti vertaistukea tällaisista ketjuista. Elämässä on masentunut ystävä, joka käy onneksi terapiassa ja työstää kyllä masennustaan. Puhelut ja tapaamiset hänen kanssaan ovat kuitenkin voittopuolisesti sitä, että hän kertoo masennuksestaan (nykyään jo onneksi myös koko ajan edistyvästä toipumisestaan). Minä olen kuunnellut hänen kärsimystään niin paljon, että aivan helvetin varmasti saan myös joskus velloa siinä, miten raskasta sitä on ollut kuunnella koko tämä aika.

Tuohon viimeiseen vaan, ehkä tällaisilla palstoilla sitten puhutaan paljon siitä, miltä tuntuu masentuneen läheisestä sen vuoksi, että nämä läheiset ovat jo kuunnelleet satoja ja tuhansia tunteja sitä, miten paljon sairaus aiheuttaa masentuneelle kärsimystä. Itse ainakin saan valtavasti vertaistukea tällaisista ketjuista. Elämässä on masentunut ystävä, joka käy onneksi terapiassa ja työstää kyllä masennustaan. Puhelut ja tapaamiset hänen kanssaan ovat kuitenkin voittopuolisesti sitä, että hän kertoo masennuksestaan (nykyään jo onneksi myös koko ajan edistyvästä toipumisestaan). Minä olen kuunnellut hänen kärsimystään niin paljon, että aivan helvetin varmasti saan myös joskus velloa siinä, miten raskasta sitä on ollut kuunnella koko tämä aika.[/quote]

Juu, vello aivan vapaasti. Mutta muistapa velloa myös siinä kuinka rankkaa oli tukea erosta tai syövästä toipuvaa ystävää. Vai onko se niin, että sellaisia sairauksia/elämäntilanteita on liian rankkaa olla tukemassa, joita ei voi kuvitella itselle tapahtuvan? 

Ja se masennus kun voi tulla ihan kenelle tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuohon viimeiseen vaan, ehkä tällaisilla palstoilla sitten puhutaan paljon siitä, miltä tuntuu masentuneen läheisestä sen vuoksi, että nämä läheiset ovat jo kuunnelleet satoja ja tuhansia tunteja sitä, miten paljon sairaus aiheuttaa masentuneelle kärsimystä. Itse ainakin saan valtavasti vertaistukea tällaisista ketjuista. Elämässä on masentunut ystävä, joka käy onneksi terapiassa ja työstää kyllä masennustaan. Puhelut ja tapaamiset hänen kanssaan ovat kuitenkin voittopuolisesti sitä, että hän kertoo masennuksestaan (nykyään jo onneksi myös koko ajan edistyvästä toipumisestaan). Minä olen kuunnellut hänen kärsimystään niin paljon, että aivan helvetin varmasti saan myös joskus velloa siinä, miten raskasta sitä on ollut kuunnella koko tämä aika.

Juu, vello aivan vapaasti. Mutta muistapa velloa myös siinä kuinka rankkaa oli tukea erosta tai syövästä toipuvaa ystävää. Vai onko se niin, että sellaisia sairauksia/elämäntilanteita on liian rankkaa olla tukemassa, joita ei voi kuvitella itselle tapahtuvan? 

Ja se masennus kun voi tulla ihan kenelle tahansa. 

Olen vellonut myös mainitsemiesi kaltaisissa olotiloissa. Arvaatko miksi? Se auttaa minua jaksamaan toisen tukemista. On aivan oikeutettua kokea toisen tukeminen myös rankaksi. Ei ihminen voi pakottaa tunteitaan pois, vähän niin kuin masentunut tai syöpäpotilaskaan ei voi pakottaa sitä henkistä tai fyysistä sairauttaan pois. SIksi on helpottavaa joskus velloa vaikka anonyymina netissä tai päiväkirjalle tai puolisolle. En ymmärrä miksi olet noin kiukkuinen siitä, että toisten ihmisten runsas tukeminen voi myös uuvuttaa, vaikka heitä totta kai ymmärtää ja HALUAA tukea.

Olen sairastanut vakavan masennuksen ja mun tutuista ei tiennyt kukaan. Yksi sanoi aavistaneensa jotain mun itsemurhayrityksen jälkeen. Et aina ei kaikki ole vaan taakkoja.

Mutta sen sanon, että sanoisin et menee ammattiauttajalle. Toteaisin, että se on ainut keino selvitä. Heille voi syytä sellaista paskaa ja ahdistusta, et sitä on välillä ihmeissään miten joku kestää. Kenenkään ystävän ei tarvi terapeutiksi alkaa. Eikä voikkaan. Monesti jos on liian lähellä ongelmaa ei siihen löydy ratkaisua. Itseään ei saa toisen takia sairastuttaa. Jos toinen ei halua mennä terapiaan niin se on hänen valintansa,vaikka aivot olisi kuinka sumeat niin hän tekee valinnan.